Vuoden Pelit 2022 Avustajat Full Edition

Vuoden Pelit 2022: Avustajien äänet Full Edition

Lyhentämättömät, sensuroimattomat kommentit aakkosjärjestyksessä. 

 

Kultakaivos hyvien pelien bongaamiseen!

------------------------------------------------------------

Jussi Forelius

Marvel Snap:  Kautta Ben Broden mahanaurun! Hold'emista inspiraationsa saanut Marvel Snap osui odottamattomalla ja tuoreella tavalla napakymppiin. Nopeat erät, bluffiin perustuva korttiläpsyttely on loistavaa mobiilipelattavaa hitaasta korttikokoelman karttumisesta huolimatta.

Panoksena toimivat ranked-pojot toimivat myös nerokkaana itsetasapainottavana mekaniikkana, joka omalta osaltaan rikkoo metapeliä ja luo siihen erilaisia taskuja. Vaikuttava suoritus suunnittelijoilta!

Norco: -na-

Pentiment: -na-

Lost Ark: Vuoden tiukin paketti oli ylivoimaisesti Lost Ark, jonka armoton näkemys PvE-pomoraideista on poikkeuksellisen luova ja rajoja uusiksi määrittävä. Mekaanisesti vaikeat taistelut vaativat enemmän tarkkuutta, nopeutta, kommunikointia ja mukautumiskykyä kuin missään muussa vastaavassa. Samalla timanttisten raidien monimutkaisuus on viety täysin uusiin sfääreihin; päällekkäin ladotut kuvioidut hyökkäykset ovat parhaimmillaan lähellä bullet helliä, vaan luovimisen pitää silti onnistua synkronoidusti erilaisten lisäjekkujen lävitse.

Loppupeleissä hervottomat grindausvaatimukset upottivat surffaajan raidien aallonharjalta, mutta Arkesian kutsu kiehtoo edelleen.

 

Lassi Hietala

Return to Monkey Island: Paluu Apinasaarelle on jymytapaus, jonka harva uskoi näkevänsä. Jo pelkästään se, että Ron Gilbert pääsi tekemään aitoa jatkoa Monkey kakkoselle, on PC-pelihistoriallisesti suunnilleen yhtä merkittävää kuin jos Half-Life 3 ilmestyisi pystymetsästä. Vieläkin hienompaa on, että Return on erinomainen seikkailupeli, jossa vanhojen Lucas-klassikoiden henki elää vahvana. Kyse ei ole silti retromehustelusta, vaan kulma on hyvällä tavalla moderni. Tästä jäi niin älyttömän hyvälle tuulelle, että vuoden ykköseni on selvä.

Dwarf Fortress: Yksi viime vuosien merkittävimmistä pelijulkaisuista nähtiin aivan joulun korvilla, kun parikymmentä vuotta kehitetty, ihailtu ja peljätty, varmastikin maailman monimutkaisin ja -puolisin yhdyskuntasimulaatio Dwarf Fortress ilmestyi Steamiin kaupallisena. Kääpiölinnoituksen höyryversio lisää peliin ikuisuuksia kaivatut grafiikat ja inhimillisemmän käyttöliittymän, joiden myötä tuhannet ja taas tuhannet kasuaalinäpertelijät (kuten minä) uskaltautuvat viimeinkin kaivamaan oman Moriansa. Dwarf Fortress on niitä harvoja pelejä, joissa riittää ihmeteltävää loppuelämäksi: kuukauden antoisan opettelun jälkeen olen lohkaissut valtaisasta järkäleestä vasta vähän pintaa. Onnistunut julkaisu teki lahjoitusten varassa kituuttaneista kehittäjäveljeksistä miljonäärejä yhdessä yössä - ja täysin ansaitusti.

The Last of Us Part 1: The Last of Usin remake ei tarjonnut yllätyksiä, vaan oli vaka vanha The Last of Us niin hyvässä kuin pahassa. Enimmäkseen älyttömän hyvässä: elokuvamaisten AAA-toimintaseikkailujen saralla voiton vie ainoastaan TLOU2.

 

Heikki Hurme

Tunic:  2022 lähinnä retroilin. Siksi valintani on vihreänuttuinen Tunic. Se on kuin lapsuuteni Zelda, joskin oikeista kohdin uudistettuna. Vanhan ohjekirjan sivujen etsiminen ja niistä rakentuvan upean manuaalin selailu ja aktiivinen hyödyntäminen oli vuoden hauskimpia oivalluksia.

