fi.playstation.com
Level 5:n roolipelieepos sisältää dramaattisia juonenkäänteitä ja jättiritareita, kevätmuodin mukaisesti vieläpä korkeissa koroissa.
White Knight Chronicles on siitä harvinainen japanilainen roolipeli, että ensimmäisenä eteen paukahtaa hahmonluomisruutu. Mukavan piristävää, tuumasin ja ihailin työni tulosta, kunnes hoksasin sen näyttävän aivan eteläpohjalaiselta folkrokkarilta. Nimekseen avatarini sai näin ollen Lauri.
Laurin sijasta tarinan sankari on viinikauppiaan apupoika Leonard, joka kohtalon oikusta onnistuu herättämään valkoisen ritarin, seitsenmetrisen muinaisen sotakoneen. Mukaansa Leonard saa muun muassa ihastuneen teinitytön, vanhan sotilaan ja veijarimaisen naistenmiehen.
Maailmanlopun ennustuksia, muinaisten aseita, kolmiodraamaa ja suuria tunteita pursuavaa maailmaa pidin keskivertona fantasiavaltakuntana, kunnes saavuin Greediin. Jättiläishirviön selkään rakennettu upea steampunk-metropoli voisi olla Hayao Miyazakin elokuvasta. Onnistuneinta maailmassa ovatkin suuret hirviöt. Jättien suunnitteluun on käytetty sitä kauan kaivattua mielikuvitusta, etenkin demonisemmat örmyt ovat huikaisevan hienoja.
Pyhä Yrjö
Pelikaava muistuttaa kahdettatoista Final Fantasya. Viholliset näkyvät ennalta ja taistelut käydään samalla kartalla kuin muu seikkailu. Jopa lyöntivuoroa odotellaan mittarin täyttyessä. Jäin kaipaamaan Rogue Galaxyn nopeatempoisempaa taistelua, mutta se tuskin olisi toiminut nettipelissä.
Erona fantsuun on suuri määrä erilaisia asekohtaisia hyökkäyksiä ja voimamittari, joka täyttyy sitä mukaan kun hahmo ottaa ja antaa turpiin ympärillä pyöriville pieneläimille. Lähes jokainen vähän tehokkaampi hyökkäys vie taikapisteiden ohella mittarista pisteen tai pari, kombot vielä enemmän ja ritariksi muuttuminen tuhkatkin pesästä.
Hahmoa kehitetään vapaasti. Pisteitä voi jakaa kuudelle eri aseluokalle ja kahdelle taikatyypille, joista saa paitsi uusia liikkeitä, myös hahmon ominaisuuksia pysyvästi nostavia bonuksia. Esimerkiksi kahden käden miekoista saa voimaan ja osumapisteisiin plussaa, kun taas sauvat nostavat älyä ja taikapisteitä. Hahmot voivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta käyttää mitä tahansa asetta tai panssaria, kunhan taso vain on tarpeeksi korkea.
Anna hyvän kiertää
Tekijätiimi Level 5 lainaa jopa itseään. Dark Cloud -sarjasta tuttu Georama-kaupunginrakentelu tekee paluun täysin päätarinasta irrallisena minipelinä, jossa oman kaupunkinsa saa myös muiden ihasteltavaksi nettiin. Rogue Galaxyn aseita yhdistelevä sammakko tekee comebackin, nyt oman bisnesimperiuminsa voimin.
Netissä voi Georaman lisäksi pelata kolmen muun pelaajan kanssa päätarinan myötä aukeavia sivutehtäviä. Monster Hunteria rakenteeltaan muistuttavia sivuhommia voi suorittaa myös yksin, mutta vaikeustaso on silloin katossa. Yksinäinen Lauri sai armottomasti turpaan sivutehtävän pomovastukselta, vaikka oli monta tasoa korkeammalla kuin tehtävään oli suositeltu. Valitettavasti ennakkoversion nettipeli ei toiminut, joten moninpelin toimivuus jäi arvoitukseksi.
Ehdin tutustua White Knight Chroniclesin maailmaan jopa parinkymmenen tunnin verran, jonka jälkeen fiilikset olivat oikein hyvät. Level 5:n peleistä tuttu satumaisuus ja huumori puuttuivat, sillä White Knight tuntui ottavan tarinansa turhan tosissaan.
Askelmerkit eivät voisi olla pahemmin pielessä, sillä White Knight Chronicles ilmestyi Japanissa jo jouluna 2008, mutta länsimaihin se saadaan vasta keväällä eli samoihin aikoihin kuin Final Fantasy XIII.
Level 5:n roolipelieepos sisältää dramaattisia juonenkäänteitä ja jättiritareita, kevätmuodin mukaisesti vieläpä korkeissa koroissa.
Kirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 3.3.2010.
David ”Elite” Brabenin Frontier Developments -tiimin LostWinds-tasoloikka oli WiiWare-palvelun ensitahtien ehdoton hitti, joten Winter of the Melodias -jatko-osa ei tule yllätyksenä. Melodioitten talvessa tuulenjumala Enrilin siivittämä pikkupoika Toku ratkoo ikuisen talven arvoitusta.
Nerokas kontrollisysteemi toimii loistavasti: Tokua ohjataan Nuntsalla ja Motejen osoittimet esittävät Enriliä. Toku itse ei osaa hyppiä, mutta Enrilillä huiskiminen heittää sankaria ylemmäs ja kauemmas. Voimakas tuuli vaikuttaa Tokun ohella esineisiin, vihollisiin, tuleen ja veteen. Mote-eleitä käytetään nokkelasti ja liioittelematta hyväksi erikoisliikkeissä. Ohjainta pystyssä kieputtamalla luotu trombi viskaa Tokun entistä korkeammalle ja osoittimella piirretty pyörre muokkaa lumisateesta suuren lumipallon.
Winter of the Melodiasin pääkikkana on kesän ja talven kierto, mikä vaikuttaa suoraan pulmien ratkaisuihin. Talvella sukeltaminen ei onnistu, eikä kesällä voi käyttää lumipalloja kytkinpainoina. LostWindsin maailma on siinä mielessä avoin, että joka paikkaan saa yrittää mennä, mutta alkutaipaleella rajallisilla kyvyillä ei pääse kaikkialle. Tokun arsenaaliin lisätty kartta auttaa suunnistuksessa, joten ykkösosan totaaliset harharetket ovat taakse jäänyttä elämää.
Kun omaperäiseen tasoloikkamekaniikkaan yhdistetään tekninen ja taiteellinen kunnianhimo ja sadunomainen tunnelma, pakko päästä loppuun -addiktio nousee huimiin sfääreihin. Kehitystiimi osoittaa rautaisen ammattitaitonsa loppujen lopuksi pienillä asioilla: pakkaslumi narskuu jalkojen alla ja Enrilin tuuli huiskii hienosti puita ja ruohonkorsia. LostWinds: Winter of the Melodias on WiiWaren ehdotonta huippua ja yksi Wii-vuoden parhaista peleistä.
