Japanilaisen Squaresoftin roolipelisarja Final Fantasyn merkitystä peliteollisuudelle ei voi vähätellä. Yhdeksänosaista sarjaa on maailmalla myyty tällä hetkellä lähemmäs 30 miljoonaa ja sen suosituimmat osat, PlayStationille julkaistut VII ja VIII ovat myyneet maailmanlaajuisesti reilut kaksitoista miljoonaa. Suomessa sarjan toiseksi viimeisintä, kahdeksatta osaa myytiin yli 12 000, mikä on kova luku autopelien luvatussa maassa.
Pelisarjan ansiosta roolipelit ovat nousseet pienten piirien harrastuksesta suuren yleisön tietoisuuteen ja saaneet tukevan jalansijan Japanin lisäksi myös länsimaissa. Sarja on kohottanut Squaresoftin yhdeksi maailman suurimmista ja arvostetuimmista pelitaloista, eikä PlayStation 2:n tulevaisuudelle ole lainkaan yhdentekevää se, että Square jatkaa sarjan tekoa sille.
Historiaa lyhyesti
Ensimmäinen Final Fantasy tehtiin Nintendon 8-bitti-konsolille vuoden 1987 lopulla. Se oli siihen aikaan vielä tuntemattoman Squaresoftin vastaus Enixin suositulle Dragon Questille, jota pidetään maailman ensimmäisenä konsoliroolipelinä.
Ensimmäinen Final Fantasy, samoin kuin parin vuoden välein ilmestyneet kaksi jatko-osaa, menestyivät hyvin. 16-bittiselle Super Nintendolle vuonna 1991 julkaistun Final Fantasy IV:n myötä yllettiin miljoonalukemiin ja Square pääsi tasoihin siihen asti selvästi suositumman Dragon Quest -sarjan kanssa. IV oli myös ensimmäinen Final Fantasy, joka villitsi pelaajia Japanin lisäksi länsimaissa. Toisena sarjan pelinä se käännettiin englanniksi ja julkaistiin nimellä Final Fantasy II.
Super Nintendolle Square valmisti vielä kaksi osaa, vuonna -92 julkaistun Final Fantasy V:n sekä -94 julkaistun VI:n, joka osanumerolla III möi kiitettävästi myös lännessä. Vasta vuonna -97 PlayStationille julkaistu Final Fantasy VII räjäytti kuitenkin pankin lopullisesti ja varsinainen maailmanvalloitus pääsi toden teolla vauhtiin.
Menestystä siivitti toissa vuonna julkaistu VIII, joka on ollut tähänastisista Final Fantasyista suosituin ja myynyt maailmanlaajuisesti reilut kuusi miljoonaa ja on yksi Playstationin myydyimpiä pelejä. Tuskinpa juuri julkaistu IX jää myyntiluvuillaan paljon edellisistä jälkeen.
Omaperäisyyttä, perinteitä ja sisäpiirivitsejä
Vaikka puhutaan sarjasta, ei Final Fantasyjen eri osilla ole peruspelikaavan lisäksi paljonkaan yhteistä. Jokainen peli on täysin itsenäinen seikkailu omine hahmoineen, maailmoineen ja juonineen. Squaren ohjenuora tuntuukin olevan kehittää joka peliin jotakin uutta ja omaperäistä, eikä pelata varman päälle vanhoilla resepteillä.
Tämä selittää osaltaan sen, miksi sarja on kestänyt aikaa näin hyvin ja tuntuu vielä yhdeksän osan jälkeen tuoreelta. Uudelta Final Fantasylta on turha odottaa laadun ja pelikaavan lisäksi mitään tuttua, vaan pelikokemus on osasta toiseen juuri sopivasti erilainen.
Toki pysyviäkin elementtejä löytyy. Näistä kenties tärkeimmät ovat sarjan maskoteiksi kasvaneet chocobot, kanan ja strutsin yhdistelmältä näyttävät linnut, joihin törmää kaikissa osan III jälkeen ilmestyneissä Final Fantasyissa. Myös mahtavat kristallit, söpöt moogle-olennot ja lentävät ilmalaivat kuuluvat tiukasti Final Fantasy -mytologiaan.