 

Petri Heikkinen

Gran Turismo 7:  Minulle vuoden pelin valinta on yksinkertaista silloin, kun mukana on Gran Turismo. GT:n PS5-inkarnaatio tekee sen jälleen - satoja upeita autoja ja kymmeniä legendaarisia ratoja, joista nauttimista tukee hienovarainen ajomallinnus. Ja onhan se audiovisuaalinen tekniikkakin kieltämättä kunnossa.

Elden Ring: -na-

 

Antti Ilomäki

ABSTAIN:  Vuoden peleistä ei mitään käryä. DCS World saa kohta ison pätsin, joka voi vaikka tehdä siitä vuoden pelin, jos saa äänestää uudestaan vuoden 2008 peliä. Samoin Falcon 4, mutta se ei ole vissiin kovin paljon tuoreempi. 

 

Risto Karinkanta

Immortality:  Voivatko pelit olla taidetta? Keskustelun voi päättää Immortalityyn, joka rikkoo aivan uskomattomalla tavalla peli- ja elokuvataiteen rajoja. Kolmen eri aikakauteen sijoittuvan kuvitteellisen elokuvan konstruoiminen aikansa tekniikoilla on ollut massiivinen voimannäyttö. FMV-mekanismilla toimivasta julkaisusta kuoriutuu esiin useita kerroksia hämmästyttämään pelaajaa. Pakollista pelattavaa erityisesti leffafaneille.

 Victoria 3:  Pitkään odotettu suurstrategia tarjoaa Paradoxin portfoliosta parhaimmat talouselämykset. Pelitunneilla mitattuna vuoden suosituin pelini.

Uncharted: Legacy of Thieves Collection:  Uncharted on toimintaelokuvamaisimpia toimintapläjäyksiä kautta aikain. Nyt myös PC-pelaajat pääsevät nauttimaan poikkeuksellisen hyvin säilyneiden muinaismuistojen ammuskelusta pirstaleiksi entistä paremmilla spekseillä.

Tunic: Täysin omanlaisensa Zelda-variantti on elegantti, mutta yllättävän vaikea toimintaseikkailu. Esteettisesti miellyttävät arvoitukset ja pelinsisäinen ohjekirja ovat oivaltavia mekanismeja.

 Stray: Vuosituhannen paras kissepeli.

 

Juha Kerätär

 

The Case of the Golden Idol: Muutaman vuoden takaista erinomaista Return of the Obra Dinniä ei ole lainattu uusiksi tyylitellyiksi etsiväpeleiksi historian hämärissä riittävästi. Kultaisen idolin tapaus vihdoin tekee tämän tyylillä. Aikaan jäätyneiden murhahetkien läpikäynti 1800-luvun lopussa kiehtoo tapaus tapaukselta ja niistä syntyvä tarinakude viihdyttää.

Pentiment: Kun Obsidian sai keskittyä olennaiseen, syntyi magiaa. Timanttisesti kirjoitettu ajankuva, jota tukee täydellisesti keskiaikaisista kuvitetuista käsikirjoituksista lainattu tyyli. Turhaa mähinää ei tarvita, sanan säilällä mittelöinti ja tiukat päätökset uskonpuhdistuksen kynnyksellä. Kuten joku viisas internetissä totesi, Fresko Elysium. 

Stray: Kissa on internetin voimaeläin, ja se on totuus. Strayn tarina on kevytpulmailua ja fiilistelyä neonvärejä uhkuvassa robottitulevaisuudessa, mutta äärimmäisen hiottu ja komea toteutus kantaa lyhyen tarinan läpi. Ja sankari on juuri sellainen ihana karvainen kusipää kuin pitääkin, kyllä kelpaa loikkia pitkin slummien kattoja ja tiputella alas kaikki minkä käpäläänsä saa.

Vampire Survivors: Pitkään rujo vähäbittisten Castlevanioiden ulkoasu työnsi luotaan, mutta kun lopulta Vampire Survivorsiin tartuin, käteen jäi silkkaa virtuaalista kuplamuovia. Simppelistä konseptista syntyi puolen tunnin pätkissä nautiskeltavaa genrenmäärittäjää.

 

Iikka Kivi

 

Rogue Legacy 2: Rogue Legacy 2 on täydellinen jatko-osa! Se säilyttää ykkösosan parhaiten toimivat jutut, kuten RPG-elementit ja tuiman taistelun. Se korjaa edeltäjän virheet, kuten kömpelön hyppelymekaniikan ja yhteen aseluokkaan jumittamisen. Päälle tulee vielä karun ulkoasun puleeraaminen todella nätiksi ja loputtoman tuntuinen määrä uusia satunnaismuuttujia, vihollisia ja hahmobonuksia. Kolmososaa ei tämän jälkeen enää tarvita. 

