Transistor - Hyvästit rautalangalle

Pomomatseissa taktikointi korostuu.

Valmiiksi pureskellun pelipullamössön meressä Transistor on napsakka pieni korppusaareke.

Transistorissa superselitysmiestä tulee heti kättelyssä ikävä. Mitään ei pohjusteta, kaikki alkaa suoraan tapahtumien keskipisteestä. On vain mykkä, punahiuksinen laulaja, puhuva miekka ja pää täynnä kysymyksiä. Minun pääni.

Hiusväristään nimensä saaneen Gunill.. eikun Redin matka vastausten alkulähteille alkaa, kun hän kiskaisee puhuvan miekan irti terän väärällä puolella seisseen henkilön sisuskaluista. Mitä, missä, milloin ja miksi ovat avainsanat, joiden ympärille Transistor rakentaa tarinansa.

Supergiant Gamesin hienon debyyttipeli Bastionin (Pelit 9/2011 89 pistettä) perillinen on huikean mukaansatempaava rooliseikkailu, joka nojaa jälleen kerran kerronnassaan niukkuuden logiikkaan.

Transistorin tunnistaa heti Bastionin perilliseksi. Jo alkuasetelmassa on paljon samaa, ja isometriseen perspektiiviin vedetty, käsinpiirretty karkkigrafiikka on sekin tuttua. Mutta fantasiamaailmasta syöksytään toiseen ääripäähän, art deco -vaikutteilla marinoituun teknohelvettiin.

 

Nimeni on Klassinen, kalpa Klassinen

Miekka, tuo päähenkilöistä puheliaampi, on teräksestä taotun kantaisänsä sijaan kuin muistikampa. Red ei luota tekniikkaan, vaan kokoon. Ylisuuri DDR-kepukka on niin cloudiaaninen, että hentoisen laululintusen on raahattava sitä perässään.

Pelin kerronnallinen selkäranka lepää sekavuudessa, sillä pelaaja heitetään heti narratiivialtaan syvään päähän. Mitään ei selitetä, tarina kuoriutuu pelin edetessä ja palaset on yhdisteltävä itse. Pelaaja on yhtä pihalla kuin itse päähahmo, joten Redin mykkään hahmoon on helppo samaistua.

Vaikka toinen päähahmoparivaljakosta onkin äänettömällä, muistikampamiekka repii leukojaan senkin edestä. Sapelimonologi on juonenkuljetuksen ytimessä, sillä puheripuloiva teräase huolehtii lähes yksin maailman taustoituksesta ja tarinan edistämisestä. Näppäränä teknisenä jippona miekan avatessa suunsa sen ääni kuuluu Pleikkarin ohjaimesta,  ja padin hohtava etureuna välkkyy valkoisena puheen tahtiin.

Äänetön sankari oli eräs Bastionin suurista oivalluksista, sillä saan vertauskuvallisia visvasyyliä japsiroolipelien tenavatähdistä. Onneksi ehjää ei ole korjattu, ei tarvitse pelätä että punatukkainen sankari voihkaisee UGUU!! ja tykittää harlekiiniromaanin tasoista vuoropuhelua olevaisuudesta ja eläväisyyden ahdistavuudesta.

Vihollisia kutsutaan prosesseiksi ja turpasaunat hoidetaan tarkasti rajatuilla areenoilla. Vuoroja reaaliaikaan yhdistelevä taistelumekaniikka kannustaa myös ympäristön hyödyntämiseen.

Vuorossa tosiaikaa

Paljastuessaan tarina ehkä tallaa tuttuja kerrontalatuja, mutta pelimekaniikka on työstetty kokonaan uusiksi. Bastion tarjosi vauhdikasta mättämistä, Transistorissa homma hoidetaan toiseen tapaan. Systeemi on sekoitus vuoropohjaista ja reaaliaikaista mättämistä. Sitäkään ei turhia selitetä, vasta muutaman ensimmäisen turpakeikan jälkeen systeemin salat alkavat aueta ja suunnitelmallisuus nostaa päätään.

Kun toisesta hartianapista vetää, aika pysähtyy ja Red voi suunnitella reittinsä vihumassojen lävitse. Reitin varrella voi mätkäistä vihua käkättimeen erikoistaitoja lätkimällä. Ruudun ylälaidassa on palkki, joka rajoittaa suoritettavien toimenpiteiden määrää ja erikoistaidot nappaavat oman siivunsa palkista, yhdet enemmän ja toiset vähemmän. Elämänviivan tyrehdyttyä nappia näpätään uudelleen ja katsotaan, miten hyvin suunnitelma vastaa todellisuutta. Kun suunniteltu rimpsu on hutkittu loppuun, Red on tosiajan armoilla kunnes energiamittari ehtii taas latautua.