Samoin jonkinlaiseksi sisäpiirivitsiksi ovat muodostuneet Wedge-, Biggs- (nimet otettu ensimmäisen Star Wars -elokuvan lopputaistelusta) ja Cid-nimiset hahmot, jotka tekevät cameo-rooleja useimmissa osissa. Niin ikään useimpien loitsujen ja muutamien aseiden nimet ovat liikkuneet osasta toiseen ja esimerkiksi sellaiset hirviöt kuin Master Tonberry, Malboro, Cactuar ja Iron Man löytyvät useammasta kuin yhdestä fantasiasta.
Loitsuista pääosassa ovat olleet osasta III lähtien tehokkaat elementaaliotukset, joista tutuimpia ovat tulenhenki Ifritt, jääelementaali Shiva, vesikäärme Leviathan sekä sähköinen Ramuh.
Myös musiikissa on jonkin verran jatkumoa. Nobuo Uematsun klassisista melodioista pysyvimmät ovat olleet Final Fantasy -teema Prelude, joka on jossakin muodossa kaikissa sarjan osissa, taisteluiden päätteeksi kuultava voitonfanfaari sekä vauhdikas Chocobo-tunnari.
Mikä tekee niistä niin hyviä?
Myyntitilastojen tutkailu osoittaa, että länsimaissa yli puolet Final Fantasyjen pelaajista ei pelaa muita roolipelejä. Syitä sarjan menestykseen on monia. Tärkein lienee se, että Final Fantasyt ovat erinomaisia pelejä, jotka on myös osattu markkinoida tehokkaasti.
Kaikkiin tärkeimpiin osa-alueisiin, eli juoneen, hahmoihin ja pelattavuuteen Square on aina panostanut kaikella taidollaan ja huolellisuudellaan. Kun soppaan lisätään vielä Nobuo Uematsun klassiset sävellykset ja viimeisen päälle hiottu ulkoasu on vain oikeus ja kohtuus, että pelit ovat menestyneet myyntilistoilla.
Vuonna 1997 Final Fantasy VII:n myötä syitä valtaviin myyntilukuihin tuli tosin muutama lisää, kun Square pystyi PlayStationin ja sen cd-formaatin avulla panostamaan toden teolla suurta yleisöä kosiskelevaan osa-alueeseen eli grafiikkaan. Yli 30 miljoonan dollarin budjetti ja 120 taiteilijan panos näkyi ja lopputulos oli visuaalisesti niin vakuuttava, että mielikuvituksettomampikin pystyi helposti eläytymään yksityiskohtaisiin ja aidonnäköisiin satuympäristöihin.
Toinen ratkaiseva tekijä oli Squaren innovaatio yhdistää perinteiseen roolipelikaavaan elokuvallisia tehokeinoja. Kalliilla rahalla tuotettujen videopätkien laatu ja määrä olivat siihen aikaan ennennäkemättömiä ja juonenkäänteet siivittyivät niiden avulla uusiin ulottuvuuksiin.
Elokuvallisuuden mukanaan tuomasta pelien lisääntyneestä lineaarisuudesta ja interaktiivisen vapauden vähentymisestä voi joku roolipelipuristi löytää paljonkin nitinän aihetta, mutta suureen yleisöön ratkaisu upposi ja roolipelien tulevaisuus kirjoitettiin saman tien uusiksi.
Final Fantasyissa ei varsinaisesti ole mitään radikaalia uutta tai erilaista, mitä ei voisi löytää muodossa tai toisessa muistakin roolipeleistä. Final Fantasyt vain ovat eheitä kokonaisuuksia, jotka tihkuvat taianomaista vetovoimaa.
Ikuinen tulevaisuus
Sarjan suosio ei perustu nykyisellään yksinomaan hienoon grafiikkaan, tai edes puhtaaseen laatuun ja tehokkaaseen markkinointiin. Miljoonasuosioon tarvitaan aina myös sitä jotakin, joka erottaa pelin massasta ja onnistuu koskettamaan pelikansan sydäntä suuressa mittakaavassa.