Enlisted: Lopulta se onnistui - isoihin sotilasmääriin ja pulttilukkorealismiin nojaava verkkoräiskintä! Juoksuhautojen vyöryttämiseen Suomi-konepistoolilla ei vain kyllästy. 

Sifu:-na-

Terror of Hemasaurus: -na-


Heli Koponen

Vampire Survivors: "Vampire Survivors on vaarallinen peli. Se on niin petollisen simppeli, että pirulaisen pariin voi heittäytyä tuosta vain, mutta jotenkin sen aivosynapsit ylikierroksille potkivasta vilkkuvalojen ja projektiilien tykityksestä irtautuminen käy taistelusta. Vampyyrikemut näyttää juuri sopivalla tavalla kököltä ja sen tarina on yhtä runsas kuin pelissä esiintyvien vampyyrien lukumäärä, mutta kokonaisuus on kultaa. Varoitus: Ei sovi ihmisille, joilla on tekemistä."

 

Juho Kuorikoski

 

Return to Monkey Island: Ei ole epäilystäkään siitä, mikä on oma vuoden pelini. Return to Monkey Island on erinomainen moderni seikkailupeli, ja täydellinen jatko-osa maailman parhaalle pelisarjalle. Ron Gilbertin, Dave Grossmanin, David Foxin ja monen, monen muun LucasArts-veteraanin rakkaudella työstämä Apinasaarijatko onnistui ylittämään käsittämättömän suuret odotukseni nousten välittömästi moderniksi klassikoksi. Peli on paitsi rakkauskirje vuosikymmenten takaiselle seikkailupelisarjalle, mutta samalla myös hieno moderni tulkinta Guybrushin seikkailuista. Tällaisia pelejä ei kovin montaa kertaa julkaista vuosikymmenessä.

The Excavation of Hob’s Barrow: Vuosi 2022 oli erinomainen seikkailupelivuosi. The Excavation on Hob’s Barrow on Return to Monkey Islandista poiketen indie-tiimin tekemä uusretropeli, jossa matala resoluutio jyrää. Gabriel Knightista muistuttava mysteeriseikkailu on tunnelmallinen kokonaisuus, joka henkii uniikkia fiilistä. Harmaaruskeat Ison-Britannian nummet ovat muuttuneet peliksi hienolla tavalla, ja ainoa pelin kauneusvirhe on aavistuksen yliampuva loppu.

TMNT: Shredder’s Revenge: Apinasaaren tavoin myös tämä peli iskee nostalgiasuoneen. Toisin kuin Guybrush, ninjakilpparit palasivat näyttämölle 16-bittisinä. Konamin legendaaristen arcade-mättöjen hengessä tehty Turtles-peli voitti minut puolelleen tasapainottelemalla nostalgian ja modernin mätkintäpelin välisellä trapetsilla. 

 

Antero Kyyhky:

 

Elden Ring: AAA-blockbuster-sarjassa ei tänä vuonna ole Elden Ringin voittanutta. Imee ensimmäisestä pelisekunnista fantasiamaailmaan, joka on jopa liian suuri ja hengästyttävä.

Saints Row: Tyhmää pyssyttely- ja autoiluhuvia, jonka parissa minulla oli yksinkertaisesti eniten hauskaa tänä vuonna.

Needy Streamer Overload: Vuoden animepeli vietteli stream-kulttuurin pimeälle puolelle. Ei helpoin pureskeltava eikä helpoin unohdettava.

Mothmen 1966: Graafisesti kuin tuntemattomalle 80-luvun kotitietokoneelle ilmestynyt ”kioski-seikkailupeli” vakuutti tunnelmallaan ja vähäeleisellä, mutta osuvalla käsikirjoituksellaan.

Signalis: Kunniamaininta potentiaalista. Vaikuttavaa militaristisen dystopian maailmanluomista saksalaiselta pikkustudiolta.


 

Mikko Lehtola

 

ABSTAIN: Work-life-game-suhteessani on parantamisen varaa, joten pelivuoteni oli melko rikkonainen. Esimerkiksi Tunic, Xenoblade Chronicles 3 ja God of War: Ragnarök tuntuvat kaikki erinomaisilta, mutta ne ovat itselläni siinä määrin kesken, että niiden äänestäminen tuntuu hankalalta. Kaiken järjen mukaan pidän Elden Ringistäkin kovasti, mutten ole ehtinyt katsoa sen aloittamiseen päinkään.

