Neljännesvuosisata sitten maailma astui videopeliaikaan, ja nuorison lukutaidottomuus sai uuden syntipukin. Vanhimmat pelisaurukset näyttivät kuolleen jo sukupuuttoon, kunnes nykyaikaisen tietokonetekniikan jykevimmillä laitteilla ne pystyttiin kloonaamaan: Pacman rouskuttaa jälleen, Mr. Don pallo lentää ja Pengon Popcorn soi. Tervetuloa Jurcade Parkiin.
Emulaattorit ajavat aitojen kolikkopelien levylle dumpattuja ROM-piirejä, emuloiden Z-80-, 6502- ja 68000-prosessoreja, POKEY-äänipiirejä ja grafiikkapiirejä. Ne eivät riko tekijänoikeuslakeja, mutta peliautomaattien ROMit sen sijaan rikkovat. Siksi ne täytyykin deletoida 24 tunnin kuluessa, jollei omista kyseistä kolikkopeliä.
Vaikka kolikkopeliemulointi on varsin uusi muoti, peleistä ei ole pulaa, varsinkin alkuaikojen pelit eli 70/80-lukujen taite on todella kattavasti edustettuna. Emulaattoreita tehdään rakkaudesta vanhoihin kolikkopeleihin: vain yksi niistä edellytti rekisteröintiä.
Kuinka paljon nostalgia kultaa muistoja, vieläköhän noita jaksaisi pelata? Nostalgiassa vellominen oli helppoa: löysin nuoruuteni wanhoista mahtipeleistä lähes kaikki, tappiolistalle jäi vain New York, New York. Kaikkihan sen muistavat, eikö? UFOja? Joita kieppui taivaalla? Ja sitten ammuttiin sellaisella lavetilla?
Jos nimet Centipede, Pacman, Donkey Kong, 1942, Xevious ja Missile Command eivät tunnu tutulta, epäilen vähän että pelien vetovoima tippuu sukupolvien väliseen kuiluun naavaparta viimassa heiluen.
Kerran, kauan sitten
Minulle nämä antiikkipelit edustavat palaa omaa historiaani: pelasin niitä silloin kun ajatus kotitietokoneista kuului lähinnä tieteiskirjallisuuteen. Uudempia pelejä mätkin C-64:lla ja Atari ST:llä tai Amigalla kolikkopelikäännöksinä, alkuperäisten upeasta grafiikasta haaveillen.
Osa näistä peleistä ei ole kestänyt ajan puraisua juuri ollenkaan, varsinkaan aikoinaan graafisesti näyttävät. Parhaiten ajan hammasta vastustavat pelit, joiden grafiikka on käytännöllistä, ei näyttävää. Gravitar oli jo syntyessään grafiikaltaan käytännöllinen, ja se on sitä edelleen.
Painovoimatar
Suurin ilo ja riemu repesi siitä kun kymmenen vuotta kestänyt pillitys kunnon Gravitar-kloonista vihdoin loppui. Vaikka sharewarena on ilmestynyt ihan hyviä Gravitar-vaikutteisia virityksiä, ei niistä ole aidon korvikkeeksi. Paha saa aina palkkansa, ja tällä kertaa se tietysti on täysin toimiva, oikea Gravitar, mikä onkin aika hyvä palkka.
Gravitarin perusideasta on siinnyt kaksi sellaista tietokonepeliklassikkoa kuin Thrust ja Oids, ja Kaboomit, Autsit et ceterat kuuluvat myös tavallaan samaan sukuun. Kolmion näköisellä avaruusaluksella tuhotaan planeetta planeetalta niiden tykkitornit ja tankataan bensaa sen verran, että moottorit pysyvät käynnissä. Armoton painovoima (mikä selittää pelin nimen) vetää pikku alusta armottomasti maahan. Jos kaikki kentät selvittää, ensin painovoima kääntyy ja seuraavaksi planeetat muuttuvat näkymättömiksi.
Ehkä nostalgia hämärtää, mutta Gravitar kuuluu kyllä niihin peleihin, joita ajan hammas on säästänyt, tai korkeintaan kevyesti nirhaissut. Jopa vektorigraafinen ulkoasu näyttää riittävän aidolta 800x600-resoluutiolla, ja kaikki äänet toimivat.
