Tällaisia pelijärkäleitä ilmestyy vain kourallinen sukupolvessa.
The Walking Dead, Bioshock: Infinite ja The Last of Us. Kolme hyvin eri tyyppistä peliä ja kaikissa sama perusasetelma – elämäänsä kyllästynyt antisankari sovittaa syntinsä ryhtymällä nuoren tytön suojelijaksi. Nämä isättömät tyttäret edustavat viimeistä viatonta asiaa maailmanlopun jälkeisessä maailmassa.
The Last of Usissa vastentahtoisen holhoojan rooli lankeaa Joelille. Hän on salakuljettaja, joka kauan sitten eli normaalia elämää teksasilaisessa nukkumalähiössä. Ne ajat ovat kaukana takanapäin, sillä sieni-itiöiden levittämä epidemia on tappanut suurimman osan maailman väestöstä. Tai tappanut on väärä sana, sillä aivoihin kulkeutuva loisitiö pitää isäntää tavallaan hengissä, kognitiiviset kyvyt vain taantuvat raivotautisen tasolle.
Harvat epidemialta säästyneet etsivät turvaa armeijan valvomilta karanteenivyöhykkeiltä. Se on hädin tuskin elämisen arvoista elämää, sillä siviilejä kohdellaan kuin karjaa. Jopa ruoka-annokset ovat kortilla.
Joelille kurjuus passaa, sillä hän elättää itsensä salakuljettamalla aseita ja tarvikkeita karanteenialueen ulkopuolelta. Idealismi on kauan sitten kuollut siltansa polttaneen miehen sydämestä. Kun epätavalliset olosuhteet ajavat hänet salakuljettamaan nuoren tytön ulos kaupungista, Joel on saada slaagin. Tehtävässä ei ole hänen mielestään mitään järkeä, ei, vaikka tyttö olisi miten tärkeä.
Nurina on aiheellista, sillä kyse on suunnilleen itsemurhatehtävästä. Tyttö pitäisi toimittaa sotilaiden vastarintaliikkeen haltuun, karanteenia valvovan sotilasdiktatuurin ulottumattomiin. Helpommin sanottu kuin tehty.
Vaaran vyöhykkeellä
Kun Joel ja Ellie aloittavat pakomatkansa Bostonista, epidemian puhkeamisesta on kulunut jo kaksikymmentä vuotta. Ulkopuolella käy äkkiä selväksi, että sotilaat, piikkilanka-aidat ja tarkastuspisteet edustavat viimeisiä rippeitä amerikkalaisesta elämänmuodosta. Niiden tuolla puolen rapistuneet seinät ja kasvillisuuden valtaamat kylänraitit kertovat maailmasta, jonka aika ja ihminen on hylännyt.
The Last of Usin kuvaama maailma on lohduton paikka, mutta myös karulla tavalla kaunis. Vaikka peli ei linkolalaisia tausta-ajatuksiaan ääneen lausukaan, kasvillisuuden valtaamat suurkaupungit ovat pysäyttävä näky. Mitä on inhimillinen kärsimys verrattuna siihen, että luonto ottaa omansa takaisin?
Joel ja Ellie taivaltavat halki Amerikan. Maisemat vaihtuvat, vain yksinäisyys säilyy. Viisaana ratkaisuna peli etenee eräänlaisina vinjetteinä matkan varrelta. Ojasta allikkoon on jatkuva teema kaksikon matkalla. On kuin onnetar ei kerta kaikkiaan suosisi heitä. Toisaalta The Last of Us rakastaa epätodennäköisiä yhteensattumia. Jotkut kutsuvat sitä kohtaloksi.
Seikkailu tapahtuu pääosin urbaaneissa maisemissa, jolloin raunioista ja moottoritierampeista saadaan luonnolliset rajat pelialueelle. Rännissä etenemiseltä ei voi välttyä, mutta vastapainoksi mukana on myös hieman avoimempia ympäristöjä. Avaintaistelut on poikkeuksetta suunniteltu sellaisiksi, että pelaaja saa touhuta vapaasti ja ilman aikarajoituksia suurin piirtein korttelin kokoisessa hiekkalaatikossa.
