Voitko nimetä kirjailijan, jonka muutama kirja on vaikuttanut kaikkeen mahdolliseen aina fantasiakirjoista roolipeleihin ja tietysti tietokonepeleihinkin?
Vastaus on tietysti J.R.R. (John Ronald Reuel) Tolkien. Hänen maineensa perustuu kirjoihin The Hobbit (Lohikäärmevuori eli uusintapainoksena Hobitti) ja trilogiaan Lord of the Rings, Taru Sormusten Herrasta.
Hobitin suuri seikkailu
Varhaisin datamuotoon saatettu kirja Tolkienin tuotannosta oli The Hobbit, josta tehty peli oli saava kunnian muotoutua mikrotietokoneiden varhaishistorian palvotuimmaksi tekstiseikkailupeliksi.
The Hobbit todellakin mullisti tekstiseikkailumaailman. Pelissä esiteltiin monet myöhemmän ajan seikkailujen vakiovarusteista ensimmäistä kertaa. Toiminta ei rajoittunut vain kahden lauseen virkkeisiin, vaan parseri oli niin kehittynyt, että se ymmärsi pidempiäkin virkkeitä. Sanavarasto oli sensaatiomaiset 500 sanaa ja käskyjä tarjottiin lähes 100. Grafiikkaloistokin suorastaan häikäisi.
Lisäuutuutena pelissä vilisi paikasta toiseen liikkuvia "henkilöitä", kuten kääpiöitä, haltioita ja lohikäärme Smaug. Useimpien kanssa jopa pystyi ja täytyi kommunikoida. Ei siis ihme, että koulutuntienkin piina vaihtui Bilbo Reppulin kutsun myötä pelaamiseksi.
The Hobbit oli hitti kuusnelosella ja kasettiasemalla 35 minuutin latauksineen. Kuka muka pystyy unohtamaan maagiset lauseet Say Thorin "Go Window" tai Thorin sits down and sings about gold?
Moista menestystä ei tietenkään voinut jättää hyödyntämättä. Melbourne julkaisi sittemmin myös Hobbit De Luxen, joka oli saatavissa vain 64-levykkeenä ja sisälsi parannettua grafiikkaa ja lisäyksenä hyvää musiikkia.
Sormusten viejät pulassa
Koska rahaa ropisi Melbournen kassaan The Hobbitista ja sen eri muunnelmista, talon sisällä ilmeisesti alettiin valmistella välittömästi seuraajaa. Looginen uhri oli tietysti itse pyhä Lord of the Rings -trilogia.
Pelitrilogian oli määrä puskea sanapelejä eteenpäin kuten Hobbit aikanaan, ja pitkään projekti pysyi täysin salassa.
Viimein maailmalle alkoi levitä huhuja tulossa olevasta megaseikkailusta, ja pelimiehet alkoivat kiristää kulubudjettiaan ja kerätä pennosia LOTR-sarjaa varten. Jännitystä lisäsi hetki, jolloin ensimmäiset upeat mainokset ilmestyivät lehtiin ja ihmisten seinille. Ja lopulta koitti suuri päivä: Lord of the Rings 1: Fellowship of the Rings todella ilmestyi!
Lupaukset kattoivat kaiken maan päältä, jopa murusen taivaastakin. Mitäs saimmekaan? Pelattavaa hahmoa pystyi vaihtamaan eli peliä pystyi pelaamaan Frodon, Samin, Pippinin tai Merryn hahmossa. Luvatut grafiikatkin löytyivät, valitettavasti vähälukuisempina ja huomiotaherättävän ankeina alittaen jopa julkaisuajankohdan 1987 keskitason. Pelattavuutta ei riittänyt edes herjattavan vertaa, parseri ei ymmärtänyt vakionopeuksista kirjoittamista vaan saadakseen aikaiseksi ymmärrettäviä komentoja kirjoitusnopeuden täytyi olla vain noin kolmasosa normaalista.
Yllättävää kyllä, tämä päti vain kasettiversioihin. C64:n levyversio toimi varsin hyvin (vaikka grafiikat eivät enää AD 1992 suostuneetkaan latautumaan), mutta tuolloin levyasema edusti suurimmalle osalle kuusnelostelijoista saavuttamatonta luksusta.
