Lännenteemalla ratsastavan Wild Arms -roolisarjan kolmas osa panostaa vahvuuksiin, jotka tekivät vuonna 1997 PSonelle julkaistusta ykkösosasta kulttiklassikon.

Filgaian hiekkaerämaiden valtaama maailma tekee hiljaista kuolemaa. Ihmiset elää kituuttavat aavikoille pystytetyissä kyläpahasissa tuulen ja hiekan riepoteltavina. Vain yksinäiset seikkailijat uskaltavat jättää kaupungit tutkiakseen erämaita ja raunioita aarteiden toivossa.

Löydöistä arvokkaimpia ovat demonien ja ihmisten välisen sodan muinaisjäänteet. Yhtä tällaista taikaesinettä ollaan kuljettamassa junassa halki öisen Filgaian, kun neljä reliikin perässä olevaa seikkailijaa törmäävät sattumalta toisiinsa.

Sankarit, joiden kohtalona on pelastaa Filgaia maailmanlopulta, ovat kirkasotsainen tyttö Virginia Maxwell, heimonsa perinteitä vastaan kapinoiva intiaani Gallows Caradine, rahan perässä juokseva yksinäinen susi Jet Enduro ja kokenut palkkionmetsästäjä Clive Winslett.

Etsijät

Wild Arms 3:n perinteinen seikkailukaava tanssittaa sankarinelikkoa ennalta määrättyä reittiä Filgaian kaupunkien ja luolastojen välillä. Juonenkääntein maustettua tarinaa rakennetaan pomokohtaamisten päätteeksi käytävissä pitkissä keskusteluanimaatioissa. Kulunutta kaavaa on onneksi sävytetty muutamalla persoonallisella vivahteella.

Sokkelot pursuavat pieniä puzzleja, jotka ratkotaan hahmokohtaisilla erityistaidoilla. Taitoja on aluksi yksi per hahmo, mutta niitä saa lisää myöhemmin. Virginia hallitsee esimerkiksi loitsullaan tulenteon, kun Gallows häärii palomiehenä jääpyssynsä kanssa, Cliven pommit räjäyttävät tieltä heikot esteet ja Jet aktivoi kaukaisia vipuja bumerangillaan.

Yleensä puzzlet ovat yksinkertaisia laatikontyöntöön tai vivunvääntöön perustuvia tehtäviä, mutta mukana on ongelmia, jotka vaativat kaikkien hahmojen kekseliästä yhteistoimintaa. Erilaisia aivopähkinöitä on satoja ja ne ovat enimmäkseen erinomaisesti suunniteltuja.

Taistelut nyhjäistään tyhjästä ja tiheään, mutta piristävästi satunnaistappeluita voi vältellä pakopisteillä. Kun taistelu on puhkeamassa, hahmon pään päälle ilmestyy huutomerkki, jolloin nopeasti nappia painamalla taistelusta voi livahtaa.

Rintamakarkuruuteen tarvittavia pakopisteitä ei jaeta yltäkylläisesti, joten käytännössä tappamisesta voi säästyä korkeintaan muutamia kymmeniä kertoja per sokkelo. Silti ratkaisu tuo ripauksen helpotusta satunnaistaistelemisen pakkopullaisuuteen.

Vähemmän onnistunut (joskin omaperäinen) idea on kaupunkien ja luolastojen etsiminen maailmankartalta. Napista aktivoituva tutka lakaisee seurueen lähiympäristön. Jos määränpää osuu maatutkan kantomatkalle, paikka ilmestyy kartalle. Vaihtelua kaavoihin tutkaleikki tuo, mutta hauskaa ei erämaassa harhailu ole.

Kourallinen dollareita

Taistelut pyörivät perinteisellä vuoropohjaperiaatteella. Sankarit määrätään joko hyökkäämään, puolustautumaan tai käyttämään esinettä, sitten vuoro katsellaan läpi.

