Westwood tunnetaan parhaiten tosiaikaisen strategianaksuttelun luojana, pelitalona, jonka tuotoksia kaikki halusivat kloonata 90-luvun loppupuolella. Itse asiassa firmalla on pitkä ja osittain yllättäväkin historia.
Jokainen, joka ei ole viettänyt viimeistä paria vuotta tynnyrissä eläen, on varmasti tavalla tai toisella törmännyt Command & Conquer -pelisarjaan. Viimeistään edellisen vuosituhannen odotetuimmaksi peliksi hypetetyn Tiberian Sunin massiivinen mainoskampanja herättää tavallisen kadunmiehenkin muistelemaan. Harvat kuitenkaan tietävät, että C&C-sarjasta tunnettu Westwood Studios on vastuussa myös monista 80-luvun legendaarisista peleistä.
Vaikka Command & Conquer -menestys onkin pelimaailmassa harvoin nähtyä herkkua, ei onnistuminen ole Westwoodille suinkaan uusi asia. Alunperin jo vuonna 1985 Las Vegasissa perustettu yritys on saanut osansa menestyksestä pian alkuhetkistään lähtien.
Parikymppisten Brett W. Sperryn ja Louis Castlen yhteistyöstä syntynyt kahden hengen autotallifirma toimi pitkään isompien firmojen kehitysstudiona. Alkuperäinen nimi, Westwood Associates, valittiin siksi että se kuulosti suorastaan lakitoimiston nimeltä, mikä herätti alitajuntaisesti uskottavuutta, jota kaksi nuorta miestä kaipasi. Sperryn mukaan johtotähtenä oli näkemys, että pelin pitää olla helposti aukeava, eikä esimerkiksi käyttöliittymä saa olla tuon ajan SSI-luokkaa.
Legenda jo syntyessään
Westwood ei välittömästi päässyt toteuttamaan visioitaan helposti pelattavista hauskoista peleistä, ja sen alkupään pelien suurin koukku onkin loistava grafiikka. Linja piti kauan, Lands of Lore II taisi olla ensimmäinen Westwoodin peli, jota haukuttiin rumaksi.
Uuden firman ensimmäinen komennus oli päivitetyn version tekeminen 80-luvun alun suosittuun, Epyxin julkaisemaan Temple of Apshai -roolipelisarjaan. Apshait olivat hyvin karun näköisiä näennäistosiaikaisia, oikeasti vuoropohjaisia pelejä, joissa jopa huoneiden kuvaukset löytyivät ohjekirjasta. Päämääräkin oli lähinnä kerätä aarteita ja kasvattaa sankaria.
Alkuvuodesta 1986 ilmestynyt Temple of Apshai Trilogy ei sen kummemmin muuttanut pelimekaniikkaa, mutta ulkonäöltään peli oli vaikuttava. Kevyt roolipelailu edusti samaa periaatetta, jolla Westwood yhä vieläkin tekee pelinsä. Se oli sopivan yksinkertainen ja helposti opittava, mutta silti riittävän haastava. (Sääli, kun Gateway to Aphshaita ei päivitetty. Se oli paras! -nn)
Westwoodin koodatessa Apshai Trilogya Epyx teki rahaa urheilupeleillä, jotka tuntuivat olevan suunniteltuja yhteistyössä joystick-valmistajien kanssa. Parhaimmillaan juoksulajeihin hajosi joystick per viikko. Games-sarjassa sentään pelattiin muun muassa ajoituksella, joten ei se yhtä tuhoisaa ollut kuin puhtaat tikunvispauspelit a la Track & Field.
Legendaarisesta Summer Gamesista alkanutta urheilupelien sarjaa jatkettiin vuonna 1986 World Gamesillä, jonka tuotannon Westwood sai toiseksi tehtäväkseen. Pelissä kilpailtiin mitä erilaisimmissa urheilulajeissa, joista parhaiten pienen pojan mieleen ovat syöpyneet härkäratsastus, tynnyrihyppy luistimilla ja skottilainen tukinheitto. Nostalgiatripille haluttaessa peli on yhä mainio valinta, viime jouluna tein yllätyksekseni uuden ennätykseni tynnyrihypyssä.
