Mörpit
Ultima Online
Kauan eläköön kuningas?
Ensimmäinen massiivimoninpelini Ultima Online oli vuonna 1999 jotain aivan uskomatonta. Miltä arkkivaari näyttää ja tuntuu 14 vuotta myöhemmin? Palasin Britanniaan ottamaan selvää.
Itselleni, kuten niin monelle muullekin, Ultima Online oli aikoinaan aivan mieletön ja täysin ennennäkemätön kokemus. Satojen ihmispelaajien kansoittama virtuaali-Britannia tarjosi uskomattoman monipuoliset kehykset suhteellisen autenttiselle roolipelaamiselle, mikä oikeastaan olikin ainoa järkevä tapa pelata, sillä varsinaista pelillistä tekemistä Britanniassa oli aika vähän. Tehtävistä tai valmiiksi kirjoitetusta tarinasta ei tuolloin osattu uneksiakaan, hahmon taistelutaidot sai tappiin mukiloimalla hirviöitä metsässä (mitään muuta funktiota noilla otuksilla ei sitten ollutkaan) ja käsityötaidotkin vaativat lähinnä sisua ja tylsyydensietokykyä, eivät varsinaista osaamista.
Eräässä mielessä Ultima Online olikin oman aikansa sosiaalinen media, joka ei tarjonnut yksinpelaajalle käytännössä mitään, sillä ”soolosisältöä” ei ollut nimeksikään. Esimerkiksi mittavan omaisuuden tienaaminen käsityöläisenä vaati huomattavan määrän interaktiota muiden pelaajien kanssa, koska mitään nykypeleistä tuttua kliinistä huutokauppaa tai vastaavaa ei yksinkertaisesti ollut olemassa, vaan kamat piti kaupitella suoraan toisille pelaajille tai ainakin tehdä jossain Britannian sopukassa sijaitseva kauppansa tunnetuksi levittämällä siitä sanaa.
Keskioluttavernojen henkilöt
Ultima Onlinen sosiaalinen puoli olikin sitten jotain aivan muuta ja joiltain osin edelleen ylittämätön. Pelintekijöiden tuottaman sisällön vähäisyyden tai suoranaisen puutteen ansiosta tehtävät ja tarinat syntyivät pelaajien oman toiminnan seurauksena, ja mieleeni onkin jäänyt lukemattomia upeita muistoja ajoittain jopa massiivisista pelaajayhteisön toteuttamista seikkailuista ja stooreista. Huonompia muistoja sitten olivat 1500 markan puhelinlaskut, kiinteää internet-yhteyttä ei nähkääs oltu vielä keksitty, lapsoset.
Pelaajien välistä sosiaalisuutta edisti se, että minkäänlaisia tsättäilykanavia ei ollut, vaan toisille hahmoille (tai pelaajille) puhuakseen oli mentävä fyysisesti (siis pelissä) näiden luo. Tämän seurauksena erilaiset tavernat, kiltatalot ja muut mestat olivat elämää kuhisevia hengailupaikkoja, joista saatettiin lähteä hetken mielijohteesta tai humalaisen uhoamisen seurauksena vaikkapa lohikäärmejahtiin tai jakamaan oikeutta murhamiehille. Tai murhaamaan niitä viattomia ohikulkijoita.
Kaikki kuitenkin päättyi aikanaan ja muut, uudemmat pelit veivät vuosien mittaan kasvaneen hienon yhteisön tipoittain mennessään. Itse loggasin Ultima Onlinen Europa-shardille tositarkoituksella viimeisen kerran ehkä joskus 2002 ja sen jälkeen tsekkasin Age of Shadows -lisärin, mutta sosiaalisen piirin kadottua mitään suurta viehätystä pelistä oli vaikea enää löytää. Jollain ilveellä Ultima Online on kuitenkin sätkinyt eteenpäin vielä vuosikymmenen ajan, ja laajennuksiakin näyttää ilmestyneen tasaiseen tahtiin. Niinpä lievästi kiinnostuneena suuntasin kuuportin läpi takaisin Britanniaan.
