Irtileikattuja pikkurillejä, kovakouraisia velanperijöitä ja salamurhia. Yakuza repäisee pelaajan Japanin alamaailman synkkiin syövereihin.

Kazuma Kiryu ei ole vankilasta päästyään uusi mies, mutta Tokion alamaailma on muuttunut kymmenessä vuodessa täydellisesti. Tojo Clan -rikollisjärjestön päällikön murhasta syyttömänä lusinut Kazuma astuu keskelle yakuza-rikollisperheiden välistä valtataistelua.

Kuvioihin kytkeytyvät myös 10 miljardin jenin arvoista kaulakorua kanniskeleva pikkutyttö, viinanviemä yksityisetsivä ja Kazuman nuoruudenrakkaus, jonka lähimenneisyydestä ei kukaan tunnu tietävän mitään. Ehdonalaisestaan välittämättä Kazuma suunnistaa Tokion hämyisille kaduille auttaakseen niitä harvoja, jotka eivät halua häntä hengiltä.

Yakuza alkaa kymmenen vuoden takaisia tapahtumia valottavalla takaumalla, mutta pääasiassa peli sijoittuu Kazuman linnareissun jälkeiseen aikaan. Sega on panostanut tarinaan palkkaamalla palkitun kirjailijan Seishu Hasen vastaamaan juonikuvioista. Satsaus on kannattanut: tarina pitää otteessaan loppuun asti ja luvassa on roppakaupalla kutkuttavia juonenkäänteitä. Pitkät ja elokuvamaiset välianimaatiot on toteutettu tyylikkäästi, ja länkkäriversion hahmoille ovat antaneet äänensä muun muassa Mark Hamill, Michael Madsen, Rachael Leigh Cook ja Eliza Dushku.

Synkkyyden huipentuma

Yakuza ei ole lasten mehukekkereille sopivaa viihdettä. Yleisilme on synkkä, Tokion sää alati sateinen ja pattitilanteisiin on vain yksi ratkaisukeino: silmitön väkivalta. Nyrkkien lisäksi erityisen tiuhaan iskevät kirosanat ja välianimaatioiden kielenkäyttö lipsuu karskiudessaan koomisen puolelle. Ketsuppia ei ole säästelty, sillä verta roiskuu litroittain paitsi varsinaisissa peliosuuksissa myös välinäytöksissä, jotka ovat hätkähdyttävän raakoja. Yakuzoihin liitettävät erilaiset rituaalit ja tunnusmerkit rankaisumenetelmistä kokovartalotatuointeihin ovat pelissä upeasti läsnä, mikä on omiaan lisäämään mustanpuhuvaa tunnelmaa.

Synkän tarinan ohella Yakuzan vetovoima lepää Tokiota mallintavassa kaupungissa, jonka katuihin, rakennuksiin ja ihmisiin voi tutustua suhteellisen vapaasti. Neonvaloja hohtavat liikkeet, kiireiset jalankulkijat, suurkaupungin äänet ja ohi vaeltavien ihmisten keskustelujen kuunteleminen luovat aidontuntuisen ilmapiirin. Kaupunki rakennuksineen avautuu hiljalleen tarinan edetessä, mutta varsinaiseen juoneen liittyvien toimeksiantojen lomassa voi ratkoa erilaisia sivutehtäviä ja tutustua Tokion yöelämään.

Tokio ei olisi Tokio ilman suurkaupungin houkutuksia. Hetken hurmiota voi käydä hakemassa strippibaarissa, uhkapeliluolissa, kapakassa tai vaikkapa baseball-hallissa, ja ansaita siinä sivussa rahaa. Kuten aina, viinalla ja naisilla on hintansa: juopottelu heikentää fyysistä suorituskykyä (vain taisteluissa), ja väärään naikkoseen haksahdettuani tulin viimeisen päälle huijatuksi ja ryöstetyksi. Sisuuntuneena aloitin uudelleen edellisestä tallennuksesta, kieltäydyin sitkeästi hempukan heruttelusta ja sain aikaiseksi baaritappelun, johon osallistuivat kaikki korttelin kollit.

