Nnirvi: 60,0 ja Kultainen silmä

Joskus tuntuu, että minulta puuttuu peliarvostelijan perusvalmiudet. En osaa tarkasti arvottaa tietyn rajan ylittävää grafiikkaa, sillä minulla ei ole kultasilmää.

Eikä minkäänlaista sävelkorvaa. Joskus kauan sitten kun American Idolissa oli vielä ideaa, en kuullut ensimmäistäkään niistä epäpuhtauksista, joita Randy Jackson spottasi vaivattomasti.

Sävelkorvani toimii vain sen verran, että Matti Nykäsen ”Samurain” kuullessaan se tajuaa, ettei Matille pärjää edes Autotune. Ja laulajana Matti on minuun verrattuna Valvatti. En kuitenkaan epäile absoluuttisen sävelkorvan olemassaoloa tai sitä, että sen ansiosta osa ihmisistä tajuaa musiikin ihan eri tavalla kuin toiset. Kultasilmää epäilen.

Pystyykö joku oikeasti ja absoluuttisesti havaitsemaan tekstuurien mikromuutoksen, reunanpehmennyksen tason ja ruudunpäivitysvaihtelun, ainakaan paljaalla silmällä?

Silmä sopeutuu

Teoriassa peligrafiikka on objektiivista: mitä lähempänä se on fotorealismia, sen parempaa se on. Mutta käytännössä peligrafiikka on subjektiivista, sen arvottaminen riippuu verrokeista, sekä siitä, minkä laitteen omistaa.

Esimerkiksi Kuusnepalla 80-luvun mainoksessa oli Beach-Headin meritaistelukuva, mikä tuoreelle nepan omistajalle, aiempi pelikokemus Manic Miner, näytti täysin fotorealistiselta. Noina viattomuuden aikoina mikä tahansa uusi kikka tai tekniikka laukaisi sekä aahin että oohin, niin Eliten 3D-viivagrafiikka kuin Leaderboardin maastotäyttörutiini, tai Law of the Westin taidokas bittigrafiikka.

Ostin Atari ST:n kahden sekunnin mietinnän jälkeen, koska näin, kun siinä pyöri Flight Simulator 2 täytetyllä vektorigrafiikalla, varmaan sellaisella 5-10 framen uskomattomalla päivitysnopeudella.

Defender of The Crown myi Amigaa sen kuuluisan kohtauksen voimalla, jossa linnanneito läpinäkyvässä yöpuvussa lipuu kohti herraansa, varmaan koko 32-värisen paletin voimalla. Se ei ollut mitään verrattuna Wing Commanderin kinemaattiseen loistoon, joka ensi kerran nähtynä veti sanattomaksi.

Ja niin edespäin ja niin edespäin. Doom, Comanchen vokseligrafiikka, ensimmäiset 3D-kiihdytetyt pelit, varsinkin se Voodoo2-vauhditettu Star Wars -peli jossa Hothissa lumikiitureilla hyökättiin AT-AT-kävelijöiden kimppuun, ja kymmenet muut graafisten rajojen siirtäjät. Suurin osa niistä ja etenkin kaikki 3D-pohjainen, näyttää nykyään ihan kauhealta.

Eikä se ollut vain silloin, kyllä siinä leuat tipahtivat kun Oculus Riftissä strippari käveli selän taakse. Aah ja ooh, baby, aah ja ooh. Viidestä kymmeneen vuotta, niin katson kauhuissani ja säälien näitä alkeellisia DevKit1-visioita.

Kultasilmä ei voi olla yhtä absoluuttinen kuin sävelkorva. Luolamies tajusi, milloin kaverit eivät pysyneet rummutuksen rytmissä, mutta siitä tapeltiin verissä päin, onko mammutin kuvassa syöksyhampaat liian edessä.

Etsi kolme eroa

Ennen PS3:sta ja Xbox 360:sta kultasilmäily oli selkeästi pc-pelaajien yksinoikeus. Kun konsolikultasilmä katsoi pc-grafiikkaa, hän katsoi aurinkoon.

Uudet konsolit toivat uudet kujeet, kuten YouTuben ilmestyneet grafiikanvertailuvideot. Kyllä näyttivät pc-versiot ihan samalta kuin konsoliversiot, eikä kompressoidulla matalaresoluutiografiikalla varmasti ollut mitään tekemistä asian kanssa. Samoin erot Xbox 360- ja PS3 -versioiden erolla, hyvä jumala, tuossa ehkä näkee sahalaitoja!!!

Minun kultasilmäni meni talviunille, koska grafiikka saavutti tason ”riittävän hyvä”. Pelasin Alan Waken Xboxilla koska muuta versiota ei ollut, ja (ehkäpä juuri siksi) sen grafiikka ei tuntunut yhtään huonolta. Nykyäänkin voin PS3:llani pelata jotain Demon’s Soulia ja Dragon’s Dogmaa, eikä kultasilmäni verisesti poksahda poskelle.

