Filosofiaa, egyptiläistä mytologiaa ja fallistisia ohjaamoja? Jep, tämä on japanilainen robottitoimintapeli.
Playstation kakkosen haudasta riistetään jälleen kaksi pelivainajaa pois unohduksen sylistä. Ruiskaus HD-eliksiiriä ja taas mennään!
Hideo ”Metal Gear” Kojima kertoi tuoreehkossa haastattelussa, ettei hän halua olla historiankirjoissa ”se Metal Gear -tyyppi”. Onneksi miehen ansioluettelosta löytyy muitakin ylpeydenaiheita, päällimmäisenä nyt ajanmukaistettu Zone of the Enders. Salamannopea animehenkinen robottimätkintä on kuin pelillinen antiteesi Metal Gearien hiippailulle.
Ensimmäisen Zonen myyntilukuja varmisteltiin lyömällä sen kylkeen Metal Gear Solid 2:n demo. Zone of Enders (Pelit 4/2001, 89 pistettä) myös tarvitsi kainalosauvansa. Olin pelannut aiemmin vain sen jatko-osaa, joten yllätyin, kuinka kämäisistä lähtökohdista sarja lähtikään liikkeelle. Ykkös-Enders tuntuu cliffhanger-lopetustaan myöten prototyypiltä, jonka luiden ympärille ei ehditty tai osattu kehittää kunnolla lihaa.
Vauhtia ja tahmaa
Ykkösen tarina alkaa Jupiterin läheltä, ihmissivilisaation laidoilta. Rajamailla asuvan roskasakin henki on halpaa, kun BAHRAMin nimellä kulkeva sotajoukko saapuu hakemaan maailmanvalloitukseen tarvitsemansa aseet: taistelurobotit Jehutyn ja Anubiksen. Matkaan tulee mutka, sillä paikallinen angstiteini Leo eksyy Jehutyn ohjaamoon ennen sotilaita. Solmuun reissu menee, kun Leo hoksaa olevansa pikkaisen haka mechakuski.
Leo komennetaan kuljettamaan Jehuty Marsiin ja silppuamaan samalla kasapäin bahramilaisia botteja. Kotisiirtokunta on jo raunioina, joten Leo tekee työtä käskettyä.
Taistelut käydään pääasiassa ilmassa, mikä antaa ZoE:n rähinöille aivan oman makunsa. Vaikka kärjistettynä kyse on siitä, että vastustajan iskun voi väistää hypyn lisäksi pudottamalla korkeutta pari metriä, luo lentäminen tappeluihin ainutlaatuista tunnelmaa. Muihin genren peleihin verrattuna Zone of Endersin liikkumisen vapaus on huumaava.
Jehutyn ylivoimaisuus muihin sotakoneisiin nähden välittyy hienosti telkkariruudun toiselle puolelle. Vauhtia piisaa, sekä Jehuty että vastapuolen mechat sinkoilevat miekat ojossa ympäriinsä, mutta tilanteen tasalla on helppo pysyä. Ohjaus toimii luontevasti, niin lyöntisarjat kuin ladatut energiapommit lähtevät kuten pitää. Kiivas ja hienosti toimiva mäiske koukuttaa nopeasti.
Mutta savun hälvettyä ykkös-ZoE:n meno lässähtää ja pahasti. Kun kamerakulmaa ei ole lukittu vihollisiin, Jehutyn ohjaaminen muuttuu kamalaksi. Aukeilla paikoilla se on vaikeaa, tunneleissa todella kurjaa touhua.
Avointen pelialueiden köyhä käyttö vain korostaa ongelmaa. Pelaaja sukkuloi keskusalueen kautta samannäköisten kaupunkien ja kukkuloiden väliä, kun turhan monta kertaa peli vain käskee etsimään jonkin uuden hilavitkuttimen vihjaamatta tarkemmin, mistä se löytyy. Paikasta toiseen sahatessa taistelukin laimenee, sillä vastassa pyörivät samat viholliset, aina ja jatkuvasti.
Tilannetta ei helpota, että sähäkän alun jälkeen juoni jää polkemaan paikoilleen. Leo tekee lähinnä juoksupoikahommia, eikä kömpelösti näytelty dialogi saa tarinan ylevistä teemoista paljoa irti. Koko stoori kestää alle viisi tuntia, onneksi jäykkä jaarittelu saa sen tuntumaan tuplasti pidemmältä.
Kakkonen on ykkönen
Mutta vuonna 2003 julkaistu 2nd Runner (ei arvosteltu Pelit-lehdessä) lunastaa kaikki ykkös-Zonen lupaukset. Se vaihtaa muka-avoimen maailman tiukkaan, juonelliseen putkeen. Hämmentävän avaruusdraaman kertomiseen se on paljon parempi formaatti.
Ero on selkeä alusta lähtien. Jo alussa nähtävä jäinen kanjoni on kertaluokkaa komeampi tapahtumapaikka kuin ensimmäisen osan kliiniset kaupungit ja littanat vuoristot yhteensä. Myös taistelujen mittakaava on aivan eri. Jehutyn puikkoihin päätyvä duunari-Dingo saa heti lähtökuopissa vastaansa monikymmenpäisen lauman BAHRAMin käskyläisiä. Hetkeä myöhemmin ne ovat kaikki kadonneet kuin kyyneleet lasersateeseen.