Pelin tapahtumista en päässyt koskaan kunnolla perille, sillä kärsivällisyyteni ei riittänyt alkua pidemmälle. Oletettavasti tapahtumat kuitenkin etenevät trilogian ensimmäisen osan mukaan. Lord of the Rings -tekstiseikkailu oli täysi floppi.
Mordorin Varjot
Trilogiat eivät yleensä lopu ensimmäiseen osaan. Yhtälailla harvoin nähtyä on virheistään kerralla oppiminen, ja niinpä Melbourne julkaisi LOTR:n toisenkin osan, Shadows of Mordorin.
Jotain suunnittelijoiden päähän kritiikistä jäi: ruudun ulkoasua oli edeltäjästään yksinkertaistettu ja kone vastasi komentoihin hieman nopeammin. Peli oli kuitenkin edelleen useimmilla koneilla hidas ja tahmainen pelattava. Vain 64-versiossa oli grafiikkaa, mutta sen ruudulle ilmestyminen oli ajastettu hieman pieleen. Parseri taasen... Sen käsitys Englannista ei noudata ihmisten käsitystä. Say to Sam "Give me the sword" tuottaa vastauksen Sam doesn't see any me to give to the small sword. Sitävastoin Say to Sam "Kill me with the sword" menee hyvin perille...
Koska kakkososa oli lähes identtinen klöntti ykkösen kanssa on ymmärrettävää, ettei myynti sujunut toivotulla tavalla. En tiedä, ehtivätkö Melbournen ihmiset edes aloittaa kolmososan tekoa, mutta markkinoille asti se ei koskaan saapunut. Niinpä LOTR-tekstiadventure on yksi niistä harvoista trilogioista, joissa on vain kaksi osaa, ja samalla hyvä softatalo sai maineeseensa lähtemättömän tahran.
Sotaa Keski-Maassa
Kului vuosi Tolkien-fanien yrittäessä unohtaa epäonnistuneen seikkailupelin. Sitten alkoivat huhut uudesta LOTR-seikkailusta jälleen kiiriä, julkaisijan ollessa kukas muu kuin Melbourne House. Mainosten mukaan uusi seikkailu oli "interaktiivinen kokemus Tolkienin trilogiasta" eli kaikki kirjat yhdessä paketissa.
Pahinta pelättiin, parasta toivottiin, ja Melbourne House pystyikin vastaamaan odotuksiin. War In The Middle Earth oli uudentyyppinen pelikokemus, joka yhdisti graafista seikkailupeliä strategiapeliin. Krediiteissä oleva nimi Mike Singleton paljastaa kenen ansiosta.
Kaikki alkaa tietenkin Konnusta. Frodo Reppuli saa Sormuksen, päämääränä on Tuomiovuori ja niin edelleen. Alussa kontrolloidaan vain kunnianarvoisaa herra Reppulia, mutta matkan edetessä hän kohtaa kaikenlaista Keski-Maan väkeä. Osan voi värvätä puolelleenkin, kunhan ei yritä nazguleita, örkkejä ja susia.
Pelitasoja War In The Middle Earth sisälsi kolme. Alimmalla tasolla Frodo ja muut Sormuksen Ritarit tallustavat animoituina maastossa. Valitettavasti tämä on ainoa moodi, jossa voi muun muassa kerätä esineitä. Alin taso on myös erinomaisen kiitettävä tapa saada kaikki irti pelin pituudessa, toisin sanoen pelata seikkailua reaaliajassa muutaman vuoden ajan.
Kakkostasolla katsellaan palasta pääkartasta ja vaikutetaan omien yksiköiden liikkumiseen ja osallistutaan taisteluihin. Päätasolla lähinnä seurataan missä kukin on ja ihaillaan, kuinka kaunis Keski-Maa onkaan.
Peli on toteutettu täysin hiiriohjatusti. Mitään kiinteää ratkaisumallia ei ole, vaan sen voi pelata läpi täysin omien päähänpistojen mukaan joko Tolkienia noudattaen tai kaikkia Pyhiä Arvoja loukaten (Pelikirja 1990 Kevät, sivu 33). Alkuvaiheessa tosin pelaaja on aika alakynnessä, mutta pikkuhiljaa omat voimat vahvistuvat. Nazqulit ovat kuitenkin aivan liian koviksi kehuttuja, tai sitten liian mötöiksi käännettyjä. Sormuksen Viejät voivat jo alkuvaiheessa nitistää tielle sattuvan yksinäisen nazqulin, mutta useampi onkin jo liian kova vastus.