Seuraavaksi nuori firma nousi hetkeksi pyörille ja julkaisi monen muistaman moottoripyöräpelin Super Cycle, jota puhtaasta toiminnallisuudesta huolimatta mainostettiin aikanaan jonkinlaisena moottoripyöräsimulaattorina. Peli olikin hauskaa ajanvietettä etenkin isommalla kaveriporukalla kilpailtuna. Aikanaan se oli loisteliaan näköinen, nykyään sen paras terä alkaa ymmärrettävästi olla jo hieman kulunut.
Jengin mukana baanalle
Vuoden 1986 loppupuolella ilmestyi Westwoodin ensimmäinen SSI:lle tekemä peli. Raskaista strategiapeleistään ja AD&D-kultalaatikoistaan tunnettu julkaisija toi ulos sittemmin kulttiklassikoksi nousseen Roadwar 2000:n.
Peli sijoittuu ydinsodan jälkeiseen Pohjois-Amerikkaan, jossa jengit taistelevat vallasta ja elintilasta, eikä Mad Max -henki ainakaan haitannut pelin myyntiä. Pelaaja "ajeli" isolla kartalla, ja konfliktitilanteissa siirryttiin taistelukarttaan. Taistelu oli toteutettu pätevästi: muun muassa renkaiden puhkominen vaikutti ohjattavuuteen, kuten myös auton koko. Miehet pystyivät hyppimään ajoneuvosta toiseen, ja bussi täynnä pyssymiehiä oli vakuuttava gunship. Taistelun lisäksi mukana on roolipelimäisiä elementtejä ja maailman tutkiminen näyttelee tärkeää osaa. Voittaessaan pelin sankarista tulee Uuden-Amerikan presidentti.
Toinen SSI-komennus ja vuoden 1987 ensimmäinen tuotos oli jatko-osa suosittuun Phantasie-sarjaan, joka muistuttaa suuresti varhaisia Ultimoita, jopa niin paljon, että pelissä esiintyi hahmo nimeltä Lord Westwood. Phantasie III: The Wrath of Nikademus oli useimpien tietokoneroolipelaajien koneilla, vaikka se nykyään onkin painunut jo melko unohduksiin. Peli oli samalla Phantasie-sarjan viimeinen, sillä tällä kertaa pahasta päävastustajasta hankkiuduttiin vihdoin lopullisesti eroon.
Pelaajien selviydyttyä Phantasien luolastoista jengien prätkäsodat siirtyivät vanhalle mantereelle Roadwar Europen myötä. Roadwar 2000:n jatko-osa sisältää pitkälti sitä samaa kuin edeltäjänsäkin, tällä kertaa vain Euroopassa. Ulkoasua on hieman hiottu, mutta jostain syystä teillä taistelu tuntui toimivan paremmin Pohjois-Amerikan laajoilla aavikoilla. Ehkä syynä on vain se, että amerikkalainen kulttuuri mielletään alitajuisesti jengiorientoituneemmaksi ja autoistuneemmaksi.
Jokapaikan höylä
Kolmen SSI-pelin jälkeen edessä oli noin vuoden kestävä aika, jolloin Westwoodia revittiin vähän joka suuntaan. Myös tuotetut pelit ja niiden erilaisuus kuvastavat hyvin tätä. Ennen sekakauden alkua Epyx ehti julkaista vielä Westwoodin tekemän Winter Gamesin, jossa kaikki penkkiurheilijat pääsivät kokeilemaan kykyjään muun muassa mäkihyppääjänä. Mukana on myös joitakin tyystin turhia lajeja, kuten kaunoluistelu, joka ei todellakaan käänny hyvin tietokonemuotoon. Kokonaisuutena peli on silti yhä addiktioita aiheuttava kokemus.