Kamppailu ei ole kokenut sen isompia muutoksia, mutta kaikki toimii paremmin ja sulavammin. Vastustajia varioidaan enemmän, kamera ottaa dramaattisempia kuvia ja vauhtia on lisätty entisestään. Lisäaseet ovat pääosin vanhoja tuttuja, mutta niillä tekee viimeinkin jotain. Kenties tyydyttävin lisäys on tehty Jehutyn tarttumakouraan. Ykkös-Zonessa kiinni napatun vastustajan voi vain paiskata seinää kohti, mutta 2nd Runnerissa kouralla voi torjua iskuja, mäiskiä muita pahiksia ja lopulta lingota ne matkaan kuin metallinen moukarinheittäjä. Sinänsä pienet kohennukset tekevät toiminnasta paljon fyysisempää ja hauskempaa.
Juoni on edelleen sekava ja dialogi tönkköä, mutta ainakin siinä tapahtuu koko ajan. Puhuvien päiden lisäksi perustoimintaa rytmitetään jatkuvasti mainioilla pomotappeluilla ja muilla erikoistilanteilla. Alkupuolen ottelussa Leon ohjaamaa (Gradiuksesta tuttua) Vic Viperia vastaan siniset laserjuovat piirtyvät upeina iltataivasta vasten. Voimantuntoa taas tarjoillaan Jehutyn upottaessa BAHRAMin lippulaivaston paatti kerrallaan. Aumaan-tukikohdan porteilla käytävä massataistelu satoja vihollisia vastaan on sekin sopivasti eeppinen.
Tosin myös 2nd Runnerin nihkeimmät hetket ylittävät edeltäjänsä. Ykkös-Zonen surkuhupaisa hiiviskelykohtaus sentään ymmärtää olla hetkessä ohi, mutta kakkosen miinakentällä kulkeminen radiosta kuuluvien ohjeiden mukaan tuntuu jatkuvan loputtomiin.
Kamera myös kakoo yhä ahtaissa paikoissa. Sen huomaa tunnelissa kiitävää junaa pysäytettäessä, mutta ennen kaikkea loppupuolen tuskaisessa, valtavien äkkikuolemapuristimien välissä käytävässä taistelussa.
Paikoin köhivä kenttäsuunnittelu jää silti kauneusvirheen asteelle. Vaikka mukana on malliesimerkkejä sekä japanilaisen pelisuunnittelun tyhmimmistä että hienoimmista puolista, on jälkimmäisiä onneksi paljon enemmän.
Meikkiä naamaan
HD-päivitykset ovat hyvää perustasoa. Pelit näkyvät laajakuvana, tekstuurit ovat aiempaa tarkempia ja uusi alkuanimaatio on häkellyttävä. Ykkösen nykymittapuulla herttaisen muovisiin välianimaatioihin ei ole koskettu, mutta kakkosen animepätkät on terävöitetty. Vaikka ensimmäinen Zone of Enders näyttää meikattunakin hieman karulta, on kakkosen sarjakuvamaisempi ulkoasu vanhentunut arvokkaasti. 2nd Runnerin alkuperäispainos näyttää vielä nykyäänkin varsin hyvältä, ja ehostettu versio on parhaimmillaan todella komea.
Melko kiusallisesti pelikaksikko rullaa nykykonsoleilla kakkospleikkaria huonommin. Xboxilla eroja on vaikeampi huomata, varsinaisesti häiritseväksi pätkiminen käy vain edellä mainitussa Aumaan-taistelussa, jonka alussa ruudunpäivitys kakoo todella pahasti. Netin vertailuvideoiden perusteella PS3-versio on huonompi, ja sen kanssa tökkimistä joutuu sietämään koko pelin ajan.
Muut muutokset ovat vaisuja, mutta onneksi paketissa on 2nd Runnerin valmiiksi lisäpelattavallä höystetty euroversio. Ex-tehtävissä Jehutyn rattaisiin lyödään kapuloita esimerkiksi asevalikoimaa rajoittamalla. Ylimääräinen tekeminen tulee tarpeeseen, sillä toisin kuin edeltäjänsä, Kakkoskuskin kyyti viihdyttää helposti myös tarinamoodin jälkeen. 2nd Runner on jo yksinään hyvä syy HD Collectionin hankkimiseen.
Zone of the Endersien lennokas taistelu on siitä poikkeuksellinen tapaus, etteivät myöhemmät mättöpelit ole juuri vähentäneet sen hohtoa. Monet muut saman aikakauden toimintapelit tuntuvat nykyään kankeilta, mutta Endersit pitävät metallipintansa ihailtavasti.
Mukavana uutisena kolmososan kehitys on käynnissä. Jos se ottaa samanlaisen harppauksen eteenpäin edeltäjästään kuin 2nd Runner, Kojima-san saa toiveensa eikä Metal Gearia muista enää kukaan.
Mikko Lehtola
82