 

Siksi huijaan sumeilematta ja äänestän lautapelejä ja lautapelaamista: Ystäväporukkani peli-illoista on tullut viime vuosina niin tärkeä henkinen voimavara, että kokoontumisten missaaminen alkaa näkyä nopeasti akuuttina pääkopan rakoiluna. Sosiaalinen ulottuvuus on merkittävä, mutta vähätellä ei sovi sitäkään, että tarjolla on oivaltavaa ja palkitsevaa pelattavaa aivan naurettavan laajalla skaalalla. Itselleni parhaiten toimivat niin sanotut keskiraskaat europelit (parasta juuri nyt: Troyes, Beyond the Sun, A Feast for Odin ja Hansa Teutonica), jotka nekin ovat vain hätäinen pintaraapaisu valikoimasta.

Mikä parasta, fiksuja lastenpelejäkin on saatavilla jo niin paljon, että peliseuran kotikasvatus onnistuu ilman irvistelyä Monopolyn äärellä. Oma projektini on hyvällä alulla ja vaatii enää seitsemästä kymmeneen vuotta kärsivällistä työtä, mutta uskon tuottojen vastaavan sijoitusta helposti."

 

Markus Lukkarinen

 

God of War Ragnarök: Elämää suurempi tarina, luita murskaava taistelu, komea graafinen tykitys. Niistä on vuoden paras peli tehty. Santa Monican mestariteos on hiottu, harkittu ja tyylikäs toimintaseikkailu, jonka parissa aika menettää merkityksensä.

Elden Ring: Maailmassa ei voi olla liikaa Dark Soulsia. Massiivinen eepos olisi tavallisena pelivuonna kirkkaasti vuoden peli, mutta tällä kertaa FromSoftware jää papereissani hopeasijalle.

Marvel's Midnight Suns: Vuoropohjainen supersankaripeli loistaa taistelukentällä aurinkoakin kirkkaampana. Tyydyttävä taistelu, sujuvasti rullaava tarina ja kiinnostavat hahmot kietovat sarjisfanin vaivatta pauloihinsa.

Return to Monkey Island: Vuoden yllättävin paluu. Ron Gilbert ja kumppanit ovat edelleen erinomaisessa vedossa ja huumori kukoistaa. Apinasaaren seikkailu tuntuu samaan aikaan tutulta ja tuoreelta.

The Quarry:  Sydämessäni on pehmeä kohta Supermassiven elokuvamaisille säikyttelypeleille. Quarry on tyylillä toteutettu seikkailu, joka tekee kunniaa kauhugenrelle.

 

Marko Mäkinen

 

Call of Duty: Warzone 2.0:  Warzonen toinen tuleminen oli kirkkain valopilkku lähinnä kausipäivityksistä koostuneen pelivuoteni keskellä. Peruskonseptia on uudistettu riittävästi ja uusi kartta Al Mazrah tuntuu raikkaalta tuulahdukselta ummehtuneen Calderan jälkeen. Lisäksi uusi pelimuoto DMZ on rautaa."

 

Tuomo Nyrhilä

 

Citizen Sleeper: Avaruusaseman syrjäisestä nurkasta aukeava pakomatka kulkee moneen suuntaan ja kohdatut kohtalot painuvat mieleen loppuratkaisujen onnellisuudesta riippumatta. Vuoden parhaassa pelitarinassa ei ole liikoja mekaniikkoja, mutta noppapohjainen resurssimanagerointi riittää lukemisen lomassa.

Elden Ring: Vuoden ikuisuusprojektissa määrä ei korvannut laatua, vaan molempia on kerätty kaikista aiemmista Soulsborne-peleistä. Massiivinen eepos vakiinnutti vuoden suosikkipaikkansa heti alussa eikä se siitä liikkunut.

Signalis: Retroa indie-selviytymiskauhua huolellisen varovaisesti uudistettuna? Vähäeleisen yksityiskohtainen tarina ja tyylikkään rosoinen ulkopuoli? Paremmin omaan makuuni osuvaa pelikonseptia ei heti tule mieleen.

Tunic: Pullukan pikkuketun sympaattinen Zelda-seikkailu on kevyttä iltojen täytettä, kun huvittaa vain lyllertää pitkin värikästä fantasiaseikkailua.


Santeri Oksanen

 

Victoria 3:  Vuoden suosikkini on Victoria 3, joka Paradoxina etsii vielä itseään. Hieman raakilemaisen tuntuman alta löytyy kepeä hiekkalaatikko, jossa löytää aina jotain uutta kokeiltavaa. 12 vuoden viiveellä tutustuminen Victoria-pelisarjan kakkososaan ja nyt kolmososaan nostivat  ne minulle TOP2 -paradokseiksi, Hearts of Iron 4:n seuraksi.