Mun koti ei oo täällä
Ensimmäinen (miellyttävä) yllätys oli se, että vaikka edellisestä loggautumisesta on tosiaan kohta se kymmenen vuotta aikaa, kaikki vanhat hahmoni olivat edelleen paikoillaan Europalla! Olen viimeksi logannut päähahmollani ulos jostain syystä keskellä synkintä metsää, mutta onneksi muistan, miten teleporttiloitsuja ja riimukiviä käytetään. Lähden kiertelemään vanhoja tuttuja mestoja, joista osa on ihme kyllä edelleen paikoillaan. Esimerkiksi Deepwaterin pelaajakaupungin kuuluisa Owl’s Eye -taverna, jossa itse Lord British vieraili aikoinaan, on museoitu suojelukohde ja näyttää jotakuinkin samalta kuin vuosikymmen sitten. Jotain kuitenkin puuttuu: kaupungin asukkaat, seikkailijatoverit, aina ystävällinen ja iloinen tunnelma, tyhjänpäiväinen mutta hauska juoruilu majatalon muiden asukkaiden kanssa... Yksinäiset askeleeni kopisevat tavernan puulattialla. Ulkona rääkyy kauris. Olen yksin.
Sama lohduton ja alakuloinen tunnelma vallitsee muuallakin. Monet tutuista paikoista ovat muuttuneet, niin pelaajakaupungeissa kuin Britannian muissakin asutuskeskuksissa. Ajan hampaan ja sulkeutuneiden pelaajatilien tuhoamien talojen tilalle on noussut uusia, mutta niiden omistajat ovat vieraita. Oma talonikin oli kadonnut ajan bittivirtaan jo vuosikausia sitten, vieden mukanaan harvinaiset keräilykamat ja hauskat muistoesineet, ja nyt tontilla oli jonkun toisen heppulin ruma pytinki.
Rakas, olemme kasvaneet erillemme
Hirviöt vaeltelevat metsissä turvassa kullanhimoisten seikkailijoiden miekoilta ja lampaat saavat pitää villansa. Jopa valtakunnan entinen kuuma piste, Britainin keskuspankki, on lähes autio. Joku mustiin pukeutunut urpo harjoittelee loitsuja ja ohitseni kiitää kiireinen kansalainen omituisella ratsullaan. Muutenkin oloni on eksynyt, sillä kymmenessä vuodessa sinänsä tutut kaupungit ovat saaneet uutta koristusta, uusia muistomerkkejä, joiden tarkoitus jää minulle täydeksi mysteeriksi. Tuntuu kuin olisin herännyt kymmenen vuoden koomasta maailmaan, joka periaatteessa on ennallaan mutta kuitenkin aivan erilainen kuin ennen. Muutaman tunnin hölmistyneen seikkailemisen jälkeen sanon Britannialle jälleen hyvästit.
Fiilis Britannia-visiitin jälkeen on vähän kuin vanhan rakastajan tapaaminen vuosien ja useiden muiden suhteiden jälkeen. Vaikka suhteessa olikin paljon hyvää ja aika on liennyttänyt ikävimmät muistot, on edellisen kohtaamisen jälkeen tapahtunut niin paljon, että palaaminen yhteen tuntuu vain haikealta ja vähän surulliselta, kun mikään ei kuitenkaan ole enää niin kuin ennen. Parempi siis olla soittelematta.
Uudelleenvierailusta Britanniaan jäi päällimmäisenä mieleen, että Ultima Onlinella ei ole kaltaiselleni veteraanille enää mitään tarjottavaa. Aktiiviaikoina pelin massiivinen vetovoima perustui lähes täysin sen sosiaaliseen ulottuvuuteen, että nykyversiossa ei enää ystävien kaikottua ole mitään tarttumapintaa. Noin muuten Ultima Online on toki lähestynyt nykymörppejä, sillä hahmovalikoimaa on laajennettu, pelimekaniikkaan lisätty tehtäviä, vimmahyökkäyksiä sun muuta, inventaariota järkevöitetty ja niin edelleen, mutta kun Britanniakaan ei enää ole entisensä, on lähes 17 euroa kuukaudessa turhan kova hinta kevytnostalgiasta. Lisäksi vanhojen aikojen ystävälle nykyinen käyttöliittymä ja pelimekaniikka tuntuvat kovin vierailta, ikään kuin huonolta yhdistelmältä Ultima Onlinen tyyliä ja tavallaan ”modernimpaa” Everquest/World of Warcraft-tyyliä.
