Nykysivilisaation tuhoksi ei koidu Windows 2000 vaan Reaganin aloittama Star Wars -pelleily.
Vuonna 2085 Pohjois-Amerikan suojaksi rakennettu, ydinkärjin aseistettu satelliittiverkko pyyhkäisee kaikki merkittävät ei-amerikkalaiset kaupungit olemattomiin. Toimintahäiriökö, vai oliko joku iskun takana? Joka tapauksessa tuho on lähes täydellinen, kun automaattiset vastaiskut puolestaan tasoittavat Jenkkilän.
Mikä säteilyltä säästyi, sen ydintalvi korjasi, mutta jokunen sentään pelastui. Yksi selviytyjäjoukko painui mullistusten jälkeen maan alle sotilastukikohtaan turvaan. Nyt, vuonna 2100, on aika tulla esiin piilosta ja aloittaa Projekti, megalomaaninen suunnitelma Uudesta Alusta. Jäljelle jäänyt tieto vanhasta teknologiasta pitää kerätä talteen, ja sen turvin rakentaa uusi loistokas valtakunta.
Mutta projektipoppoo ei ole maan pinnalla yksin. Häikäilemättömimmät ja vahvimmin aseistetut ovat pärjänneet ilman apuakin, ja puolustavat kynsin ja hampain elintilaansa. Myös ihmistä mekaanisempaa vastusta on luvassa. Tie jaloon päämäärään on siis jälleen hillitön sotiminen.
Hyvä yhdistelmä
Warzone 2100 on idealtaan tavanomainen Komenna & Valloita -peli, muttei onneksi toteutukseltaan. Pelissä toki rakennetaan tehtaita ja niissä sotakoneita, kehitetään tekniikkaa ja sitä rataa, mutta kloonien massasta erotutaan sillä, että genren hyviä ideoita on lainailtu ajatuksella. Koko homma on saatu toimimaan, yleensähän pelattavuus on yltiökikkailun ensimmäinen uhri.
Kerättävä hyödyke on tällä kertaa öljy. Öljyä ei tarvitse kuskata suuntaan tai toiseen, vaan riittää, että löytää lähteen ja rakentaa sen päälle poraustornin. Tällöin mittariin alkaa ropista pisteitä, joita sitten kuluu rakentamiseen. Tekniikkaa kehitetään etsimällä tai yleisemmin varastamalla ensin vanhaa teknologiaa, jonka pohjalta tutkimuspajat virittävät uusia keksintöjä.
Warzonessa on jatkuvuutta. Pelin kolme kampanjaa, teemoiltaan autiomaa, kaupunki ja vuoristo, pelataan epätavallisesti yksittäisillä, isoilla kartoilla. Ensimmäisessä tehtävässä rakennettu kotitukikohta on vielä viisi tehtävää myöhemmin samalla paikalla, rakennetut puolustuslaitteet eivät katoa mihinkään, ja yksiköt jöllöttävät siinä, mihin ne edellisen tehtävän päättyessä jäivät.
Yksiköt keräävät kokemusta, joka parantaa niiden osumatarkkuutta ja kestävyyttä. Tekniikan kehittyessä vanhentuvat joukot voi kierrättää, jolloin upouusi, tehtaasta vyöryvä tehotankki on automaattisesti veteraani. Kierrätysrumba käy kuumana senkin takia, että yksiköiden määrä on rajoitettu. Vanhoja yksiköitä on päivitettävä jatkuvasti, koska joukkojen vahvistaminen lukumäärää kasvattamalla ei onnistu.
Sotakoneita voi suunnitella itse: valitaan runko, siihen liikkumiskyvyn antava voimanvälityspalikka (renkaat, telaketjut, ilmatyyny) ja päällimmäiseksi asennetaan joko ase tai yleishyödyllinen lisälaite. Esimerkiksi korjausdroideja voi rakentaa, ja ne tosiaan osaavat taistelun jälkeen korjata vaurioituneet yksiköt ilman eri käskyä. Mitä isompi härveli, sitä kalliimpi ja hitaampi se on rakentaa, joten kannattaa aina miettiä, mihin tarkoitukseen yksikköä on rakentamassa.