Parhaimmillaan Final Fantasyissa on jotakin salaperäistä elämää suurempaa ja niitä hetkiä, jolloin grafiikka, musiikki ja juonen rakentama tunnelma kietoutuvat taianomaisesti toisiinsa. Pelimaailma hahmoineen herää ihmeellisellä tavalla eloon, eikä tähän efektiin todistetusti tarvita teknisesti hienoa grafiikkaa. Vanhojenkin Final Fantasyjen tunnelma säväyttää edelleen, vaikka nykypeleihin verrattuna vaatimattoman näköisiä ovatkin, erityisesti osissa IV ja VI, joissa nykyisellään on mukana myös tuhti annos nostalgiaa.
Euroopassa juuri ilmestynyt Final Fantasy IX ratkaissee vapaa-ajan ongelmat roolipelaajilta vähäksi aikaa, mutta Japanissa katseet ovat jo kääntyneet osiin X ja XI, jotka kummatkin julkaistaan vuoden sisällä PlayStation 2:lle. Uuden konsolin myötä Final Fantasy -sarja astuu ensimmäistä kertaa nettipelaamisen maailmaan ja tulee varmasti määrittämään roolipelistandardit uusiksi jälleen kerran. Varmaa kuitenkin on, että konsoliroolipelien maailmanlaajuinen aikakausi on vasta alkamassa. Kiitos tästä kuuluu lähes yksinomaan Squarelle ja Final Fantasyille.
< b>Kaikki Final Fantasyt
Final Fantasy
1987, Nintendo NES
Maailma on tuhon partaalla ja ihmisten viimeinen toivo lepää ennustuksessa neljästä sankarista, joiden on määrä pelastaa maailma. Apuun rientää pelaajan ohjaamat neljä Valon soturia, joiden tehtävänä muutaman juonenkäänteen jälkeen on tuhota pääpaha Chaos ja tämän neljä pirullista eri elementtiin perustuvaa apulaista: Lich (maa), Kary (tuli), Tiamat (ilma) ja Kraken (vesi).
Huomattavinta Final Fantasyn tarinassa on aikamatkailukuvio, joka oli aikanaan prinsessan pelastamiseen tottuneelle pelikansalle varmasti uusia uria aukova kokemus. Valon sotureiden on nimittäin matkattava 2000 vuotta ajassa taaksepäin kukistamaan Chaos ja tämän apurit, sillä se suunnittelee apulaistensa lähettämistä 2000 vuotta ajassa eteenpäin sankareiden ajanjaksoon. Koska sankarit lopulta onnistuvat tehtävässään, pahan suunnitelmat eivät toteudu ja samalla myös kaikki jäljet sankareiden aikamatkasta häviävät ja jäljelle jää vain legenda. Loogista.
Pelinä Final Fantasy on nykystandardein tarkasteltuna hyvin simppeli. Keskustelua tai hahmonkehitystä ei juurikaan ole ja grafiikka on vaatimatonta. Nobuo Uematsun musiikki toimii loistavasti jo ensimmäisessä seikkailussa. Hahmot jakautuvat eri ammatteihin, kuten erivärisiin maageihin, varkaaseen, soturiin ja ninjaan. Tärkeimpänä ominaisuutena Final Fantasy esitteli vuoropohjaisen taistelusysteemin, jossa sankariryhmä seisoi ruudun oikealla ja viholliset vasemmalla puolella.
Final Fantasy II
1988, Nintendo NES
Suuri ja paha imperiumi Baramekia tappaa neljän nuorukaisen vanhemmat. Nämä sankariainesta pullollaan olevat nuorukaiset ovat nimeltään Frionel, Guy, Maria ja Lionheart, jotka liittyvät pian vastarintaliikkeeseen taistellakseen imperiumin mahtia vastaan ja kostaakseen vanhempiensa kuoleman. Matkan varrella heidän mukaansa liittyy myös muita hahmoja, kuten maailman paras varas Paul sekä ilmalaivaekspertti Cid.