Systeemi toimii muuten yllätyksettömän varmasti, mutta outona ratkaisuna heikosti menevistä taisteluista ei voi enää paeta. Ongelma ei ole suuren suuri, mutta ärsyttää erityisesti inhottavan satunnaisvihollisen kohdalla. Ongelmaa lieventävät tasaiseen tahtiin jaetut gimel-kolikot, joita uhraamalla taistelun voi aloittaa häviön jälkeen alusta. Samaisilla kolikoilla pelin voi myös tallentaa missä vain, mikä on stetsonin noston arvoinen ratkaisu.

Western-teemalle uskollisesti taisteluiden pääosassa paukkuvat aseet. Kullakin hahmolla on oma pyssykkänsä Virginian revolveriparista Cliven tarkkuuskivääriin. Kaupungeissa rahalla tehokkaammiksi viritettävien aseiden jatkuva paukuttelu taisteluissa on välttämätöntä, sillä ammuskelu kasvattaa toimintapistemittaria, jota tarvitaan erikoishyökkäyksiin ja loitsuihin.

Ennen kuin loitsiminen onnistuu, hahmojen on löydettävä guardian-henkiolentoja ja kytkettävä ne itseensä. Jokainen olento edustaa tiettyä elementtiä ja tarjoaa käyttöön sen mukaisia loitsuja. Otuksia voi varustaa erilaisilla taikaesineillä, mikä aktivoi hahmoille lisäominaisuuksia, kuten vastustuskykyä tietyille loitsuille. Final Fantasyistä lainatulla summon-komennolla mahtavia olentoja voi myös kutsua taisteluissa apuun.

Kykysysteemi toimii hyvin, vaikka ei sisälläkään mitään vallankumouksellista koukkua. Tasapaino eri tyylisten hyökkäysten välillä on tavoitettu ja taistelusysteemi antaa tilaa taktisille ratkaisuille, minkä ansiosta erityisesti pomokohtaamiset ovat usein sopivan jännittäviä taisteludraamoja.

Tyylikkään värikäs grafiikka on virkistävän omaperäinen sekoitus karikatyyrimäisiä anime-hahmoja ja perinteisempää lännenkuvastoa. Western kuuluu myös musiikissa, joka tukee tunnelmaa vihellysteemoineen ja akustisine kitaroineen. Aina tervetulleena bonuksena NTSC-ruututuki eliminoi ikävät surureunat PAL-versiosta.

Hyvät, pahat ja rumat

Hyvä juoni ja hahmot tekevät Wild Arms 3:sta viihdyttävän seikkailun. Hahmoissa on tarpeeksi karismaa, jotta seurueen edesottamuksia seuraa mielenkiinnolla ja tarinakin kasvaa lopulta mahtipontisiin mittoihin. Ainoastaan alku on tylsä, seikkailu tempaa mukaansa vasta useamman pelitunnin jälkeen.

Hieman myös kaivelevat kaavamaisesti kaupunkien viereen juntatut sokkelot, joissa juostessa pitkittämisen keinotekoinen maku on turhan vahva. Kaupungeissa piipahdetaan vain lepäämässä ja jututtamassa asukkaita, joiden lempiharrastuksena on kertoa vieraille suunnistusohjeita seuraavalle muinaisrauniolle. Vaikka luolastot ovat pääosin miellyttävän lyhyitä, on niitä kourallinen liikaa.

Seikkailun laajuudessa ei ole valitettavaa, sillä lukuisat sivuseikkailut ohittaenkin Wild Arms 3:ssa riittää pelattavaa viikkokausiksi. Vaikeustaso on säädetty kohdalleen, sillä helpon alun jälkeen vaikeus kiristyy sopivasti loppua kohden.

Wild Arms 3 on varmalla japanilaisella ammattitaidolla tehty, tasaisen hyvä ja viihdyttävä rooliseikkailu. Se ei ole unohtumaton klassikko tai omaperäinen lajityypin uudistaja, mutta PS2:n tyhjyyttään ammottavilla roolipeliaavikoilla Wild Arms on pitkästä aikaa hintansa väärti seikkailu.