www.ravensoftware.com
Natseilla on supersotilaita, mutta ei hätää, sillä amerikkalaisilla on B.J. Blazkowicz!
Jos tietokonepelien keskuudesta pitäisi nimetä yksi myyttinen tarina, joka toistuu uudelleen ja uudelleen, se ei voi olla muu kuin toinen maailmansota ja päättymätön taistelu Adolf Hitlerin johtamia natsijoukkoja vastaan. Olkoon pelin nimi Medal of Honor, Call of Duty, Brothers in Arms, Hour of Victory, Day of Defeat, Hearts of Iron tai Company of Heroes, hakaristilipun uhka saa pelaajat liikkeelle.
Vaikka sotakuvausten realistisuus vaihtelee, harvassa pelissä harhaudutaan kovin kauas historiankirjoituksesta. Mihin tarvitaan keksittyjä kauheuksia, kun toinen maailmansota oli riittävän totinen paikka muutenkin?
Terve järki unohtuu Wolfensteinissa, jossa historialliset faktat korvataan salaliittoteorioilla ja paranormaalilla hölynpölyllä. Näissä kuvioissa saksalainen sotilas on pelkkää tykinruokaa, sillä Kolmannen valtakunnan todellisia aseita ovat kyberneettiset über-natsit, haudan takaa herätetyt arjalaisritarit ja yliluonnolliset muinaisesineet. Erikoisia uhkia vastaan tarvitaan erikoinen mies, pysäyttämätön amerikkalaisagentti William B.J. Blazkowicz. Hänelle eivät natsit ryttyile!
Apua aristokraateilta
Wolfensteinin lyhyen ja ytimekkään nimen taakse kätkeytyy yksi kaikkien aikojen pitkäikäisimmistä pelisarjoista. Sen juuret ulottuvat neljännesvuosisadan taakse, vuonna 1982 ilmestyneeseen karun näköiseen Castle Wolfensteiniin, jossa amerikkalainen sotavanki yritti paeta pahamaineisesta natsivankilasta. Sarjan todellinen merkkipaalu ajoittui kymmenen vuotta myöhemmäksi, kun muuan peliporukka Teksasista päätti tehdä omin päin jatkoa vanhalle suosikkipelilleen. Porukka kutsui itseään id Softwareksi ja heidän pelinsä nimi oli Wolfenstein 3D. Se oli käytännöllisesti katsoen maailman ensimmäinen oikea first person shooter.
Pahuuden linnaan on sen jälkeen palattu kerran jos toisenkin, mutta ei enää. Uuden Wolfensteinin tapahtumapaikka on kuvitteellinen Eisenstadt, jossa saksalaiset valmistelevat pimeyden voimista ammentavaa tuomiopäivän asetta. B.J. Blazkowiczin on soluttauduttava kaupunkiin ja lyöttäydyttävä yhteen siellä operoivan vastarintaliike Kreisaun piirin kanssa. Kuten Wolfensteinin Korkkari-henkeen sopii, pelin kreisaulaiset ovat suoran toiminnan miehiä, eivätkä mitään kartanoissa nurisevia aatelisherroja.
Kivisen kaupungin kätköistä löytyy muitakin pelureita. Niistä hämäräperäisin on saksalaisia muinaisjäänteitä himoitseva Kultaisen aamunkoiton hermetistinen veljeskunta. Kultainen aamunkoitto opastaa B.J. Blazkowiczia okkultismin saloihin, kunhan amerikkalainen on valmis juoksemaan lahkolaisten asioilla. Sankarin kannattaa muutenkin pitää silmänsä auki Eisenstadtiin kätkettyjen aarteiden varalta, sillä sotasaalis realisoidaan mustassa pörssissä riihikuivaksi käteiseksi.
Ympäri Eisenstadtia lymyilevät mustan pörssin asekauppiaat eivät kansallisuuden perään juuri kysele, Blazkowiczin rahat kelpaavat siinä missä muidenkin. Kauppiaat eivät tyydy pelkästään aseiden välitykseen, sillä rahaa voi törsätä myös asesepän palveluihin. Kaikki pelin aseet ovat kustomoitavissa. Esimerkiksi saksalaista Schmeisser-konepistoolia voi tuunata sarjatulta helpottavalla vakauttimella, paremmalla rihlauksella, pidemmällä piipulla, äänenvaimentimella ja rumpulippaalla. Patruuna kerrallaan ladattavan Kar-98-kiväärin luonne muuttuu tyystin, kun siihen asennuttaa Garand-tyylisen patruunakamman. Vakaville aseharrastajille Wolfensteinin täysin tuulesta tempaistut viritelmät ovat epäilemättä kauhistus.