Final Fantasy II on edeltäjäänsä juonipainotteisempi ja sisältää myös huomattavasti enemmän keskustelua. Kuten arvata saattaa, sankarinuorten tehtävä ei lopulta olekaan niin yksinkertainen, miltä se aluksi näyttää. Juonenkäänteet mutkittelevat petturuuden ja salaliittojen kautta paljastukseen, että imperiumin taustalla oleva voima ei olekaan keisari, vaan pahuuden kiteytymä Dark Cloud, joka on tuhottava tai muuten koko maailma tuhoutuu.
Grafiikka ei ykkösosaan verrattuna ole kehittynyt valtavasti ja juonipainotteisuuden lisäksi ainoa merkittävämpi pelimekaniikan keksintö on se, että hahmojen taidot ja ominaisuudet kehittyvät sitä mukaa kun niitä käyttää. Peliä ei koskaan käännetty virallisesti englanniksi, joten länsimaiden näkökulmasta Final Fantasy II on jäänyt pienoiseksi arvoitukseksi.
Final Fantasy III
1990, Nintendo NES
Tarina alkaa, kun neljä nuorukaista Urun kylästä putoaa kummalliseen reikään ja löytää mystisen Tuulikristallin alttarin. Kristalli kertoo nuorukaisille, että he ovat neljä Valon soturia, joiden pitää palauttaa tasapaino Valon ja Pimeyden välille.
Sankarit saavat apua monilta tapaamiltaan hahmoilta, saavat käyttöönsä ilmalaivan, pelastavat maailman veden vallasta ja matkaavat lopulta oman maailmansa pimeään versioon. Siellä heillä on vastassaan neljä Pimeyden soturia sekä kakkososastakin tuttu Musta Pilvi, joka uhkaa taas kaiken hyvän olemassaoloa.
Grafiikaltaan ja äänenlaadultaan Final Fantasy III on selvästi edeltäjiään kehittyneempi ja lienee yksi NES-konsolin suurimmista teknisistä taidonnäytteistä.
Pelillisistä uutuuksista suurimpana kolmas fantasia esitteli kehittyvät ammatit. Kukin hahmo saattoi vaihtaa ammattiaan (jotka vaihtelivat tutusti maagista varkaaseen) ja kehittyä niissä käytön mukaan, mikä mahdollisti varsin monipuolisen kykyarsenaalin. Myös kahden eri maailman teema, jossa toinen maailma on normaali ja toinen sen paha versio, on variaatioineen ollut useasti käytössä konsoliroolipeleissä. Samoin mahtavat summon-elementaaliloitsut näkivät nyt ensi kertaa päivänvalon.
Final Fantasy IV
1991, Super Nintendo
Seikkailun alussa Cecil-niminen Musta ritari ja eliittisotilasryhmä Redwingsien kapteeni luopuu tehtävästään ja arvostaan työhönsä liittyvien syyllisyydentuntojensa takia. Heti tämän jälkeen alkaa tapahtua.
Cecil saa pian uusia ystäviä ja törmää epäilyttävään mieheen nimeltä Golbez, joka neljän pahan hengen kanssa etsii mahtavia kristalleja pahoissa tarkoituksissa. Cecil päättää sankarijoukkionsa kanssa estää Golbezin aikeet ja tästä alkaa kristallijahti. Etsintä vie heidät moniin eksoottisiin paikkoihin, kuten maan alle kääpiökuninkaan valtakuntaan ja jopa kuuhun, jonka syvyyksissä käydään viimeinen kamppailu lopullista pahuutta vastaan.
Uuden konsolin myötä Square nosti grafiikan lisäksi rimaa myös kaikilla muilla osa-alueilla ja loi FFIV:stä todellisen klassikon. Hahmosuunnitteluun panostettiin entistä enemmän ja monet pelin sankareista kuuluvat edelleen RPG-hahmojen parhaimmistoon. Erityisesti Cecil, entinen paha sotilas, joka kääntyy pelin alussa hyväksi ja taistelee koko pelin ajan menneisyytensä kanssa on loistava hahmo. Myös Golbez on pahiksena yllättävän moniulotteinen.