War In The Middle Earth tosiaankin toi maailmaan jotain uutta. Nykyisin sen tyyliset pelit eivät enää ole mitään harvinaisuuksia, kuten Spirit of Excalibur ja Conan the Barbarian osoittavat. Vaikka WIMEä ei voikaan aivan Interaktiiviseksi Kokemukseksi väittää, niin se toi iloa tuhansien ja taas tuhansien Tolkien-fanien mieliin, ja jotain sen menestyksestä varmaan kertoo jo eri konemerkkien lista.
Hobittelua roolipelin mukaan
WIMEn jälkeen seurasi kolmen vuoden tauko Tolkienin ideoiden julkaisussa. Yllättäen hiljaisuuden rikkoi tällä kertaa Interplay/Electronic Artsin vars
in tuore täysiverinen roolipeli Lord of the Rings vol 1. Ja nerokkaasti pelin sisältö on otettu kirjasarjan ensimmäisestä osasta.
Mitään suoranaisia uutuuksia Lord of the Rings ei tuonut roolipelien maailmaan ja koneesta riippuen pelinautintokin vaihtelee. Tolkienin tulkitsemisessa Interplay on kuitenkin onnistunut kaikkia edeltäjiään paremmin. Koskaan aiemmin et ole päässyt näin perusteellisesti hobitin asemaan ja mittakaavakin on huomattavasti suurempi kuin muissa seikkailuissa.
Peli on toteutettu lintuperspektiivistä Sormusten ritareiden hakeutuessa kohti Morian kaivoksia. Peli on lähes täysin hiiriohjattu, vain muiden kanssa juteltaessa kosketaan näppäimistöön. Kommunikointia olisi saanut parantaa, muuten Lord of the Rings on täyttä tavaraa ja emuloi mukavasti Keski-Maan elämää.
Jatkoakin peliin on tulossa. Lord of the Rings Vol. 2 - The Two Towers tulee sisältämään erinäisiä parannuksia Vol 1:een verrattuna, kuten ryhmän hajaantumisen ja siitä seuraavat cliffhanger-tilanteet.
Hepo hirnahtaa, miekka heilahtaa
Uudestaan kiehumispisteessä olevaan Tolkien-soppaan heitti levykkeensä myös PSS/Mirrorsoft. PSS oli aikoinaan kuuluisa onnettomista strategiapeleistään, mutta vuosien varrella se onnistui parantamaan mainettaan muutamilla onnistuneillakin tuotoksilla. Silti yritys kerätä rahaa Tolkien-tyylillä on yllätys puljun vanhastaan tuntevalle.
Entisten Tolkien-tulkintojen genreen Riders of Rohan ei aivan mahdu. Pääkartta on kuin suoraan War In The Middle Earthista käännetty, mutta itse toiminta on toisenlaista. RORia voi pelata joko puhtaana strategiapelinä tai toimintapeliosuuksilla terästettynä.
Strategiaosuus on pidemmän päälle puisevahko. Samat tapahtumat toistuvat pelistä toiseen ja perustavoite on muuttumaton. Armeijoiden taisteluja olisi saanut vielä hiukkasen hioa, mutta periaate on kuitenkin kelvollinen. Varsin hyvin kasattu peli, mutta jotain valitettavaa sentään on. eri henkilöiden tavatessa toistuvat aina samat vuorosanat eikä yli voi hyppiä.
Toteutus on keskivertotasoa eli grafiikat ovat nättejä, PC-kaiuttimen äänet hirveitä ja animaatiot kivoja. PC-versio tukee yllättävän kiitollisesti eri grafiikkamoodeja, VGA ja EGA ovat sentään vakiovarustus tänäpäivänä kaikkialla, mutta CGAn tukeminen on yllätys... Ja Soundblaster-tukikin on.
Mitä hyötyä näistä Tolkien-peleistä on? Rahat menee ja saman saisi kirjankin lukemalla, vai? Eips. Kirjoista voi vain nauttia, niihin ei pääse seikkailemaan mukaan. Tolkien-pohjaiset pelit ovat paitsi antaneet ihmisille mahdollisuuden päästä itse mukaan Sormusten sotaan myös antaneet oman, eikä niinkään pienen, panoksensa pelien kehittymiselle. Jäämme odottamaan mitä tulevaisuus Tolkien-fanille tarjoaa.