Talviurheilun jälkeen Westwood keskittyi hetkeksi perinteisempiin lajeihin ja teki korttipelin. Blackjack Academy kertoo uhkapeleistä jaloimmasta, mutta kukaan tuskin silti muistaa sitä. Yhtäläiseen asemaan on jäänyt samaan aikaan ilmestynyt, arcadekäännöksiä julkaisevalle Tengenille tehty Pacmania, joka on yksinkertaisuudessaan tuttu Pacman kolmiulotteiseksi muunnettuna. Hauska peli, mutta ei vedä vertoja samankaltaiselle Gyroscopelle ja sen jatko-osille. Tengenille tehtiin vielä toinenkin kolikkopelikäännös, Vindicator.
Roolipelikuvioihin Westwood palasi Questron II:ssa. Sen ykkösosa oli jälleen yksi Ultima-wannabe, eikä kakkonen ollut sen kummempi. Pelaajan piti Wizardryn tapaan hypätä menneisyyteen estämään kuutta noitaa luomasta paha taikakirja. Julkaisija oli jälleen roolipelikakulle pyrkivä SSI.
Suureellisesti nimetty The Mars Saga on periaatteessa Westwoodin ainoa Electronic Artsille tekemä peli. Kuusneloselle tehty peli on graafisesti erittäin kultalaatikkomainen scifi-rooliseikkailu, jossa pelaaja tekee pakkolaskun vankilaplaneetta Marsiin, ja haluaa jostain syystä pois. Mielenkiintoisesti erään tuttuni Mars Saga lakkasi toimimasta läpipeluun jälkeen, siinäpä markkinointimiehille haaste. Mars Saga on hyvä ja lämmöllä muisteltu kulttipeli.
Jättirobotteja ja kultalaatikoita
Vuoden 1988 lähestyessä loppuaan W
estwood sai hommia myös tekstiseikkailuistaan tunnetulta Infocomilta. Ensimmäinen tehtävä oli strategiapainotteinen Battletech, josta tuli nopeasti kulttisuosikki. FASAn alkuperäiseen jättiroboteilla sodittavaan roolipeliin pohjautuva rooliseikkailu taktisella taisteluosuudella elää vielä nykyäänkin Battletech-harrastajien keskuudessa. Infocom-ura jatkui Mars Sagan päivitetyllä PC-versiolla, joka sai nimekseen Mines of Titan.
SSI:n ostaessa Advanced Dungeons & Dragons -lisenssin, Westwood pääsi taas roolipelihommiin. Alku oli aika onneton: Hillsfar on yksi SSI:n roolipelisarjan heikoimmista esityksistä. Pääpaino oli seikkailemisen sijasta sellaisilla höpötyksillä kuin areenamuotoisella taistelulla, ratsastuksella, väkivallattomalla Gauntlet-matkimisella ja hyvin kevyellä seikkailulla, mikä alkoi nopeasti kyllästyttää. Hillsfarsissa treenattuja hahmoja pystyi käyttämään muissa kultalaatikoissa, mikä olikin varmasti ainoa syy Hillsfarin hankkimiseen.
Fantasiamätkinnästä palattiin vuonna 1989 vielä kerran Epyxin leipiin tekemään Games-sarjan viimeinen peli, erittäin onnistunut California Games. Tutun urheilukaavan tapaan mukana on useita eri lajeja, mutta tällä kertaa kilpaillaan vapaamuotoisemmin vaikkapa BMX-pyöräilyssä tai skeittaamisessa. Jotain pelin erinomaisuudesta kertoo se, että ilmestymisen aikaisesta puhkivääntämisestä huolimatta onnistuin löytämään siitä vielä vuosi sitten joitain uusia kikkoja. Aikanaan toimimattomaksi jäänyt surffailuosuus tempaisi myös heti mukaansa.
AD&D-lisenssi oli hyvä rahanlähde SSI:lle, joten Westwood päätyi pian tekemään siihen liittyvää toista kultalaatikkopeliään. Lopputuloksena syntyi Curse of the Azure Bonds, viihdyttävä rooliseikkailu perinteisessä kultalaatikkohengessä. Monen mielestä se on yksi sarjan parhaista, sillä ykköspelin viat korjattiin, mutta sarja ei vielä toistanut itseään, ja sankarin ihoon tatuoidun kirouksen poistaminen on mielenkiintoinen tehtävä.