Talousstrategian pyörittäminen on leppoisaa tehtaiden, peltojen, logistiikan ja muiden laitosten pystyttämistä. Tieteiden kehittäminen ja valinnat eri ryhmittymien tukeakseen avaa saataville lakeja, joilla lähteä kehittämään maataan ja sotavoimiaan. Kohtalaiset erot valtioiden välillä ja talouden kompuroinnit pitävät otteessaan. Vaihtokauppa on usein turhan nappikauppaa ja sotimiseen kaipaisi syvyyttä, aika taas näyttää miten delsut laajentavat peliä. Tähän asti päivityksissä on tullut ihan hyvää parannusta, kuten hallinnon legitimiteetti, Se vaikeuttaa lakien läpivientiä, ellei ole heikentänyt ryhmittymien kannatusta ensin tai kikkaile sisällissodalla itselleen etua. 

Samu Ollila

Vampire Survivors: Simppeliä grafiikkaa simppelillä toteutuksella, mutta siitä huolimatta vuoden koukuttavin peli.

Return to Monkey Island: Apinasaarelle on taas kiva palata, vaikka edellisestä kerrasta on ehtinyt vierähtää jo yli 10 vuotta. 

Immortality: Mielenkiintoisesti etenevä leffapeli, joka sisältää melkoisen yllärin.

 

Juho Penttilä

Elden Ring: Suurin ja kaunein Soulseista venytti maailman avoimeksi. Miten voi olla peli, joka onnistuu yllättämään laajuudellaan kerta toisensa jälkeen?

Monster Hunter Rise: Sunbreak: Sunbreak korjasi kaikki alkuperäisen Risen lapsukset ja tarjosi paitsi klassikkokavalkaadin palaavia hirviöitä, myös liudan uusia, sekä kasan lisää leluja millä piristää omaa pelityyliä ja muovataa omaa buildia. Monster Hunter on toimintapelien aatelia ja Sunbreak on Monster Hunteria nopeimmillaan mitä se on koskaan ollut.

Markus Rojola

The Witcher 3: Wild Hunt – Complete Edition:  Onko suoranaista huijausta aloittaa lista alunperin vuonna 2015 julkaistulla pelillä? Myönnetään, mutta minkäs teet…

Joulupyhinä päätin kokeilla pikaisesti, miten Noiturin taika on pysynyt yllä. Viikkoa (ja noin 50 pelituntia) myöhemmin saavuin Novigradin porteille vaatteet mutaisina sekä miekka verestä kiillellen. Ei-kenenkään-maan läpi kuljettuani olin henkisesti rikki (Verisen Paronin tehtäväketju sekä lukemattomat surumieliset sivutehtävät) sekä fyysisesti poikki (viikko aamutunneille venyneitä pelisessioita), mutta janosin aina vain lisää. Vielä yhteen kylään ratsastaminen, vielä yksi noiturisopimus, vielä yksi erä gwentiä... Ai niin, pitäisi kai se Cirikin etsiä!

Kolmas noituriseikkailu oli vuoden 2015 paras peli ja sen paranneltu versio (entistä värikkäämmät auringonlaskut – Uuh!, entistä nopeampi ruudunpäivitys – Aah!, säteenseurantaa – Hmmm?) on vuoden 2022 paras peli. Jos koen jotain lähellekään yhtä hienoa videopelien parissa vuoden 2023 aikana, niin olen sekä yllättynyt että ikionnellinen.

A Plague Tale: Requiem: Ensimmäinen A Plague Tale oli pienimuotoinen, mutta tunteikas kertomus kahdesta sisaruksesta ruttoepidemian keskellä. Jatko-osa tarjoaa (lähes) kaikin puolin paremman pelikokemuksen nousten pienimuotoiseksi mestariteokseksi.

Call of Duty: Warzone 2.0: Unohtakaa Battle Royale. Warzone 2.0:n paras pelimuoto on Escape from Tarkovia mukaileva DMZ. Epäreilun tarkasti ampuvat ja ylikestävät tekoälyvastustajat ja epäreilusti pakopisteitä kyttäävät ihmisviholliset aiheuttavat ahdistusta, mutta silti Al Mazrahiin tekee mieli soluttautua kerta toisensa jälkeen.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Shredder’s Revenge: Hieno kunnianosoitus sekä menneille Ninjakilppari-peleille että 1990-luvun mätkinnöille. Tekijät tiesivät tarkalleen, mitkä asiat pitää pitää ennallaan ja mitä täytyy tuoda nykypäivään. Seikkailu toimi erinomaisesti omien poikien – Turtles-faneja jo toisessa polvessa – kanssa koettuna.