Suurta vihollisjoukkoa – olivat ne sitten ryöstäjiä tai tartunnan saaneita – väijyttäessä The Last of Us on edukseen. Suora toiminta tehoaa vain helpoimmilla vaikeusasteilla ja silloinkin pelaajan on oltava tarkkana ampumatarvikkeiden riittävyydestä. Kissa ja hiiri -leikki kysyy kärsivällisyyttä, mutta tekee taistelusta ihan eri tavalla palkitsevaa.
Myönnettäköön, että vihollisten tekoäly on kaavamaista, jopa niin, että Joelin särkemät pullot herättävät kiinnostuksen vaikka kesken laukausten vaihdon. Vaikka kaavamaista käytöstä on helppo käyttää hyväksi, ilman sitä väijyminen olisi luultavasti paljon, paljon turhauttavampaa.
Hätävarjelua vai liioittelua?
Taistelua on niin paljon, että pelin nimi tuntuu suorastaan harhaanjohtavalta. Päähenkilöt eivät ole millään muotoa viimeisiä ihmisiä maailmassa. Joel ja Ellie kohtaavat siellä täällä erakoita ja sirpaleryhmiä, joista valitettavan monet paljastuvat kylmäverisiksi tappajiksi. Hyvät ihmiset ovat harvassa, sillä liika hyväsydämisyys vie maailmanlopun maailmassa hengen.
The Last of Us opettaa, että sieni-itiöt kaappaavat isäntänsä asteittain. Ensivaiheessa isäntiä ei erottaisi zombeista, mutta myöhemmät vaiheet johtavat epämuodostumiin ja tyystin järjettömään käyttäytymismalliin. Siinä vaiheessa, kun sienikasvusto purkaantuu kallosta ulos, uhri ei enää edes näe mitään. Sen sijaan se kaikuluotaa ympäristöään iloisesti naksuttelemalla. Käsikähmäetäisyydelle päästessään naksuttelija puree Joelin hengiltä kertalaakista.
Tartunnan saaneita oppii kavahtamaan, mutta ne ovat loppujen lopuksi vain järjettömiä olentoja, joille kuolema on armahdus. Vahvimman oikeutta toteuttaviin ryöstäjiin muodostuu tyystin erilainen suhde. He ovat suoraan sanottuna täysiä eläimiä, jotka ansaitsevat kaiken sen, mitä tuleman pitää. Ja sitähän tulee, sillä The Last of Us on jopa K18-pelien mittapuulla hätkähdyttävän raaka peli.
Jos olet nähnyt hätkähdyttävän YouTube-videon, jossa Joel potkaisee roiston naaman sisään, voit jo kenties arvata mitä tuleman pitää. Ruudulle tulvii tuutin täydeltä naturalistista väkivaltaa, juuri sellaista henkensä kaupalla vääntämistä, jolla on rumat seuraukset. The Last of Us murtaa myös pelien vanhan tabun, jonka mukaan lapsia ei satuteta. Ellie-parka on hädin tuskin 14-vuotias ja saa pahemman kerran turpaansa.
Kun eräs erityisen häikäilemätön jengi ottaa Joelin ja Ellien silmätikukseen, peli saa todella synkkiä piirteitä. Joelin harmaantunut ulkonäkö pettää, mustimpina hetkinään hiljaisesta teksasilaisesta kuoriutuu esiin sadistinen kiduttaja. Käytös vetää mietteliääksi. Joel ei ole paha ihminen, mutta hänen moraalinen kompassinsa on vakavasti rikki. Joelista voisi olla vaikea pitää, ellei hän suhtautuisi niin suojelevasti Ellieen.
Jokaiselle jotakin
Maailma on täynnä yhden tempun AAA-pelejä, joten jokaista genre-rajoja murtavaa teosta voi pitää tapauksena. The Last of Us on tapaus jos mikä, sillä se tyydytti yhtä aikaa niin räiskinnän, hiiviskelyn, toimintaseikkailun kuin kevyen roolipelin nälän.
Taistelupelinä The Last of Us tekee kaiken oikein. Aseet ovat lopullinen ratkaisu, josta vihollinen ei kävele tiehensä, mutta jokainen laukaus herättää huomiota ja ammuksista on usein huutava pula. Lyömäaseilla viholliset eliminoi nopeasti ja äänettömästi, mutta astalot kuluvat jokaisesta iskusta.
