Pikku Nemo Höyhensaarilla

8-bittisen Nintendon peli Little Nemo: The Dream Master lienee tuttu suurimmalle osalle kyseisen kosolin käyttäjäkuntaa. Tuntemattomampi asia taitaa olla seikka, että se perustuu alun perin vuosina 1905-1926 New York Heraldissa ja New York Americanissa ilmestyneeseen sarjakuvaan. Winsor McCayn viikoittain ilmestynyttä seikkailua pidetään nykyään aikakauslehtisarjakuvan malliesimerkkinä, uranuurtajana ja suurena inspiraation lähteenä monelle taiteilijalle, jotka menestyivät sarjakuvien kultaisena ajanjaksona 1930-1950.

Sarjakuvassa pieni poika, Nemo, seikkailee öisin unissaan mitä merkillisimmissä ympäristöissä. Saatuaan käskyn kuningas Morpheukselta saapua Unimaailmaan kuningaskunnan prinsessan leikkikaveriksi, hän lyöttäytyy yhteen sikaria ketjussa polttavan Flipin ja Karkkisaarilta löytyneen alkuasukkaan kanssa ja lähtee matkaan. Vastaan tulee muun muassa jättiläissienten metsä, kukkaketoja ja vedenalaisia maailmoja. Sarjakuvassa on jatkuvasti läsnä unien ja painajaisten kieroutunut tunnelma. Ensimmäisissä kuvissa meno on melko normaalia, mutta loppua kohden sekä hahmot, että tapahtumat saavat useimmiten surrealistisia ja psykedeellisiä käänteitä. Joskus mennään jopa linjalla ahdistava ja häiritsevä. Ei siis ole ihme, että jokaisen sivun viimeisessä ruudussa Nemo herää unestaan vaihtelevissa tunnelmissa. Vanhemmilta ei lohtua levottomiin uniin tosin heru, vaan yleensä poikaa kehotetaan olemaan hiljaa ja nukkumaan.

Konsepti ja lähdemateriaali olivat sen verran mehukkaita, että niistä alettiin kaavailla adaptaatioita myös muihin sen aikaisiin medioihin. Muutama vuosi sarjakuvan ilmestymisen jälkeen saatiin teatterimusikaalia ja pian myös piirretty lyhytelokuva. Seuraavan kerran Pikku Nemo nähtiin valkokankaalla vasta niinkin myöhään, kuin 1989, kun japanilais-amerikkalainen koko illan elokuva Littel Nemo: Adventures in Slumberland julkaistiin. Tähän animaatioon perustuu myös Capcomin NES klassikko.

Little Nemo: The Dream Master edustaa Capcomin mestarillista toiminatasoloikkasuunnittelua, josta oli saatu pelin ilmestymisen aikaan esimakua jo Mega Manin ja muutaman Disney-lisenssipelin myötä. Pikku Nemo seikkailee kahdeksassa toinen toistaan värikkäämmässä kentissä väistellen vihulaisia ja etsien avaimia, jotka lopulta avaavat tien eteenpäin. Pelin varsinainen koukku ja samalla tärkein pelimekaaninen ansio on Nemon kyky syötää ystävällismielisille eläimille karkkia ja tämän myötä pummata niiltä kyydin. Pikkulisko kiipeilee vaikka pystysuorilla seinillä, jänissammakko loikkaa korkealle ja apina nyrkittää viholliset maanrakoon. Mehiläisen ominaisuuksista sanoisin sen verran, että Super Mario Galaxyn kehittelyaikoina jonkun Nintendon devaajan on täytynyt pelata Dream Masteria. Näillä avuilla pelaamisesta tulee mukavan vaihtelevaa, mutta se pakottaa myös miettimään eläinystävien kykyjen parasta mahdollista käyttöä etenemisen kannalta.

Ja mikä paremmin demonstroisi peliä, ellei täysimittainen pelailu kommenttiraidalla varustettuna. Suosittelen kuitenkin pelailun lisäksi tutustumaan alkuperäisiin 1900-luvun alun sarjakuvastrippeihin, jotka ovat saatavilla esimerkiksi The Comic Strip Librarysta. Kyseessä on eittämättä yksi psykedeellisimmistä sarjakuvaseikkailuista koskaan ja se käsittelee hienosti sekä unien luonnetta, että lapsuuden alitajuisia pelkoja.

Lisää aiheesta