Ready or Not: Edelleen Early Accessissa oleva erinomainen taktinen räiskintäpeli paranee päivitys päivitykseltä. Loppuvuodesta julkaistut lisäkentät odottavat vielä pelaamista, mutta ilman niitäkin irtoaa viides sija.

Muutamia pettymyksiäkin mahtui mukaan. The Quarry oli mainio interaktiivinen kauhuseikkailu, mutta se ei valitettavasti onnistunut nousemaan aivan Until Dawnin (2015) tasolle. Onnistuneiden videopelien kanssa odotukset jatko-osaa (jopa henkisiä sellaisia) kohtaan tuppaavat nousemaan korkealle. Niiden saavuttamatta jääminen nakertaa toisinaan ikävästi pelinautintoa sinänsä hyvänkin pelin kohdalla. Sam Barlow’n FMV-uutuus Immortality puolestaan alkoi äärimmäisen lupaavasti. Kadonneen näyttelijättären mysteeri tempaisi nopeasti mukaansa. Hienot näyttelijäsuoritukset sekä uskottavasti eri aikakausia ja elokuvagenrejä mukailevat kuvaus- ja lavastustekniikat pitivät jännitteen yllä. Ikävä kyllä tarina ei kanna loppuun asti. Lopputwistin käytyä ilmi kiinnostus pelaamiseen romahti lähestulkoon täydellisesti, joten viimeiset tunnit pelin parissa olivat kaikkea muuta kuin miellyttäviä.

Muutamia vuoden kehutuimmista peleistä on edelleen pelaamatta. Epäilen ainakin God of War: Ragnarökin kiipeävän mukaan Rojolan viralliselle Vuoden pelit 2022™ -listalle, mutta tämä tulee tapahtumaan vasta reilusti vuoden 2023 puolella.

 

Kriina Rytkönen

 

Signalis: Taitava ja tunnelmallinen sekatekniikkataideteos.

Immortality:  Pimeän kerroksista videovideota. Visuaalinen ohjausjippo toimii. Lempi Barlow'ta sitten Her Storyn.

Call of Duty Modern Warfare 2:  Tämä yllätys löytyy listaltani hyvin perspektiivisistä syistä. Moninpeli fps armeijaukkoilu ei ole tosiaan se omin genre, mutta kampanjan röpöttelin sohvaystävien kannustaessa selkäni takana; laitettiin välissä yhdessä ruokaa ja oltiin irti muusta maailmasta pari iltaa, mikä vastasi aika lailla käsitystäni puhtaasta, yksinkertaisesta onnesta. Kamppiksen juoni on ihan hölmö, mutta hahmojen välinen ystävyys hyvin kirjoitettu, sisältö monipuolista ja pelituntuma on miellyttävä, ei codi turhaan lajinsa huipulla keiku. DMZ maistuu myös!

Vampire Survivors:  Yhden hepun pikkuprojektista isoksi ilmiöksi räjähtänyt ammushelvetti voittaa minulta sekä sympaattisuuden että teknisen toteutuksen pokaalit. Pew-pew!

Stray: Oranssinpörheä oodi kissasimulaatiolle. Eläinpelien kermaa ja ehdottomasti vuoden suloisin peli, jäämättä pelkästään viehättävän ulkoasun tasolle.

 

Johannes Valkola

Elden Ring: Vaikka maailmalla myllersi, videopelien näkökulmasta vuotta 2022 on ilo ajatella taaksepäin. Elettiin erinomaista aikaa. Ja laatua piisasi lukuisista lajityypeistä, isoista ja pienistä peleistä: kärki oli leveä ja tasainen. Mutta silti minulla ei ole epäilystäkään, mikä oli koko vuoden paras peli. Elden Ring, avoimen ja synkän kauniin satumaailman toimintaroolipeli, joka oli parempi kuin uskalsin edes syvästi Hidetaka Miyzakin ja FromSoftwaren aiemmasta tuotannosta haltioituneena toivoa. Tämä on peli, jollaisesta unelmat on tehty. Peli, joka näyttää, mihin suuret visionäärit voivat pelien parissa yltää. Ja se on peli, jonka aikana – ja jälkeen – tuntuu, että mikään ei ole enää entisensä. Aaltojen vaikutus tullaan näkemään alalla vielä pitkään. Miyazaki on mestari pelinsä huipulla.

