Ajassa
Ruutu
Vihaiset miehet
Hyviä tarinoita on maailmassa liian vähän. Onneksi on keksitty kierrätys.
Maailmassa tuskin on dekkariharrastajaa, joka ei olisi lukenut edesmenneen ruotsalaisen
Stieg Larssonin
Millennium-trilogiaa (Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti, WSOY 2006–2008), sen verran runsaasti kirjoja ja niiden käännöksiä on meillä ja maailmalla myyty.
Dekkarit ovat jo muinaisista Dashiell Hammettin (Maltan haukka) ajoista olleet oivallista elokuvien raaka-ainetta, niin nytkin. Tällä kerralla kierrätys ei lopu valkokankaalle, vaan tarina on sovitettu myös sarjakuvaksi. Vieläpä kahden eri tekijätiimin ja kustantajan voimin.
Tuplasti tatuoitu
Taannoin Ranskan Amazon-kaupan sarjakuvatarjontaa selaillessani törmäsin sattumalta minulle ennestään tuntemattoman tekijäkaksikon, Guillaume Lebeaun ja Frédéric Rébénan Denoël Graphic -kustantamolle versioimaan Milléniumiin. Ranskaa taitamattomana tutkin seuraavaksi, löytyisikö tästä minun kielivalikoimaani sopivia käännöksiä. Saksaksi teos löytyi, mutta ei englanniksi. Jäi siksi vielä virtuaalihyllylle.
Englanninkielinen sarjakuva-Millenniumkin löytyi, tekijöinä Denise Mina, Leonardo Manco ja Andrea Mutti, kustantajana DC. Tekijöistä etenkin käsikirjoittajana toiminut Mina on entuudestaan monesta yhteydestä tuttu, onhan hän kirjoittanut palkittujen dekkariensa – joista hän sai Suomen dekkariseuran myöntämän ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan tämän vuoden alussa – lisäksi myös tarinoita Hellblazer-sarjakuvaan ja nyt jo kuopattuun Vertigo Crime -sarjaan (ilmestynyt Suomessa Pulp-pokkarisarjassa nimellä Vakavasti sairas perhe, Egmont 2011).
WSOY, joka kustansi Suomessa alkuperäisen romaanisarjan, tarttui viime syksynä myös sarjakuva-Millenniumiin. Ja yllättäen tuohon DC-versioon. Perinteisestihän WSOY on kustantanut eurooppalaista laatusarjakuvaa (Blain, Dupuy & Berberian, Larcenet, Guy), ja amerikkalaissarjojen tuonnista on vastannut Egmont. En tiedä, mikä vaikutti valintaan, Denise Minan maine vai kansien koreat kuvat kirjan päätähti Lisbeth Salanderista (Lebeaun ja Rébénan saksalaisversion kannessa kököttää musta koira), mutta valinta on tehty ja nyt on jo yksi osa tätä amerikanherkkua suomalaisissakin kirjakaupoissa ja toinen tulee toukokuussa.
Salanderin salat
Amerikkalainen ja eurooppalainen sarjakuva ovat perinteisesti olleet kovin erilaisia. Euroopassa on keskitytty isoihin albumeihin, Amerikassa vallalla ovat olleet lehdet. Nyt eletään kuitenkin murrosvaihetta, jossa amerikkalaisetkin yrittävät kovasti omilla ”graafisilla novelleillaan” päästä eurooppalaiseen aikuisten sarjaan. Miehet jotka vihaavat naisia on selkeä yritys tähän suuntaan.
Vanhoista viittasankariajoista muistuttaa vain kirjan sivujen pieni koko, joka rajoittaa kuvien määrää ja kokoa. Ehkä juuri tästä syystä sivut on täytetty ääriään myöten, reunasta reunaan – hengittäviä, tyhjiä reunamarginaaleja ei juuri käytetä. Tai jos käytetään, nekin täytetään väreillä. Tuloksena on silmille ryöppyävää kuvakerrontaa, joka toimii etenkin toimintasarjakuvissa. Uudet Kostajat ja Hämähäkkimiehet nauttivat näistä kuoseista.
Millenniumissa toinen juonikuvio kertoo kuitenkin Mikael Blomqvistista, Millennium-lehden poispotkitusta päätoimittajasta, joka tutkii suljetulla saarella ikimuinaista katoamistapausta, ja näissä kohtauksissa toiminta on minimissä. Kuvittajat Manco ja Mutti ovatkin olleet kovan haasteen edessä, kun ovat viritelleet kuviksi ruotsalaista saari-idylliä. Lopputulos ei ole huono, mutta Ruotsia en kyllä kuvista löydä. Lisäksi nämä ruotsalais-mikaelit ja -henrikit ovat kuvittajien mielestä ilmeisen mielenkiinnottomia, koska tylsemmän näköistä sarjakuvasankaria kuin Blomqvist ei taida löytyä. Toisin on Lisbeth Salanderin kanssa.
Jo kannesta näkee, mikä myy. Kun kirjan toinen päähenkilö on nuori nainen, nörtti ja muutenkin ongelmainen, on kuvittajillakin riemu rajaton. Tatuoidun Salanderin astuessa näyttämölle kuvat tarkentuvat, tunnelma sähköistyy ja ollaan kuin toisessa sarjakuvassa – piirtäjien paratiisissa, unelmia kuvittamassa. Näissä kohtauksissa kirjan muoto toimii ja ilmaisu on väkevää. Mutta riittääkö se pelastamaan koko kirjan? Ei.
Ikuinen arpi
Romaanisarjan lukeneena tiesin tapahtumat ja niitä oli siksi sarjakuvaversiossakin helppo seurata. Hetkittäin jäin kuitenkin miettimään, olisinko ilman ennakkotietoa kuvakertomusta pohjamutiaan myöten ymmärtänyt. Ja niin komea kuin sarjakuva kerrontavälineenä onkin, tässä tapauksessa se raapii vain pintaa. Sarjakuvaversiossa kuvat eivät tuo, Salanderin ulkoista olemusta lukuun ottamatta, mitään lisää itse tarinaan, ja siksi tästä koko jutusta jää jotenkin turha tunne.
Paljon antoisampi dekkarikäännös olisi ollut vaikkapa Darwyn Cooken graafisesti komea Parker-sarjakuvasovitus, joita niitäkin on ilmestynyt Amerikoissa jo kolme kirjaa ja neljäs on tulossa.
Wallu
- Stieg Larsson, Denise Mina, Leonardo Manco, Andrea Mutti: Miehet jotka vihaavat naisia, sarjakuvasovitus, osat 1 & 2, WSOY 2012–2013, 156 sivua, 19,10 euroa