80-luvun loppuun mahtui vielä muutama peli. Infocomille tehty kyberpunk-seikkailu Circuit's Edge perustui löysästi George Alec Effingerin hittikirjaan Kun painovoima pettää (When Gravity Fails). Peli on melko vaikea ja hyvälle pohjalle rakennettu maailma tempaa yhä mukaansa. Valitettavasti seikkailussa on hermoja raastava aikaraja, jonka kuluttua umpeen koko homma täytyy aloittaa alusta.
Kyberpunkin jälkeen listalla oli lisenssi Nightmare on Elm Street -leffasta. Monarchille tehty yksinkertainen toimintaseikkailu ei itsessään ollut kovin kummoinen, siinä juostiin Freddy Krugerin perässä Springwoodin taloihin, mutta tapeltiinkin painajaisötöjä vastaan. Peli näyttää kuin se olisi tehty Hillsfarin varassokkeloiden koodilla.
Viimeiset sekatyövuodet
Uuden vuosikymmenen ensimmäinen vuosi oli Westwoodille melkoista hanttihomma-aikaa, joskin tässä vaiheessa Westwoodon nimi alkoi jäädä yhä useamman päähän. Alkajaisiksi firma palasi SSI:n kultalaatikoiden pariin ja teki kunnianhimoisen lohikäärmesimulaattorin, DragonStriken. Toimintapainotteisen pelin ideana olivat lohikäärmeillä ratsastavien ritareiden taistelut. Lopputulos herätti sekä ihastusta että vihastusta, mutta kaikki olivat sitä mieltä, että erilaisuutta ei ainakaan oltu vältelty. Sinänsä hyvään ideaan ei vain saatu tarpeeksi vaihtelua. (Louis Castle on edelleen ylpeä tekemästään DragonStrikesta ja väittää, että lohikäärmeellä lento ei sen jälkeen ole tuntunut läheskään yhtä oikealta! -tl)
Lohikäärmelentelyn ohessa suurin osa vuodesta 1990 kuluikin sitten erilaisten lastenpelien kimpussa. Perheen pienimmille tehdyt kolme Disney-peliä keskittyivät kukin yhteen suosikkihahmoon: ensimmäisessä seikkaili Aku, toisessa Mikki ja kolmannessa Hessu. Leikkimisen ohessa lapsille opetettiin niin aakkosia, värejä kuin laskentaakin.
Disney-ohjelmalelujen tekeminen antoi ammattilaisille aikaa keskittyä muihin projekteihin. Työ kantoi hedelmää vuoden -90 syksyllä, kun kauppoihin ilmestyi Infocomin julkaisema jatko-osa huippusuositulle Battletechille. Siinä missä ykkösosa oli taistelukohtauksien katkoma roolipeli, Crescent Hawk's Revenge oli taktisen tason mechstrategia. Megarobotteihin hurahtaneet saavat siitä vielä nykyäänkin irti tonneittain ja tunneittain hupia, mech-strategiat kun ovat nykyäänkin harvinaista herkkua.
Dungeon Master saa haastajan
Vuoden 1991 alussa Westwood räjäytti pankin muuttamalla AD&D-maailman kolmiulotteiseksi. Waterdeepin loputtomiin viemäreihin sijoittuva Eye of the Beholder on yksi kaikkien aikojen parhaista luolastoroolipeleistä. Vaikka EoB:n maailma olikin Dungeon Masteria yksinkertaisempi paikka, tempasi se silti pelaajan täysillä mukaansa lopputeksteihin asti. Ja tässä tapauksessa voidaan todella puhua teksteistä, sillä Beholderin suurin moka on sen jo legendaariseksi muodostunut lopetus: ei minkäänlaista animaatiota tai edes kuvia, pelaaja vain tiputetaan kylmästi DOSiin tekstiruudun jälkeen. Positiivisen palautteen joukossa kansa vaati parannusta asiaan.
