Jos on ideavarkaissa, kannattaa napata pussi, jota ei olla viemässä jäteastiaan. Epäpuhtaista jauhoista ei leivota kuin pannukakkuja.

Jälkipolvet muistavat loppuvuonna 2003 ilmestyneen True Crime: Streets of L.A:n (Pelit 12/2003 Xbox-versio 70 pistettä, PS2-versio 74 pistettä) kahdesta asiasta. Oikeaa kaupunkia matkiva Los Angeles oli pelialueena näyttävä ja kooltaan ennennäkemätön, mutta tyhjä ja tylsä samassa mittakaavassa. Paha poliisi Nick Kang oli vastenmielisin päähenkilö koskaan, tai ainakin Dead to Rightsin Jack Slaten jälkeen.

True Crime: New York City jatkaa samalla linjalla, mutta vastakkaisella rannikolla. Manhattan ei tunnu saman kaliiperin pelialueelta kuin L.A. esikaupunkeineen, mutta mahdottoman suuri kartta on tälläkin kertaa. Parikymmentä minuuttia prätkällä pärryyttelyä vaihtaa saaren pohjoiskärjen eteläksi. Karttasovelluksena True Crime on tarkempi kuin Google Earth.

True Crimen näkökulma suurkaupunkiin hiekkalaatikkona on lähempänä Mafiaa kuin GTA:ta. Vaikka ajaa saa minne vaan, sisätiloihin saa mennä ja ostaa voi niin purilaisia kuin muotivaatteita, kadut ovat pohjimmiltaan vain siirtymätaipaleita tehtävästä toiseen.

True Crimen kannalta parempi näin, koska ajaminen on kiikkerän ja tunnottoman ajomallin sekä puuttuvan fysiikan vuoksi ahdistavaa. Otin vartin huristelun jälkeen aina taksin, ellei kyseessä ollut pakollinen tyhmä aikarajaralli. Tunnollinen manhattanilaismallinnus menee hukkaan, koska kukaan tervejärkinen ei pelin ajotuntumalla leiki turistia.

Turhaa juonituubaa

True Crime kertoo Marcus Reedin tarinan. Marcus on Nykin suurimman rikollispomon poika, joka massamurhaa prologissa parisenkymmentä gangstakaveriaan. Isin paras kaveri on onneksi Marcuksen kummi- ja poliisisetä, joten Marcus päätyy kopin sijasta koppalakiksi. Kablam! Mentori ja kummisetä höyrystyvät: syyllinen on salaliitto, joka paljastuu Marcuksen ratkoessa neljää isoa keissiä vapaassa järjestyksessä.

Juoni on puisevaa kertakäyttöistä filmnoirmaxpayneä ja dialogi mitä sattuu, mutta ääninäyttelijät ovat rautaa. Christopher Walken palaa edellisosasta ja on hyytävän hyvä, Mickey Rourke ja Laurence Fishburne peesaavat. Marcusta esittävä kakkosluokan räppäri on uskottava hänkin. Kruisaillessaan Marcus kuuntelee mp3-soitinta. Humppa on kuunneltavaa, mutta se on pelkkänä tauottomana musiikkina taustapauhua eikä osa elämystä kuten GTA:n nerokas radio.

Lyhyen pääjuonen läpäisee tunneissa, ja sen jälkeen on tyydyttävä satunnaistehtäviin. Manhattanin 20 piiriä puhdistetaan rikoksista selvittämällä geneerisiä tapauksia. Ne ovat tyylirikkoisen kaksijakoisia: selkeiden vitsien, kuten kananmunasta hermostuneiden ja ravintolaa tuhoavien vegaanien jälkeen jahdataan tunnottomia sarjaraiskaajia.

Rosmot hakataan rikoksesta riippumatta kuoleman rajamaille. Sen jälkeen heidät joko nirhataan, pidätetään tai heitä kuulustellaan yksinkertaisessa minipelissä. Kadunmiehiä voi tarkastaa kiellettyjen aineiden varalta ja pussukoita voi livauttaa syyttömien taskuihin, jos pokia ei muuten tahdo löytyä. Ura on tärkein, viis paha poliisi -pisteistä.

Tällä konseptilla True Crime alkaa toistaa itseään nopeasti. Näyttävästi hajoavat kulissit kannattelevat satunnaistoimintaa jonkun aikaa ja ammuskelu on pelin selvästi parhaiten toimiva osa-alue, mutta puutuminen iskee vääjäämättä.

Umpityhmien roistojen sijasta Marcuksen pahin vihollinen on kankeat kontrollit. Suurin osa mukahienoista toiminnoista on turhia. Kulman taakse en kurkkinut kertaakaan, bullet time -loikkakin jäi käyttämättä. Nappien kartoitusta olisi voinut harkita vielä kerran, esimerkiksi jatkuvasti tarvittava poliisilaatan vilautus on sijoitettu mahdollisimman hankalaan paikkaan.

Katu-uskottava New York

Ulkonäössä True Crime pesee GTA:n mennen tullen, mutta ilman fysiikkaa, pelattavuutta ja ennen kaikkea sielua. Lisäksi True Crime on kammottavan buginen. Törmäykset tulkitaan miten sattuu, animaatiot pätkivät, Marcus kävelee autojen sisällä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Toistuvat kehotukset tallentaa usein kannattaa ottaa tosissaan, koska peli kaatuu jatkuvasti.

Hajallaan lojuneesta keskeneräisestä materiaalista on kursittu raa’asti kasaan huolimaton paketti. Mielikuvaa ei voi välttää, varsinkin kun ohjekirja listaa Luxofluxin lisäksi yllättävän monta muuta kehitykseen osallistunutta tahoa. Liekö aika loppunut kesken vai koko projekti ajautunut jossain vaiheessa umpikujaan, sen tietää vain kärpänen katossa.

True Crime on kuin suoraan tuotesijoittelun oppikirjasta. Yhden valmistajan kännykät ja toisen vaatteet ovat näkyvästi esillä, energiajuomasta saan roimaa pelivoimaa. Sääli vain, ettei True Crime ole useimpien mainosrahoitteisten tuotteiden lailla loppukäyttäjälle ilmainen - sellaisena nielaisisin pelin kakomatta. Nyt on hankalampaa.