Vaikka taistelut toistuvat periaatteessa aika samanlaisina, resurssien rajallisuus pakottaa improvisoimaan tuon tuosta. Paremman välineen puutteessa vastustajan murskaa vaikka maasta poimitulla tiiliskivellä. Kynnys käyttää parempia aseita, kuten haulikkoa ja metsästyskivääriä, on korkea, koska vähät panokset säästäisi mieluiten todelliseen pakkorakoon.
Suvantokohdat on hyödynnettävä tarkkaan, sillä maailma on täynnä tarpeellista tavaraa. Joel on sen verran kätevä käsistään, että hän väsää sideharsosta ja alkoholista lääkintälaukkuja ja tomusokerista ja räjähteistä savupommeja. Kulutustavaraa syntyy tuossa tuokiossa, kunhan repussa vain on sopivia tarvikkeita.
Pelissä on yllättävän paljon ongelmanratkontaa, joka liittyy yleensä erilaisten esteiden ylittämiseen. Tikkaiden asetteluun ja roska-astioiden siirtelyyn perustuvat ratkaisut ovat sen verran loogisia, ettei niitä joudu pitkään pähkäilemään. Ellien uimataidottomuudesta seuraa toistuvasti hämminkiä.
Kirsikkana toisiinsa sekoittuvien pelimekanismien kermakakussa on päähenkilön hahmonkehitys. Kokemuspisteiden sijaan Joel popsii pillereitä kuin Pac Man. Kun riittävä lääkeannos on vedetty kaaliin, sankarille voi lunastaa uuden ominaisuuden, kuten vakaamman asekäden tai tarkemmat korvat. Ne ovat tuntuvia parannuksia. Joelia ei voi kehittää yhdellä läpipeluukerralla tappiin, siihen vaaditaan New Game Plussaa. Sama koskee myös aseita ja niihin kustomoitavia parannuksia.
Viimeinen suuri tarina
Kalifornialaisella Naughty Dog -kehitystiimillä ja sen Uncharted-peleillä on vannoutunut kannattajakuntansa, johon en koskaan katsonut kuuluvani. Sanon sen nyt suoraan, Draken huliviliseikkailut eivät koskaan saaneet sukkia pyörimään jaloissani. The Last of Us on toista maata. Aikuisempi, hallitumpi, kokonaisvaltaisempi.
Peli käynnistyy sen verran hitaasti, etten ihastunut siihen välittömästi. Kaiken lisäksi mutkikkaat kontrollit vaativat oman totuttelunsa. Seitsemäntoista pelituntia myöhemmin olin kuitenkin myyty. Juuri kun minusta tuntui, että Joelin ja Ellien tarinasta oli loppumassa höyry, Naukkarin käsikirjoittajat heittävät sellaisen kierrepallon, että peli oli pakko vääntää loppuun siltä istumalta. Se tiesi minulle pitkää, unetonta yötä.
The Last of Usin tarinassa riittää rosoja ja pureskeltavaa. Sen maailmanlopun visio ei ole kovin omaperäinen, mutta aivan kuten The Walking Deadissa, siinä on jotain syvästi aitoa ja arkitodellisuuteemme kytkeytyvää. Harvalla pelillä on yhtä painokasta sanottavaa velvollisuudentunnosta, verisiteistä ja hyvän ja pahan luonteesta.
En haluaisi sortua ylisanoihin, mutta The Last of Us saattaa olla parasta, mitä tällä konsolisukupolvella on tarjottavanaan. Taistelun jälkeen katoavat ruumiit kielivät, että nyt mennään Pleikkarin tekniikan äärirajoilla. The Last of Us on silti kaikin puolin erinomainen ja ajatuksia herättävä peli. Suuren taiteen hinta paljastuu vasta lopputeksteistä. Krediittilitania on pitkä kuin nälkävuosi ja se on täynnä kiinalaisia nimiä.
Koska ensimmäinen kriitikoille suunnattu moninpelisessio järjestettiin vasta lehden painopäivänä, moninpeliä ei ole huomioitu tässä arvostelussa. Arvosana on siitä huolimatta korkea.
Tuomas Honkala
95