Eihän hittipeliä voida jättää ilman jatko-osaa, joten Westwood pääsi saman tien pakertamaan seuraavaa Eye of the Beholderia. Vuoden odottelun jälkeen kakkososa ilmestyi edeltäjäänsä ehompana ja viimeistellympänä. Pelattavaa ja tutkittavaa oli enemmän ja ympäristön interaktiivisuuttakin oli hieman parannettu.
Alkumetreiltä lähtien kävi myös hyvin selväksi, että pelaajien lähettämä palaute oli luettu ja otettu huomioon. Hektisen lopputaistelun jälkeen pelaajaa hellittiin näyttävällä animaatiopätkällä, ja peli jäi kokonaisuutena historiaan lähes Dungeon Masterin veroisena mestariteoksena. Viimeistään kakkos-Beholderin jälkeen Westwood oli tuttu nimi.
Eikä Westwood enää halunnutkaan lymyillä varjoissa, tekemässä työtä käskettyä ja katsomassa kun kunnia rapisee vain pelit julkaisseelle pelifirmalle. Westwood Associates päätti siirtyä toimimaan omillaan. Pitkä matka Epyxin, Infocomin ja etenkin SSI:n kehitysstudiona antoi hyvät lähtökohdat omien julkaisujen tekemiseen. Euroopassa Westwood jätti osan bisnestä uuden omistajansa Virginin huoleksi, Yhdysvalloissa firma alkoi julkaista pelejä omalla nimellään, joka muuttui muotoon Westwood Studios.
Fantasiamatkalle Kyrandiaan
Westwoodin ensimmäinen täysin omalla nimellään julkaisema peli oli ajan henkeen sopivasti perinteinen seikkailupeli. 1992 loppupuolella ilmestynyt The Legend of Kyrandia noudatti valmistajan tuttua haastavan yksinkertaisuuden reseptiä. Yhden napin käyttöliittymä oli joidenkin mielestä liiankin rajoittava, mutta peli oli silti varsin nautittava seikkailukokemus. Juoni oli melko suoraviivainen hyvän ja pahan taistelu, mutta kaunis taide viimeisteli kokonaisuuden hienosti ja pelistä tuli kohtuullinen myyntimenestys.
Brandon-pojan seikkaillessa Kyrandian metsissä toisaalla taisteltiin mausteen hallinnasta. Dyyni-kirjasarjan maailmaan perustuva Dune II: Battle for Arrakis toi pelimaailmaan jotain aivan uutta ja ennen näkemätöntä. Tosiaikaiseksi strategiaksi kutsuttu yhdistelmä rakentamista ja taistelua innosti kriitikot ylisanoihin ja sai pelaajat pauloihinsa. Uusi ja Doom-kloonien jälkeen ehkä koko 90-luvun suosituin genre oli syntynyt. Kukaan ei silti osannut vielä Dune II:n jälkeen aavistaa, millaisen perässähiihtäjien armeijan peli todellisuudessa saikaan aikaiseksi. (Dune II oli Command & Conquer -pelisarjan ensimmäinen tuote, kertoi Brett Sperry aikoinaan. -tl)
Dune II:ssa näkyy jopa Pelit-lehden kädenjälki: Brett Sperry esitteli peliään 1992 ECTS-messuilla ja väitti, että windtrap kehittää energiaa. Fremen Niko pillastui ja valisti, että windtrapit kyllä ti
ivistävät ilmasta kosteutta. Johon Sperry keksi aasinsillaksi, että Dyynillä vesi on energiaa, missä muodossa se kerrotaan myös ohjekirjassa.