FFIV esitteli vielä nykyäänkin sarjassa käytössä olevan reaaliaikaisen vuoropohjataistelun sekä panosti juoneen yhä enemmän. Myös grafiikka, musiikki ja tunnelma tekivät aikanaan lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin peliä pelanneisiin.
Final Fantasy V
1992, Super Nintendo
Maailma on jälleen tuhoutumassa. Taivaalta satelee meteoriitteja ja maan sisus mätänee. Seikkailija Butz, prinsessa Lenna, naismerirosvo Faris ja muistinmenetyksestä kärsivä vanhus nimeltä Galuf lähtevät tutkimaan asiaa ja seikkailu alkaa. Pian heille selviää, että meteoriitit tulevat itse asiassa toisesta maailmasta, jonne sankarit matkustavat ulottuvuuswarpin kautta.
Toisessa maailmassa heille selviää, että kaiken takana on paha Exdeath sekä tämän supertyylikäs kätyri Gilgamesh. Tästä alkaa juonen mutkittelu, jonka kuluessa tapahtuu monia perijapanilaisia käänteitä: maailmoja sulautuu toisiinsa, kaupunkeja häviää tyhjyyteen ja kahdeksan Pyhää asetta on löydettävä ennen kuin viimeinen taistelu voi alkaa.
FFV:n suurin pelillinen ansio lienee sen erittäin joustava ja monipuolinen ammattisysteemi. Ammatteja on yhteensä 22 ritarista eläintenkesyttäjään. Mikä parasta, hahmot voivat saada käyttöönsä myös yksittäisiä kykyjä toisista ammateista, mikä mahdollistaa varsin mielenkiintoisia yhdistelmiä. Esimerkiksi loitsijana mahtava, mutta fyysisesti heiveröinen velho voi saada käyttöönsä ritarin kyvyn kantaa jykevää rautahaarniskaa.
Englanniksi FFV käännettiin vasta toissa vuonna ja julkaistiin Yhdysvalloissa yhdessä FFVI:n kanssa Final Fantasy Anthology -paketissa.
Final Fantasy VI
1994, Super Nintendo
Mahtava imperiumi koettaa herättää henkiin ja valjastaa käyttöönsä taikuuden, joka on ollut kateissa yli tuhat vuotta. Taikomiskykynsä takia orjuutettu Terra onnistuu pakenemaan imperiumin kynsistä ja liittyy vastarintaliikkeeseen, joka yrittää syöstä vallanhaluisen keisari Gestahlin ja tämän luottomiehen, kenraali Kefkan vallasta. Tästä alkaa pitkä ja yllätyksekäs tapahtumien ketju, joka on täynnä petturuutta, salaliittoja ja ystävyyttä.
Huolimatta satumaisesta
pikseliulkoasusta Final Fantasy VI:n juoni ja hahmot ovat yllättävänkin aikuismaisia. Jopa sellaisia aiheita kuin teiniraskautta ja itsemurhaa käsitellään tarinan pyörteissä, valloittavaa huumoria tietenkään unohtamatta. Pelin suurin merkitys lieneekin, että sen jälkeen koko genressä tapahtui muutos kypsempään suuntaan. FFVI:ssä on loistavat hahmot, joista varsinkin kieroutunut Kefka erottuu edukseen.
Uusi pelimekaaninen idea Final Fantasyn VI:ssä oli, että tarinassa ei tällä kertaa varsinaisesti ollut yhtä tärkeää päähenkilöä, vaan juonta seurattiin vuorollaan kaikkien 14 päähahmon näkökulmasta.
Tekninen toteutus kuorrutti kakun. Grafiikka oli 16-bittisyydestään huolimatta yksityiskohtaista ja tunnelmallista ja musiikillisesti Final Fantasy VI on edelleen koko sarjan, ellei jopa genren paras.
Final Fantasy VII
1997, Sony PlayStation
Jättiyhtiö ShinRa häiritsee planeetan tasapainoa pumppaamalla maasta salaperäistä, elämälle välttämätöntä mako-energiaa. Yhtiötä vastaan asettuu taistelemaan pieni Avalanche-vastarintajärjestö, jonka jäsenet muodostavat pelin sankarijoukon. Lopulta juoni laajenee varsin maailmoja syleileväksi hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi, josta ei yllätyksiä puutu.