Tekoäly on muutenkin mainio. Porukat pysyvät kasassa, eivät eksy pitkilläkään matkoilla, ja heikot yksiköt, kuten kuorma-autot ja vastaavat pysyttelevät taka-alalla. Pelissä voi jopa ampua epäsuoraa tulta: komentaja, erikoisyksikkö, joka parantaa ryhmänsä osumiskykyä, maalaa kohteen laserillaan ja avot, vihulaisen niskaan alkaa pudota muhkuraa. Kerrassaan upeaa.
Vaihtelua tuovat pienillä lisäkartoilla pelattavat etätehtävät, joissa ladataan kuljetusalukseen kymmenen yksikköä, lennetään kohdealueelle ja tehdään siellä täsmähyökkäys. Yleensä haetaan kadonnutta tekniikkaa, ja tehtävän lopuksi palataan laskeutumisalueelle odottamaan kyytiä kotiin. Tässäkin vaiheessa oli luvassa yllätyksiä, kun kahta siipirikkoa tankkia odottikin laskeutumisalueella tusina vihollistankkia siistissä muodostelmassa.
Sulava toteutus
Warzonen maasto on kolmiulotteinen, ja korkeuseroja on käytetty runsaasti. Vuoristot ja mäet eivät toimi pelkkinä kulkuesteinä, vaan yleensä niiden päälle pääsee jotain reittiä. Jos vaikkapa kanjonissa kulkee tie, voi kanjonin reunojen päälle yleensä rakentaa rivit konekivääripesäkkeitä.
Warzone on tungettu Pleikkarin kahteen megaan hämmentävän hyvin. Peli hidastuu aika tavalla pahimmissa rynnistyksissä vihollisleireihin, mutta koska tekoäly hoitaa hommansa hyvin, ei hankaloitunut kontrollointi vaikuta lopputulokseen. Lataustauot ovat mitättömiä, puhetta ja animaatiota on paljon ja kaiken kaikkiaan pelistä jää viimeistelty tuntuma, mitä nyt testiversiossa oli viileä bugi: hiekalla revittelevien tankkien telaketjuista lensi välillä pölyn sijaan liekkejä.
Pikkuisen harmitti se, että peli ilmoitti "rakennusta tulitetaan", vaikka rakennus olisi ollut puolustuslinjan etummainen tykkitorni. Kyllä moinen ilmoitus pitäisi säästää tuotantolaitoksiin kohdistettuja hyökkäyksiä varten. Myös ruutu, josta olisi nähnyt öljyntuoton tilanteen yhdellä silmäyksellä, olisi helpottanut pelaamista. Nyt joutuu itse tarkistelemaan aina välillä, vieläkö kaikki öljynporaustornit ovat ehjiä.
Todella ikäviä haittapuolia Warzonessa on vain kaksi. Kuka arvaa? Oikein. Peli on ikävä pelata dualshockilla tai vastaavilla, eikä tilanteen tallennus onnistu kesken pelin. On turha kuvailla tunnetta, kun puolentoista tunnin tehtävä menee pieleen pelaajan jätettyä yhden pienen vihollisbunkkerin tuhoamatta.
Hiirivetoisena käyttöliittymä on suorastaan mainio ja pelaaminen miellyttävän sujuvaa. Tarkkuutta silti vaaditaan, sillä peli ei taistelujen hidastamana aina reagoinut nopeisiin klikkauksiin.
Warzone 2100:ta ei voi kuin suositella kaikille pelityypin ystäville. Paljon hyvää, vähän virheitä. Ilman hiirtä en kyllä Warzonea pelaisi, joten kannattaa kokeilla ensin kaupassa, jos aikoo varoitteluista huolimatta dualshockilla pelata. Vielä kannattavampaa on kyllä suosiolla hommata se hiiri _ tämä peli on sen arvoinen.
87