Immortality: Jos viime vuonna joku peli pääsi lähelle haastamaan Elden Ringin, se on tässä. Aidoilla näyttelijöillä toteutettu Immortality on veret seisauttava mestariteos, joka merkitsee uutta tapaa pelata, katsoa ja elää elokuvassa. Jälki ja ajankuva ovat niin autenttisia, että on vaikea uskoa, ettei mikään pelissä nähtävistä kolmesta elokuvasta sisällä oikeasti vanhaa materiaalia. Erityismaininnan ansaitsee viattoman vaarallisesti Marissa Marcelin päärooliin eläytyvä Manon Gage, ilmiömäinen nuori näyttelijälupaus. Ja mikä parasta, Sam Barlow’n kiemurainen, surrealistinen dekkaripeli tarjoaa pulman, jonka saa ratkoa antoisimmalla mahdollisella tavalla: vapaasti, ilman rajoja, oman intuition kuljetettavana tajunnan rajamaille – ja kauas taakse.

Stray: Stray on kuin kolmiulotteinen Inside. Olen miettinyt asiaa paljon, enkä keksi parempaa tapaa kuvata sitä. Stray piirtää eteen tulevaisuuskuvan, joka heijastuu parhaan scifin tavoin suoraan nykypäivään. Mitä jos ihmisiä ei enää ole? Mitä jos tekoäly ottaa vallan ja ihmisyys katoaa? Mitä jos sivistyksen rippeitä ylläpitävät enää koneet – robotit, jotka ihmiset ovat aiemmin suunnitelleet kuvakseen? Stray tarjoaa kokemuksen, joka on pelimekaniikaltaan simppeli – ja siten avoinna laajalle yleisölle – mutta tulkinnaltaan monitasoinen ja syvyyksiin porautuva. Pelin jokainen hetki, jokainen käänne, jokainen hiuksenhieno animaatio ovat huippuluokkaa ja auttavat eläytymään maailmaan, joka aiheuttaa puhdasta ihmetystä ja analyysin iloa. Tietokoneanimaatioelokuvaa muistuttava ulkoasu herättää vastustamattomasti mielenkiinnon, mutta nyt kokonaisuus on tärkein – eikä tämä kokemus unohdu koskaan.

Norco: Toisaalta joku toinen päivä tällä kohdalla olisi voinut yhtä hyvin komeilla Return to Monkey Island – kokonaisuus, joka on niin ratkiriemukas, että sen parissa nauraa alusta loppuun katketakseen. Mutta nyt pidemmän korren vetää toinen viime vuoden upeista point and click -peleistä. Ja se on Norco, lajityyppinsä nautinnollisista perinteistä omaperäisen kokemuksen ammentava seikkailupeli, todellinen tapaus genressään ja sen yli. New Orleansin tunkkaisen pieneen Norcon kaupunkiin sijoittuva tulevaisuuskuva on ahdistava ja pelottava mutta inhimillinen ja valoisa; silmäkulmasta havaitsee sen tietyn melankolisen toivon kipinän. Kaunista pikseligrafiikkaa, tunnelmallista äänimaailmaa, viehkeitä pulmia ja ennen kaikkea vivahteikasta, elämän makuista käsikirjoitusta –

Norco jättää vahvan jäljen.

Neon White: Kun ajattelen Neon Whitea, tuntuu kuin muistelisin unta. Unta, joka on niin aito, että sen uskoo herättyään todeksi. Lennän pilvien yläpuolella, kiipeän marmorinvalkoisissa torneissa, loikin räjähdysten päältä yhä korkeammalle ja kauemmaksi. Tulitan ja mäiskin vihollisia, mutten lainkaan barbaarimaisesti, vaan ihanalla balettimaisella sulolla. Juoksen kenttiä läpi yhä nopeammin ja nopeammin, haamuaikoja hamuten. Eteeni aukeaa eteerinen elämys, räiskintäpeli vailla vertaa. Samalla koko speedrunning-kulttuuri on avautunut aivan itsestään. Tunnen itseni pysäyttämättömäksi – yksikään vihollinen tai yläilmoissa humiseva oikoreitti ei ole minulle liikaa. Neon White saa minut uskomaan itseni melkoiseksi mestariksi, tai tehnyt jo sellaiseksi, enkä ole sitä tai sen paremmin pelistä ylitsepursuavan valtavaa haasteenmäärää edes ehtinyt tajuta. Kaikki on tapahtunut luonnostaan, kuin hetkessä, kuin kauniissa unessa.

 

Riku Vihervirta

Elden Ring: Valtava fantasiaseikkailu täynnä mysteerejä ja mieleenpainuvia maisemia, jonka voi pelata parissa tai parissasadassa tunnissa, yksin tai yhdessä. Tuohon linnaan seuraavaksi!

