Uusin silmin: Outlaws - Lain ja ajan tuolta puolen

Outlaws ei näytä aivan näin kammottavalta liikkeessä, mutta olkaa varoitetut: pelin käyttämä grafiikkamoottori on vuodelta 1995...

18 vuotta vanhassa western-räiskinnässä avainnippu on yhtä mahtava kuin ase.

Kehityksen täytyy kehittyä, vaikka se toisi mukanaan tuhoa. Ex-lainvartija James Anderson oppii sen vaikeimman kautta, kun hän löytää talonsa poltettuna, vaimonsa murhattuna ja tyttärensä kidnapattuna. Vain siksi, ettei hän halunnut rautatietä mailleen. Seuraa perinteinen western-kostotarina, jonka saatossa Kuolema saa töitä ja paljon.

Vuonna 1997 julkaistu Outlaws on erikoinen pala historiaa. Se oli pitkään harvoja vakavasti otettavia länkkäripelejä. Yllättäen pelistä vastasi LucasArts, jolla oli räiskintäkokemusta lähinnä (aika karsean) Dark Forcesin verran. Outlaws hyödyntääkin Darkissa käytettyä, jo silloin kovin vanhentunutta runkoa. Quaken jälkeen etenkin sprite-viholliset olivat säälittävä näky.

Miksi kutsua jo aikanaan vanhahtavaa räiskintää, joka tarttui harvinaiseen aiheeseen ja jonka duunasi pääosin seikkailuista ja Tähtien sota -peleistä tuttu studio? Kulttiklassikko käy hyvin. Ja kuten tuore GOG-julkaisu osoittaa, vaikka sihti on vähän sinne päin, vaarissa on ytyä.

Kyllä lähtee!

Minä pelasin Outlawsia sen julkaisun aikoihin ihan kiitettävästi, mutta en muista tarttuneeni peliin enää sen jälkeen. Pelin look ja yleisfiilis ovat hyvin muistissa, yksityiskohdat sumun peitossa. Katson länkkäriräiskintää vanhoin uusin silmin.

Uusiopeluussa yllätti eniten se, miten hauskaa Outlawsin perustekeminen on. Ammuskelu on viihdyttävä fuusio realismia (lainausmerkeissä) ja turbovaihdetta. Anderson juoksee kuin nuori gaselli, eikä suojautumista tai rautatähtäimiä ole. Niin sankari kuin viholliset kuolevat kuitenkin parista osumasta, aseet pitää ladata ammus kerrallaan ja holtiton paukuttelu tekee hallaa tarkkuudelle. Ei tämä mikään Doomin ja Rainbow Sixin lapsi ole, noin ysäriverrokkeja käyttääkseni, mutta suunta on sinne päin.

Pettymyksenä viholliskaarti koostuu muutamasta erilaisesta pyssymiehestä, jotka ovat kaikki identtisen tekoälyttömiä. Vastapainoksi niitä on paljon ja aseissa kunnolla jytinää. Pyssyjä vaihtelee jo sen vuoksi, että ne ovat kaikki eri tavalla tyydyttäviä. Revolveri sopii nopeatempoisiin yhteenottoihin: sen tyhjentää hetkessä, mutta myös lataa hetkessä. Hitaalla kiväärillä voi napsia tyyppejä kaukaa, etenkin jos siihen pulttaa kiikaritähtäimen. Haulikot käyvät melee-aseista, mutta niiden pysäytysvoima onkin sitten... pysäyttävä.

Outlaws ei konstaile, sillä ammuskelu on yhtä ja samaa alusta loppuun. Mutta kun vauhtia ja tehokkaita reikärautoja riittää, niin mikäs siinä? Meininkiä tukevat erityisesti hyvät äänet. Peli näyttää miltä se nyt näyttää, mutta länkkärille elintärkeät laukaukset, ujellukset ja one-linerit on saatu kohdalleen.

Suoraviivainen kostotarina kerrotaan kenttien välissä olevilla animaatioilla. Tulipas jotenkin ikävä Curse of the Monkey Islandia.

Kourallinen TUSKAA

Ammuskelu on vasta puolet Outlawsin kattauksesta, sillä mukana on puzzleja. Liekö syynä Lucasin seikkailutausta vai mikä, mutta valitettavan usein se tarkoittaa pikselinmetsästystä.

Päällimmäisin muistikuvani Outlawsista ennen tätä oli se, miten harhailin pitkin vihuista putsattuja kenttiä ja nuohosin nurkkia yhä uudelleen avainten toivossa. Reilu varttivuosisata myöhemmin mikään ei ole muuttunut. Taistelut on käyty. Areena on tyhjä. Mistä perkeleestä pääsen eteenpäin?!

Arvostan sitä, miten räiskintäpelistä on yritetty tehdä muuta kuin pelkkä lineaarinen ammuskelurata. Isot, sekavat tasot eivät kuitenkaan skulaa yhteen hämärien pulmien kanssa. Kerrankin olin täysjumissa, kun en huomannut erään huoneen nurkassa pientä lattiakoroketta, joka avasi hetkeksi salaoven toisaalla. Pahin koettelemus on vitoskentän sahamylly, joka huipentuu vedenalaiseen vipusokkeloon. ”Hauskaa”, mutta ei koskaan enää.

Pelinpysäyttäjät harmittavat, koska kenttäsuunnittelun eteen on selvästi nähty vaivaa. Jokainen taso on yksilöllinen ja kumartaa jollekin western-kliseelle: tuppukylä, juna, kanjoni... Laatu vain heittelee laidasta laitaan. Esimerkiksi viimeinen yhteenotto on asiallisen eeppinen lihamylly, joka aloitetaan pelkät nyrkit tanassa, mutta sitä edeltävä kenttä on kivilaattojen etsimistä pimeässä, ahtaassa kalliolabyrintissä.

Hyvä, paha, hyvä

Kunhan katsoin pari kertaa apua pahimman raivon iskiessä, Outlaws sujahti hyvillä mielin läpi parissa illassa. Ilman Googlea peliaika olisi tuplaantunut ja tämä teksti olisi yhtä avautumista, mutta nyt näin. Napakan tarinamoodin lisäksi tarjolla on irtotehtäviä, mutta niiden kohdalla into jo lopahti.

Kaiken kaikkiaan jälleennäkemisemme sujui yllättävän positiivisesti. Pelissä on päivänselviä ongelmia, mutta myös hyviä ideoita ja varsinkin asennetta. Jo alkuteksteistä näkee, että kyseessä on rakkauskirje Sergio Leonen ohjaustöille ja se love kantaa peliä silloinkin, kun avainjahti on viedä järjen. Paketin kruunaa täydellinen musiikkiraita, jonka suorempaa Morricone-kopiota on vaikea kuvitella (mikä on hyvä asia). Soundtrack saattaa hyvin olla koko pelin kohokohta.

Red Dead Redemptionia Outlaws ei kaada, mutta Call of Juarez: Gunslinger saa siitä kivan pikkuveljen. Meininki on kohdallaan, toiminta toimii ja, ööh, ysäripuzzlejakin löytyy. Tarviiko sen olla sen monimutkaisempaa?