Muut EMU 2.0:n tukemat Atarin vektoripelit ovatkin sitten eri juttu. Asteroids ja Asteroids DeLuxe viehättävät välipaloina vieläkin. On aika jännä, että vaikka Asteroidsistakin on miljoona kloonia, ei edes kuuluisa Megaroids pääse originaalin jotenkin pilkulleen oikeaan pelattavuuteen. Kolmiulotteisten tankkipelien isä Battlezone ei sen sijaan enää iske lainkaan, vaikka siihenkin tuli aikoinaan syydettyä kolikoita paljonkin. Black Widow, Space Duel ja Lunar Lander ovatkin sitten tuntemattomampia.
Vektoripelifanien kannattaa tsekata myös Cinematronics-emulaattori, johon löytyvät melkein kaikki kyseisen yhtiön pelit, kuuluisin lienee Star Castle.
MAME Mia, Microsoft!
Melkoinen osa emulaattoreista hallitsee useamman kuin yhden pelin. Multi-Arcade Machine Emulator on kaikkien emulaattoreiden äiti, joka emuloi yli sataa vanhaa kolikkopeliä vaihtelevalla menestyksellä. Parhaimmillaan äänet kuuluvat, värit ovat oikeat ja peli sujuu joystickilla, huonoimmillaan hiljaista ja vääräväristä peliä voi vain katsella.
Valikoimasta löytää vaikka mitä: putkimies Marion ensimmäiset ilmestymiset kera karvaisen Kong-kaverin, jääpaloja työntelevä pingviini Pengo Popcorn-soundtrackeineen, Zaxxon, aikansa graafinen 3D-ihme ja kymmeniä pelejä, joista en ole edes kuullut.
MAME on hatunnoston arvoinen suoritus, oikea elävä kolikkopelimuseo, josta ilmestyy varsin usein uusi versio. Kun aloitin tämän jutun, versio oli 0.11, nyt se on 0.20, ja esimerkiksi Capcomin 1942 alkoi toimia.
Konsoleille on julkaistu useampikin paketti wanhoja kolikkopelejä, PC:llekin on Williams-paketti ja Microsoftin kaksi sinänsä kunnioitettavaa yritystä. Microsoftin Arcadelta löytyivät Atarin Missile Command, Battlezone, Tempest, Centipede ja Asteroids. Tempestiä ei emulaattorina löydäkään. Return To Arcade taas kokoaa yhteen neljä Namcon peliä: aikanaan klassisen formulapelin Pole Positionin (joka ilman rattia ei ole hauska laisinkaan), hauskan hirviönpoksauttelun Dig Dugin ja käsittämättöminä valintoina Pacmanin ja Galaxianin. Microsoftin emulaatiot ovat korkeatasoisia, mutta peleistä vain parilla on muutakin kuin kuriositeettiarvo.
Siinä, missä nykyään näytetään tuotettavan yhä uusia ja uusia variaatioita tietyistä peruspeleistä, alkuaikoina ideoita sinkoili joka suuntaan. Joukkoon mahtui tietysti kurjia kopioijia: esimerkiksi erityylisiä Pacman-variaatioita ilmestyi enemmän kuin sielu sietää.
XeXeXevious
Tekniikka eteni nopeasti, ja pelit alkoivat jopa näyttää joltain, ainakin senaikaisten kotimikrojen rinnalla. Gravitarin lisäksi toinen peli, josta ei, suureksi surukseni, koskaan tullut kunnon kotikoneversiota, oli Xevious. Varsinkin haalea ST-versio oli suuri pettymys, mutta hyvä, joskin konetehoa vaativa Xevious Emulator 1.3. paikkaa vihdoin arpiset haavat.
Maapallo on vallattu, ja teoriassa pelaaja Solvalou-superaluksineen on ainoa toivo. Ruutu skrollaa vertikaalisesti, pelaaja tuhoaa eri tulitusnappulaa painamalla joko maa- tai ilmamaaleja ja siinä se. Ei kerättäviä superaseita, ei mitään, mutta jotain on tehty oikein, sillä kun kolikkopeliemulaattorit mainitaan, moni kysyy ensimmäiseksi "onko Xeviousia?".
Pettymys oli suuri, kun en enää muistanutkaan kohtia, joihin ampumalla nousi esiin muukalaisrakennelmia. Vastahan minä 16 vuotta sitten tätä pelasin. Silloin jo pääsy ensimmäiselle emäalukselle oli niin sanottu "hyvä suoritus", nyt kiisin sinne vaivattomasti ensi yrityksellä. Jolloin emulaattorin demoversio kertoi että tähän stoppasi. Täytyy varmaan pistää rekisteröiden, sillä tämähän on edelleen hyvä!