Tosiaikaisen naksuttelun kramppaamaa hiirikättä päästiin lepuuttamaan vuonna -93 erinomaisen tietokoneroolipelin, Lands of Loren seurassa. Westwood hyödynsi siinä kaikki Eye of the Beholdereista oppimansa niksit ja keksi vielä tukun uusia. Monipuolinen ja kekseliäs luolastoramppaus liikkui vielä hyppäyksittäin suorakulmaisissa käytävissä, mutta onnistui paria tasoa lukuunottamatta luomaan kiehtovan fantasiamaailman. Ajan hengen mukaisesti pelistä tehtiin ääninäytelty romppuversio, jossa Star Trekistä tuttu Patrick Stewart esitti kuningas Richardia.
Kyrandia-saaga sai seuraavaksi toisen osansa kohtalon merkeissä. Kyrandia 2: The Hand of Fatesiirsi pelaajan ykkösessä sivuosassa esiintyneen Xanthian nahkoihin. Käsikirjoitus oli parantunut ykkösosasta ja mukaan saatiin aimo annos Xanthialle sopivaa naisenergiaa. Käyttöliittymä on yhä erittäin yksinkertainen, mutta ongelmien taso pysyy silti varsin mukavana.
Parin Nintendolle tehdyn konsolipelin jälkeen Westwood palasi vielä kerran Kyrandiaan. Vuonna 1994 ilmestynyt Kyrandia 3: Malcolm's Revenge yllätti sarjan fanit vaihtamalla näkökulman kahden edellisen pelin pahan Malcolm-narrin puolelle. Lopputulos on varsin onnistunut ja sopiva lopetus Kyrandia-trilogialle, jonka jokaisessa osassa pelataan yhtä tarinaan liittyvää tärkeää hahmoa.
Se tulee jo suolla
Sitten se tapahtui, vuonna 1995. Vuonna, jolloin nettipelaaminen alkoi lyödä itseään läpi toden teolla ja tuhannet punasilmäiset nörtit tahkosivat yöt läpeensä Westwoodin uutta hittipeliä. Command & Conquer saapui ja maailma ei enää ollut entisensä.
Dune II:sta edelleen kehitetty reaaliaikanaksuttelu räjäytti Westwoodin lopullisesti tietokonepelimaailman tähtikartalle. Vastustamattoman hyvin tehty peli oli erittäin hauskaa ajanvietettä etenkin lähiverkossa väännettynä. Hupi ja uudelleenviehätys kesti hetken, mutta pian maailma täyttyi sadoista C&C-klooneista. Jäljittelijöistä vain Blizzard kohosi Westwoodin rinnalle, jollei suorastaan ohikin: Yhdysvaltalaisen PC Datan tilastojen mukaan vuosina 93-99 myydyin toimintanaksuttelu on Warcraft II, sijalla 6 ja 1 260 600 kappaletta myyneenä. Westwoodin paras, C&C: Red Alert on tilalla 17, 876 000 kappaletta. Nämä ovat tietysti jenkkimyyntiä.
Uudelleenkeksityn genren suosio ei klooneista kärsinyt, päinvastoin. Niinpä Westwood siirtyi jouhevasti C&C:n jälkeiseen aikaan ja ryhtyi takomaan rahaa vielä terän ollessa kuuma. Ensin ulos tuli lisälevy Covert Operations, sitten C&C:stä vain hieman muunneltu kokonainen peli Red Alert. Seuraavan kahden vuoden aikana C&C-jatkumo myytiin uudelleen erilaisessa paketissa ja sitä laajennettiin vielä parilla lisälevykkeellä. Sole Survivor oli yritys tehdä massiivimoninpeli C&C-henkeen, mutta yhden C&C-yksikön ohjaaminen ei toiminut ja peli yleensä ottaen haukuttiin.