Taistelujärjestelmä taiteilee hienosti taktisen ja vauhtimätön rajapinnassa. Kaoottisten pelitapahtumien hallinta ei onnistuisi, jos tarjolla olisi vain tosiaikaista muksintaa. Transistorin pelisysteemistä voisi moni muukin toimintaropellus ottaa mallia, sillä Transistor yhdistää vuoroista ja tosiajasta hyvät puolet pyllistämättä kummallekaan. Lopputulos on paikoin jopa puzzlemaisiin sfääreihin kipuavaa kikkailua, jossa omat siirrot on taukojen aikana mietittävä tarkkaan.

Mainiota mättämistä tukee vähintään yhtä onnistunut kykypuu, joka on tarinan ohella pelin suurin mysteeri. Kykyjen logiikan tajuaminen kestää hetken ja alussa on tietämättään helppo törttöillä. Tiedon pihtaamista ei kannata ripotella ihan joka paikkaan.  Kun roolipeleissä grindataan kokemuspisteillä kykypuun lukitut taidot auki, antaa Transistor päättää, käytetäänkö uusia kykyjä sellaisenaan, vai yhdistetäänkö ne jo olemassaoleviin taitoihin. Jos uuden kyvyn pulttaa vanhan jatkoksi, taito päivittyy uudella ominaisuudella. Tehokas perusniitti jakaa pätsäyksen jälkeen myös alueellista vahinkoa.

Kykyjen ja taistelujärjestelmän erinomainen sekametelisoppa antaa eväät monenlaisille pelityyleille. Kun toimintanappuloihin saa sidottua lähes loputtoman laajan niittiarsenaalin, vuoropohjaista mätkintää simuloiva taistelujärjestelmä pääsee oikeuksiinsa.

Vaikka Transistor ei ole mikään taktisen taistelun kaunein kukkanen, se on silti tsiljoona kertaa monipuolisempi mättömatka kuin monet muut pelivaltaistuimesta taistelevat roolipelisuvut.

Taistelussa ajan voi pysäyttää, jolloin oman reittinsä vihumassojen seassa voi suunitella ylälaidan virtapalkin keston mukaan. Isoja monsuja kannattaa iskeä selkään.

Maa on niin kaunis

Satukirjamaisesta Bastionista on kuljettu pitkä matka Transistorin esittelemään tulevaisuuteen, mutta kuvasto on edelleen hiton komeaa katsottavaa. Kaunista isometristä piperrystä rikkovat vain still-kuvista rakennetut välinäytökset, jotka eivät oikein istu pelin kuvakieleen.

Korvia hellitään pelin art deco -kuvastoon täydellisesti istuvalla äänimaisemalla. Jazz-henkiset luritukset tukevat upeasti niukkuudesta ammentavaa kerrontaa ja Rediin muodostuu tapahtumien edetessä ihan oikea tunneside. Kokonaisuus kruunataan todella upealla ääninäyttelyllä, kun Bastionin kerronnallista runkoa kertojaäänenä kannattelut Logan Cunningham palaa dubbausareenalle ja hoitaa tutun pestin kerrassaan mainiolla tavalla.

Nostan kypärääni Supergiant Gamesille. Transistor jatkaa Bastionin tasoittamalla tiellä, se tarjoaa todella omintakeisen roolipelimatkan, joka valmiiden vastausten sijaan haastaa ajattelemaan. Kaiken lisäksi pieni indieporukka onnistuu myös luomaan uutta DNA:ta roolipelien pelimekaaniseen geenipooliin.

Kuin aurajuustona lihapiirakassa peli osataan lopettaa, kun kaikki oleellinen on sanottu. Transistor tarjoaa kahdeksan tuntia laatuaikaa, sillä peliä ei ole pitkitetty pätkääkään. Koska Transistor apinoi piirteitä japanilaisilta roolipeleiltä, toivon totisesti, että japanilaiset ymmärtäisivät apinoida Transistorin parhaat puolet omiin tuotoksiinsa.

Mykkä sankari pelissä jossa mitään ei kerrota, tarina täytyy koostaa itse ja sankarilla on Moonlight Greatsword, siinä sielut lepää.

 

http://supergiantgames.com/

Supergiant Games

Arvosteltu: PS4

Saatavilla: PC

Ikäsuositus: 16+

90 + Pelit suosittelee

90