Hanskaa pitää olla
Amiga-versiota Gauntlet II:sta tuli aikoinaan hakattua sen verran, että alkuperäisversio on vihdoinkin kiva nähdä luonnossa, varsinkin kun sen megagrafiikkaa tuli kuolattua lehdistä.
Gauntlet on Diablon henkinen edeltäjä. Velho, valkyria, soturi ja haltia mellastavat sokkeloissa liiskaten haamuja, gruntteja ja muita nimettömiä eliöitä. Enintään neljä pelaajaa mahtuu yhtaikaa pelaamaan.
Gauntlet kääntyi kotikoneisiin nihkeästi. Atari ST:n Gauntlet I käännet
tiin suoraan kolikkopelistä 16-väriseksi, mutta se oli hidas. Varsinkin Amigan Gauntlet II muokattiin uusiksi: sekä grafiikan koko että värit vähenivät, mutta lopputulos oli pelattavan hyvä.
Kiitos MultiGauntletEmulator 0.4:n, puhdikkaalla kotikoneella voi pyörittää pikselintarkkoja Hanskoja. MGE on harvinaisen hyvin tehty: jos äänipuoli vielä paranee, tämähän kelpaisi kaupalliseen levitykseen. Sekä ykköstä että kakkosta voi pelata saman koneen ääressä kolme ihmistä: yksi näppikseltä, toinen joystickilla ja kolmas hiirellä. Gauntlet on vähän yksinkertainen, mutta vieläkin kelpo hupia.
Segaan vaan!
Uudempia pelejä, sellaisia vuoden -82 jälkeen tehtyjä, ei vielä ole hirveästi emuloitu, mahdollisesti siksi että niistä ilmestyi Amigalle ja Atari ST:lle ihan hyviä käännöksiä. Nämä uudemmat pelit eivät sitäpaitsi oikein enää iske: grafiikka ei riitä enää peittämään köyhähköä ideapuolta.
Green Beret (MAME 0.20) ja Rygar (Rishgar 0.91) edustavat jokseenkin tavanomaista 80-luvun puolivälin peliä. Juokseva ja puukolla huitova Green Beret on jäänyt mieleen siksi, että 64-versiota pidettiin ällistyttävän hyvänä käännöksenä alkuperäisestä. Rygarissa tehdään jotakuinkin samaa: siinäkin mennään, hypitään ja tuikitaan.
Lisäaseammuskelupelien isä Konamin Nemesis on jäänyt mieleen lähinnä MSX-versiostaan. Nemesis-emulaattorin Dos- ja Win95-versioissa on kummassakin puutteensa: toinen on nopea mutta äänetön, toinen hidas, siinä on äänet, mutta laser ei toimi.
Sokerina pohjalla Sega 16-emulaattori 0.53 tarjoaa pelattavat versiot ninjapeleistä Shinobi ja Shadow Dancer. Myös Altered Beast, mätkintäpeli, jossa sankarit muuttivat muotoaan, toimii pelattavasti. Näistä ainakin Atari ST:lle julkaistiin ihan hyvät käännökset. Segan pelit näyttävät hyviltä, mutta livenä nämä Segan viritykset kärsivät yksitoikkoisesta peliformaatista ja huonosta animaatiosta: frameihin ei ole satsattu.
Kun pahin nostalgia alkoi haihtua, heräsi kysymys: onko näin 3D-korttien ja superkonsoleiden aikana kolikkopeliemulaattoreissa mitään järkeä? Totta hemmetissä on. Kahdeksaa peliä kymmenestä ei kieltämättä kuin vilkaise, huokaise "those were the days" ja siirry seuraavaan, mutta osassa pelejä on säilynyt niin ideaa kuin imuakin. Kolikkopelit on aikoinaan suunniteltu imemään muutama markka, tarjoamaan muutaman minuutin huvi, ja vaikka markka on vaihtunut virtuaalirahaan, vieläkin ne viihdyttävät paremmin tai ainakin enemmän kuin niiden miljoonat shareware-"kunnianosoitukset".
Ja ROM-varastoissa löytyy vielä paljon mielenkiintoista emuloitavaa.