Wolfenstein ei jaa rahaa ihan niin avokätisesti, että kaikki aseet voisi kustomoida tappiin asti. Asekauppiaat tulevat sentään sen verran kuluissa vastaan, että lunastavat epämieluisat tuunaukset puolella hinnalla takaisin.
Ikävä Eisenstadt
B.J. Blazkowiczin taival kohti natsitiedemiesten hurjaa salaisuutta ei etene ihan niin suoraviivaisesti kuin räiskintäpeleissä on totuttu. Eisenstadt on kuin onkin ihan oikea kaupunki, eikä vain kokoelma putkeksi kytkettyjä kenttiä. Pelaaja saa annettujen vaihtoehtojen puitteissa valita, missä järjestyksessä tehtäviä suorittaa. Kaikki hommat, kuten Kultaisen aamunkoiton tarjoukset, eivät ole edes pakollisia. Wolfenstein seisoo ikään kuin toinen jalka hiekkalaatikkopelien maailmassa, vaikka kaupungin sisimmät osat aukeavatkin vasta sitten, kun juoni niin määrää.
Wolfenstein ei silti ole mikään Großartiger Diebstahl Automobil: Eisenstadt. Yhden suuren pelialueen sijaan kaupunki koostuu perinteisistä räiskintäpelikentistä, joissa on vaihtoehtoisista reiteistä huolimatta vain yksi mahdollinen päämäärä. Kun kertaalleen vierailtuun kaupunginosaan palaa, siellä kaikella todennäköisyydellä törmää täsmälleen samoihin vihollisiin ja samoihin ennalta käsikirjoitettuihin tapahtumiin. Vanhoihin kenttiin palaamista voi perustella vain sillä, ettei ensimmäisellä kerralla löytänyt kaikkia aarteita. Kerää koko sarja -tyylisestä kadonneiden aarteiden metsästyksestä tehdäänkin Wolfensteinissa iso numero.
Eisenstadt itsessään on juuri niin ankean näköinen paikka kuin saksalainen kivikaupunki vain voi olla. Ruskean ja harmaan sävyissä synkistely on sotapelien perisynti, josta Wolfenstein ei edes yritä pyristellä eroon. Taistelu SS-joukkojen linnoittamalla Eisenstadtin rautatieasemalla voisi olla värittömyydessään kuin suoraan Call of Dutysta repäisty, elleivät saksalaiset lopulta lentäisi ilmaan oudon paranormaalin ilmiön voimasta.
B.J:n molemmat puolet
Siinä missä Wolfensteinin tympeät miljööt eivät alkuunkaan innosta rämäpäiseen sotaseikkailuun, paranormaalissa on sentään jotain ideaa. Avain yliluonnolliseen on B.J. Blazkowiczin varastama ikivanha medaljonki. Sen avulla paitsi käytetään erilaisia paranormaaleja voimia, myös astutaan Verhon taakse.
Verho on raja-aita, joka erottaa arkitodellisuutemme henkimaailmasta. Verhon takana fyysinen maailma muuttuu ja arkitodellisuudessamme näkymättömät henkiolennot materialisoituvat paljain silmin nähtäviksi. Verho takana avautuu uusia kulkuväyliä, kun umpeen muurattu seinä saattaa osoittautua käteväksi oviaukoksi.
Natseja ei voi paeta Verhon taa, mutta heille voi tehdä henkimaailmassa kaikenlaista jäynää. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää Verhon takana vaeltaviin henkiin, joilla on sama funktio kuin Doomin räjähtävillä tynnyreillä. Kun kadulla riehuva robottinatsi on kerännyt ympärilleen kokonaisen henkien torikokouksen, riemastuttavaan ilotulitukseen tarvitaan vain yksi Verhon taakse tähdätty laukaus.
Verhon takana ei voi viettää määrättömästi aikaa, sillä henkimaailma kuluttaa medaljongin energiaa. Kaikkea energiaa ei kannata tuhlata Verho-leikkeihin, sillä medaljongin virtaa tarvitaan myös ajan hidastamiseen ja muihin Kultaisen aamunkoiton opettamiin kykyihin. Energia palautuu odottamalla ja Verhon takaa löytyvissä lammikoissa seisomalla.
Wolfensteinia kehittävä Raven Software esitteli aikaansaannoksiaan helmikuussa. Tuolloin he eivät olleet vielä valmiita paljastamaan Wolfensteinin moninpeliä. Hieman pidempään pelanneet varmasti muistavat, että hahmoluokkiin ja tehtävätavoitteisiin pohjautunut moninpeli oli Return to Castle Wolfensteinin ylivoimaisesti paras piirre. Jotain samansuuntaista on kuulemma luvassa uuteen Wolfensteiniinkin, ja hyvä niin, sillä yksinpelistä aisti paranormaalin lisäksi varman päälle pelaamisen henkeä.
Arvostelu on luettavissa www.pelit.fi:ssä 5.5.2009.