Kaupungissa liikutaan pääasiassa jalkaisin, mutta tuurilla määränpäähän voi hurauttaa myös taksilla. Yksityiskohtaisuus ja massiivisuus verottavat ruudunpäivitystä: suuren ihmismassan keskellä suunnistettaessa esiintyy ikävää takkuamista. Yakuza koettelee jatkuvasti myös hermoja, sillä jopa korttelinvaihtoa seuraa lyhyt lataustauko.

Monta tuntia turpaan

Tarina juoksuttaa Kazumaa ympäri kaupunkia, mutta juonen ohella voi vaikkapa ottaa kiinni käsilaukkuvarkaita, toimia portsarina tai hätistellä häiriköitä pois pikaruokaravintolan edustalta. Likaisten töiden tekeminen kannattaa, sillä niistä heruu palkkioksi käteistä ja myytäväksi kelpaavia hyödykkeitä. Pätäkkää kuluu muun muassa ruokaan ja lääkkeisiin, joilla on hyvä täyttää taskut energiapalkin ehtymisen varalta.

Tehtävien luonne säilyy samana alusta loppuun. Kazuman täytyy suunnistaa oikeaan osoitteeseen, takoa nyrkkiä uhmakkaasti pöytään ja sen jälkeen kymmenien yakuza-rivimiesten naamaan. Ennen seuraavaan toimeksiantoon siirtymistä pitää vielä hoidella loppupahis, joiden taso vaihtelee naurettavan helpoista kohtalaisen vaikeisiin. Tokion kaduilla vastaan lappaa jatkuvasti riidanhaluisia jengiläisiä, rahaa pummaavia renttuja ja elämäänsä kyllästyneitä pukumiehiä, joilta pitää ottaa luulot, hampaat ja rahat pois.

Toiminta on pääosin puhdasta mätkintää. Lyöntien, potkujen ja erilaisten heittojen lisäksi Kazuma osaa hyödyntää ympäristön irtaimistoa. Baseball-mailat, samurai-miekat, rautapamput, mainosaidat ja jopa kukkaruukut saavat pahaa jälkeä aikaan. Kazuma oppii jatkuvasti uusia liikkeitä, mutta peruslyöntejä ja potkuja yhdistelemälläkin pärjää pitkälle. Pelin synkkä ja säästelemätön henki on läsnä myös tappeluissa. Sain sopivasti provosoivan välianimaation nostattamassa aggressiopuuskassa elämäni kieroimmat kiksit, kun muotoilin maassa makaavan uhrin naaman uuteen uskoon. Oli äijä olo.

Tappeluiden suurin ongelma on villin arvaamattomasti käyttäytyvä kamera. Periaatteessa kameran saa lukituksi aina lähimpään pahikseen, mutta tällöin liikkuminen käy hankalaksi. Turhan usein nokkapokka muuttuu hervottomaksi huitomiseksi, jossa iskuja satelee enemmän ilmaan kuin perille. Minua häiritsi myös ampuma-aseiden niukka käyttö ja niiden tekemän tuhon vaisuus käsityöhön verrattuna. Ysimillisen tai haulikon voi ostaa kalliilla laittomasta asekaupasta, mutta ihmiset eivät kuukahda vielä kahdestakaan osumasta. Satunnaiset ammuskelutehtävät olisivat tuoneet toimintaan hieman vaihtelua, nyt ainoaksi valopilkuksi jää hieno takaa-ajokohtaus, jossa vastustajia tulitetaan elokuvatyyliin liikkuvan auton ikkunasta.

Yakuzasta riitti minulle peliaikaa hieman vajaaksi kahdeksikymmeneksi tunniksi, mikä riitti mainiosti. Enempää en olisi jatkuviin ja samaa kaavaa noudattaviin tappeluihin puutuneena jaksanut, mutta toisaalta kiehtovan tarinan ansiosta en ehtinyt pitkästyä kertaakaan. Mukaansatempaava juoni, yakuza-hengelle uskollisen otteen luoma tunnelma ja vapaasti tutkittavissa oleva syntinen kaupunki jaksavat viehättää vain yhden läpipeluukerran.