Pentiment: Pelinä yksinkertainen, mutta tarinansa valinnoilla mielenkiintoista pohdiskelua herättävä vaellus varhaismodernissa Euroopassa. Haikeutta, huumoria ja ennen kaikkea herkkua historiasta kiinnostuneille.

Dwarf Fortress: Vuosia kehitetty arkkivaari julkaistiin saavutettavammassa muodossa. Äärimmäisen yksityiskohtainen, osin hiomaton jalokivi, jota tarkastelemalla löytää aina jotain uutta. Salajuonia, sankareita ja sukkia enemmän kuin muissa peleissä yhteensä.

 

Juha-Pekka Viljanen 

 

Elden Ring: Lohikäärmeitä vastaan taistelu hevosella ratsastaen on satumaista.

Return to Monkey Island: Jo ennakkotilauksen mukana tullut hevoshaarniska, jolla ei tee mitään, nauratti kovin.

Live A Live: Roolipelien novellikokoelma, jonka länsijulkaisua toivoin jotakuinkin 28 vuotta. Tyylilajit vaihtelevat slapstick luolamiehistelystä avaruuskauhuun. Modernisoidussa uudelleenjulkaisussa on pehmennetty vanhoille peleille ominaisia epäkäytännöllisyyksiä ja parannettu grafiikkaa, jolloin kokeellisuuudesta nauttii enemmän. 

Atelier Sophie 2: Yksi hyväntuulisimmista roolipeleistä, mitä on tehty. Olin iloinen.

Strategic Command: American Civil War: Strategic Command Yhdysvaltojen sisällissodasta. Mukana on myös Preussin-Ranskan sota.

 

Ville Wikström

 

Return to Monkey Island: Ron Gilbertin tekemää jatkoa kaikkien aikojen seikkailupelisarjalle saatiin odottaa pitkään, mutta odotus kannatti, sillä Paluu Apinasaarelle on upeasti modernisoitu näkemys klassisesta osoita ja klikkaa -seikkailusta. Teemamusiikin soidessa ensimmäistä kertaa joutui veteraani kuivaamaan hieman silmäkulmiaan, mutta pelkkä nostalgia ei tee Guybrushin uusimmasta vuoden peliä, vaan kinkkiset pulmat, erinomainen käsikirjoitus ja huumori sekä yleinen viimeistelty sujuvuus.

 Crisis Core: Final Fantasy VII Reunion:  Vain PSP:lle ilmestynyt Crisis Core on Final Fantasy VII:n esiosa, jota en ollut koskaan kokenut. Uudessa versiossa käsikonsolijuuret näkyvät, mutta ulkoasu on päivitetty nykyaikaan. Taistelusysteemi materiafuusioineen on erinomainen, joskin perinteinen, mutta ei aina tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Juustoinen juoni saa sekä nauramaan että herkistymään. En malttanut laskea käsistäni, ennen kuin peli oli 100% läpi. Herkkua FF VII:n faneille.

 A Plague Tale: Requiem: Amicia ja Hugo De Runen seikkailu Mustan Surman runtelemassa Ranskassa oli yllätyshitti, ja jatko-osa parantaa joka osa-alueella. Yksi kauneimmista koskaan pelaamistani peleistä (PC:llä, kaikki maksimissa tietty) yhdistelee hiiviskelyä ja toimintaa kevyen ongelmanratkonnan kanssa. Koskettava tarina kärsii hieman liiallisista fantasiaelementeistä, vaikka nämäkin voi nähdä vertauskuvana aikalaisten näkemyksistä ruttoon, joka tuhosi puolet Euroopan väestöstä. Olisin toivonut enemmän inhimillistä näkökulmaa, mutta tällaisenaankin Requiem on yksi vuoden parhaista kokemuksista.

 Xenoblade Chronicles 3: Massviinen JRPG näyttää, että vanhasta Switchistä löytyy voimaa kauniisiin laajoihin maailmoihin. Ja mikä uniikki maailma se onkaan! Tarina on hitaasti aukeava, mutta nostaa kierroksia juuri oikeilla hetkillä. Taistelusysteemikin ilahduttaa monipuolisuudellaan. Switchin parhaita pelejä.

 Gloomwood: Vasta Early Accessissa olevan Gloomwood oli lyhyydestään huolimatta vuoden kohokohtia. Pelaajaa arvostava, hyvällä tavalla retro kokemus luottaa pelaajan hoksottimiin eikä tarjoile kaikkea valmiiksi pureskeltuna. Ainoa huono puoli on, että Gloomwood ei ole vielä valmis, mutta onpahan odotettavaa muillekin vuosille.