FFVII:n myötä Final Fantasy -sarja uudistui monella tavalla. Uusina piirteinä mukaan tulivat kolmiulotteinen pelimaailma, entistä scifimäisempi juoniasetelma sekä upeat videovälikkeet, jotka siivittivät juonenkäänteet uusiin ulottuvuuksiin. Itse pelikaava sen sijaan pysyi jotakuinkin samana edellisistä osista. Erinomaisesti toimiva, todella monipuolinen ja muokattava loitsusysteemi perustui tällä kertaa materia-taikakivien keräilyyn ja niiden varusteisiin pulttailemiseen.
Kokonaisuutena FFVII on kenties koko sarjan paras peli. Loistava juoni, hyvät hahmot, erinomainen musiikki ja taianomainen tunnelma muodostavat kokonaisuuden, joka on pakko kokea uskoakseen.
Final Fantasy VIII
1999, Sony PlayStation
Tarinan keskipisteessä on vähäpuheinen miehenalku Squall Leonhart, arvostetun Balamb Garden -sotakoulun opiskelija ja maineikkaan SeeD-eliittisotilasryhmän jäsen. Ensimmäisessä työtehtävässään Squallin ystävineen on määrä avustaa sortavaa Galbadian valtiota vastaan hangoittelevaa vastarintaliikettä, jonka johtajana toimii kaunis Rinoa. Tästä tapahtumat etenevät paitsi perinteisen rakkaustarinan kiemuroihin, myös jännittävään taisteluun mahtavaa noitaa vastaan, joka uhkaa tuhota koko maailman.
Uutta FFVIII:ssa oli loitsujen imemiseen ja niiden yhdistämiseen eri kykyihin perustuva omaperäinen junction-systeemi. Samoin se, että hahmot näyttivät satuhahmojen sijaan oikeilta ihmisiltä ja jotakuinkin käyttäytyivät sen mukaan, oli uutta roolipeleissä. Upeat videoanimaatiot ja scifimäinen pelimaailma olivat selvää jatkoa FFVII:n realismille ja tunnelmalle, vaikka pelinä FFVIII ei edeltäjälleen aivan pärjännytkään. Tekijöiden mukaan juuri FFVIII toimii jonkinlaisena kristallipallona siitä, mihin suuntaan Final Fantasy -sarja kehittyy.
Final Fantasy IX
2000, Sony PlayStation
Tarina alkaa, kun teatteriseurueeksi naamioitunut varasryhmä Tantalus saapuu Alexandrian kaupunkiin siepatakseen prinsessa Garnetin. Prinsessan äiti on ahne kuningatar Brahne, joka on sotasuunnitelmillaan saanut naapurivaltiot huolestumaan siinä määrin, että sieppauksen avulla yritetään kiristää rauha.
Alun vauhdikkaan sieppausdraaman aikana esitellään kätevästi pelin loistavat sankarit ammattivaras Zidanesta epävarmaan Vivi-maagiin, jotka kaikki kuuluvat suunnittelultaan koko sarjan parhaimmistoon. Sen jälkeen juoni muovautuu pakolliseksi sankariryhmä vastaan mahtava pääpahis -asetelmaksi, jossa jälkimmäistä edustaa tällä kertaa valkoisella lohikäärmeellä lentelevä Kuja.
Final Fantasy -historiassa IX on siinä mielessä outo tapaus, ettei se yritä viedä sarjaa millään tavoin uuteen suuntaan, vaan palaa teemoiltaan menneisyyteen. Tunnelma on taas keskiaikainen, hahmot ulkonäöltään vähemmän realistisia, huumoria on mukana entistä enemmän ja tarinassa esiintyvät pitkän tauon jälkeen kristallit, mustat maagit ja mooglet. Tämän johdosta peli toimii oivana yhteenvetona koko sarjan historiasta, vaikkei kokonaisuutena se aivan suurin Final Fantasy -klassikko olekaan.