Naksuttelun tahti heikkeni vuonna 1997 sen verran, että ulos saatiin taas vaihteeksi toisenlaisiakin pelejä. Aikanaan suosittu Lands of Lore sai hieman yllättäen jatko-osan, jossa muodonmuutosominaisuuksin varustettu sankari selvittää identiteettiään ja ykkösosasta yli jääneitä juonenkäänteitä. Siirtyminen vapaasti liikuttavaan pelimaailmaan kävi suhteellisen kivuttomasti ja pelissä riittää tekemistä. Tekniikaltaan Lands of Lore II: Guardians of Destiny oli aikaansa jäljessä, ja monet 3D-kortti-intoilijat joutuivat pettymään kunnollisen tuen puutteeseen. Kokonaisuus on silti varsin nautittava.(No ei ole. -nn)
Hittipeli kulttielokuvasta
Games People Play -nettikorttipelin ja Red Alertin PlayStation-version jälkeen oli edessä ehkä Westwoodin uran suurimman haasteen julkistaminen. Se oli Monopoly CD-ROM! No ei. Toki Westwood teki version tuosta kuuluisasta huippumonimutkaisesta business-simulaatiosta, mutta varsinainen haaste oli elokuva, joka on monelle pyhä.
Ridley Scottin ohjaaman mestarillisen Blade Runnerin kulttisuosio ei ainakaan tehnyt aihetta käsittelevän pelin luomisesta yhtään helpompaa. Pari vuotta teossa ollut samanniminen seikkailu osoittautui kuitenkin varsin onnistuneeksi paketiksi. Ulkoisesti erittäin elokuvamaisessa pelissä on peräti seitsemän hieman erilaista loppua ja mielenkiintoinen elokuvan kanssa yhteen nivoutuva juoni. Puhtaana seikkailuna se on hieman yksinkertainen, mutta elämyksenä todella kokonaisvaltainen.
Blade Runnerin jälkeen uutta C&C-peliä odottavaa naksuttelukansaa lohdutettiin kaiken aloittaneen Dune II:n uusintaversiolla, Dune 2000:lla. Pelillisesti se ei tarjonnut oikeastaan mitään muuta uutta kuin kaivatun moninpelin, mikä itse asiassa oli alunperin pelin suurin puute.
Lands of Lore -saaga sai vuoden 1999 alkupuolella kolmannen osansa, joka Westwoodin tyylin mukaisesti vaihtoi taas pääosan esittäjää. Tällä kertaa sankari on talonpoika, jonka perhe murhataan ja joka joutuu mukaan Draracle-jumalhahmon entisen apurin valtapeliin. Peli on melko perinteinen, mutta silti kiinnostava rooliseikkailu. Teknisesti kakkosen murheista on päästy vihdoin eroon.
1990-luvun lähestyessä loppuaan pitkään odotettu seuraava tosiaikanaksuttelu saapui ensin mainoksiin, sitten kauppoihin. Ennennäkemättömän hypen ja mainoskampanjan saattelema Tiberian Sun upposi osaan faneista kuin häkä, vaikka pelillisesti se ei tarjonnutkaan ihmeempää uutta.
Uudelle vuosituhannelle
Tiberianin auringon laskiessa horisonttiin Westwood pääsee taas vaihteeksi keskittymään muihin peliprojekteihin, kuten kolmiulotteiseen Command & Conquer: Renegadeen, joka tarjoaa suosittua räiskintäseikkailuformaattia C&C-kastikkeella. Pari kuukautta sitten ilmestyi erittäin Diablo-tyylinen roolimätkintä Nox, joka tekijälleen tyypillisesti on yksinkertainen mutta silti haastava. Helposti omaksuttavaan peliin pääsee nopeasti sisälle, vaikka varsinaista roolipelaamista ei mukana kovin paljon olekaan.
Westwoodin lähes koko tähänastista tuotantoa yhdistää pyrkimys helppoon lähestyttävyyteen, ja hittipelien luominen näyttää olevan Las Vegasin kehitystiimillä verissä, joten reseptissä on ilmeisesti jotain perää. Tulevaisuus näyttää, viekö Westwood yksinkertaisuuden tavoittelunsa jo liiankin pitkälle. Westwoodin parhaissa peleissä näkyvä vilpitön innostus omiin tuotteisiin tuntuu olevan vaihtumassa varman päälle pelaamiseen. Tähän asti ollaan vielä pysytty kohtuuden rajoissa, joten tulevilta peleiltä voidaan syystä odottaa samaa addiktiivista kosketusta.