Vapaat epäkuolleet
Entä sitten virallisen Ultima Onlinen vaihtoehto eli freeshardit? Aiemmin näitä pelaajien pyörittämiä servereitä pidettiin lähinnä piratismina, mutta nyt jopa EA itse antaa niiden operoida suht vapaasti. Syynä lienee se, että freeshardit eivät sinänsä kopioi nykyistä Ultima Onlinea, vaan yrittävät toisintaa sen menneen saturniaanisen kultakauden eli vuosituhannen vaihteen aikaan pyörineen version. Myöhempien laajennusten mukanaan tuomat uudet kyvyt ja pelimaailman uudet alueet on freeshardeilla yleensä unohdettu, samoin uusien pelaajien ylisuojelu PvP-rajoituksilla. Meininki on armotonta ja onpa joillain servereillä jopa käytössä pelihahmon pysyvä kuolema.
Vanhoja aikoja kaipailevien veteraanien lisäksi joillain pelaajavetoisilla servereillä on ryhdytty luovempiin ratkaisuihin. Nämä versiot hyödyntävät Ultima Onlinea lähinnä pelimoottorina, jonka päälle on rakennettu ihan omanlaistaan juttua. Yksi kiinnostavimmista on viime syksynä aloittanut UO Zombies – nimestä voinee päätellä jo kaiken oleellisen. Zombiserverillä Britannia on joutunut trendikkään zombikirouksen pauloihin ja elävät kuolleet ovat vyöryneet lähestulkoon läpi koko maailman. Ainoastaan pari kaupunkia sinnittelee raatolaisia vastaan ja vain nämä ovat edes näennäisen turvallisia, muualla riski joutua murkinaksi on mittava.
Zombi-Britanniassa kuolema on pysyvä mutta ei lopullinen, sillä elävien kuolleiden raatelemaksi joutuva hahmo palaa ”henkiin” sellaisena. Raatoa puskee pahimmillaan esiin joka kolosta ja liikkeessä on pysyttävä kuin Walking Deadissa konsanaan. Tunnelma on siis synkkä ja ahdistava mutta silleen hyvällä tavalla eli toisin kuin virallisen version haamuservereillä. Teemana tietysti zombit ovat edelleen vähän väsynyt juttu, mutta tässä yhteydessä konsepti ei ole lainkaan hassumpi. Ja jos ei muuta niin ainakin idea osoittaa sen, että Ultima Onlinen pelimoottoria voi taivuttaa varsin paljon alkuperäisestä poikkeaviin ideoihin.
Eläköön? Eläköön!
Tätä juttua kirjoittaessani minulle paljastui, että freeshardien ympärillä pyörivä toiminta on aktiivisempaa kuin kuvittelin. Silloin aikoinaan en jaksanut niistä kiinnostua, osin niiden ”laittomuuden” takia ja osin siksi, että juuri kukaan tuosta vanhasta Europa-shardin porukasta ei Ultima Onlinesta lähdettyään alkanut pyörittämään omaa serveriään. Ainoastaan yhden tanskalaisen veikon viritelmää tuli kokeiltua, mutta tuolloin serveriemulaattorit olivat vielä niin alkutekijöissään, että kovin toimiva kokemus se ei ollut. Nykyään asia on kuitenkin toisin ja tekniikka pelaa. Silti näkisin, että kuten aidossakin Ultima Onlinessa, myös pelaajavetoisilla shardeilla toimiva sosiaalinen yhteisö on viihtymisen edellytys.
Viimeisen Pelitiin kirjoittamani Ultima Online -lisärin arvostelun päätin vuonna 2003 seuraaviin sanoihin: ”Jos tulevat laajennukset ovat samaa tasoa kuin Age of Shadows, veikkaan, että Ultima Onlinella on edessään lupaava tulevaisuus, eikä sen tarvitse hävetä uusien nettipelien rinnalla.” Nyt 10 vuotta myöhemmin en ehkä ihan allekirjoittaisi tuota mielipidettä. Palaavalle veteraanille Ultima Online on, kuten sanottu, aika ankea paikka ja toisaalta raskaasti vanhentuneen pelin on vaikea nähdä vetoavan uuteen sukupolveenkaan.
Jos Ultima Onlinen tulevaisuus on jossain niin se on pelaajien pyörittämissä kekseliäissä freeshardeissa, jotka saattavat tarjota luovasti uusia juttuja raikkaalla otteella. Vaikka enpä toisaalta ihmettelisi, jos mörppipappa porskuttaisi jollain ihmeen konsteilla menemään vielä seuraavien 15 vuoden jälkeenkin – tai vähintään sen perintö elää ja voi hyvin.
Miika Sillanpää