Voi p!

Uusi konsolisukupolvi tasasi graafista pelikenttää, vaikka merkittävintä tosin on jaetun muistin nostaminen kahdeksaan gigatavuun. Ei Witcher kolmosta saa tungettua PS3:n (256 mt systeemi/256 mt grafiikka) tai Xbox 360:n (512 mt jaettua) muistikomeroon, vaikka ohjelmoijat varastettaisiin Rockstarilta.

On totta, että nykyäänkin varsin selviä eroja on. Ei minua tarvitse paljoa raaputtaa, kun alta löytyy vahingoniloinen pc master racer, joka nauraa ivallisesti kun markkinointipelle kutsuu 30 framen ruudunpäivitystä ”kinemaattiseksi”. Kiitos Peter Jackson ja Hobbit!

Jopa minä huomaan että Witcher 3:n Xbone-versiossa tekstuurit ovat pehmeämmät ja resoluutio skaalataan 900p-resosta HD-resoksi. On se silti aika nätti. Graafiset rikokset eivät vaadi edes edes vertailupeliä: PS4-yksinoikeudessa Bloodbornessa rekisteröin myös sen HD-resoa alemman sisäisen reson ja pehmeät tekstuurit.

Luonnollisesti se ei haitannut yhtään. Sillä ei Witcher 3 900p:lla ole mitenkään merkittävästi huonompi pelikokemus kuin grafiikkamodeilla pimpattu Witcher 3 järeällä peli-pc:llä. Ei voi sanoa, että Watch Dogsin modaaminen konsolikunnosta komeaan esittelydemotasoon olisi parantanut itse peliä pätkääkään.

Ehkä kinemaattisen ruudunpäivityksen sivuvaikutuksena tuleva viive ohjauksessa tuntuu enemmän, mutta se ei ollut minulle ongelma sen enempää Bloodbornessa kuin edes pc:n Dark Soulissa. Omat säätöni Witcherissä ovat jääneet siihen, että nostin päivityksen resetoiman tekstuurien tasosta lowista takaisin highiin. En jaksanut edes kokeilla, saako jotain väännettyä ultraan ilman liian kovaa framesakkoa.

Kukaan ei varmasti ole sitä mieltä, etteikö Witcher 3 olisi parhautta, mutta on niitäkin Witcher-faneja, jotka mielenosoituksellisesti jättävät kolmos-Noiturin hyllylle. Miksi? Koska se on laiska konsolikäännös, jonka könsögrafiikka ei yhtään muistuta niitä ensimmäisiä demoja. FOViakaan ei voi säätää, eikä näppistä määritellä uudestaan. Tai padin nappeja, mikä esti minulta padin käyttämisen. No nuo viimeiset sentään ovat valideja validuksia, mutta jättäisinkö niiden takia yhden vuoden kovimmista peleistä väliin? No en helvetissä.

Pc, PlayStation 4 ja Xbox One ovat samassa pallopuistossa, ja niiden graafiset erot antavat aihetta korkeintaan netistä tuttuun, leikkisään ja hyvässä hengessä tapahtuvaan grafiikkavertailuun. Siinä ei haise veri eikä koneuskovaisuus!

FFS MSAA!

Enimmäkseen peligrafiikka pelaa samoilla korteilla kuin maalaustaide: ei fotorealismi ole ainoa päämäärä, Leonardo da Vinci olisi varmasti osannut maalata taidokkaan 8-bittisen Mona Lisan vain muutamalla värillä. Ehkä tilaaja ei sitä olisi lunastanut, mutta Louvressa se roikkuisi.

Foorumeilla nähty pelikultasilmä ei ole ominaisuus, kultasilmä on pelaajien alalaji. On kultasilmiä, jotka tyytyväisenä vääntävät PS4:lla alirenderoitua peliä 60 asteen FOVilla ja kinemaattisella ruudunpäivityksellä, täysin ilman ongelmia. Ostaessaan pelin pc-versiona vaikka alesta, he vilkaisevat kerran jo lähtötasolta PS4:n peittoavaa grafiikkaa. Sitten iskee henkinen pakko polttaa tuntikaupalla aikaa ja vaivaa säätämällä ja modaamalla grafiikkaa, kunnes se on just eikä melkein. Se on pakko tehdä, koska niin voi tehdä.

Pc:n säätäminen on yksinkertaisesti digiajan vastike hifi-harrastukselle. Puhun näistä audiofiileistä, joiden omakotitalon hintaisen levysoittimen kallis kultajohto nostetaan maasta irti keraamisilla kaapelinostinpalikoilla.

Osasta ”grafiikka modeilla kakasta kuninkaaksi” -videoista tulee mieleen vanha hifi-legenda. Hifistit suttasivat cd-levyt vihreällä tussilla, koska se loi niihin vinyyliä muistuttavan luonnollisen soundin. Testaajat kuulivat selvän eron. Hifi-lehti digitoi cd-levyn, värjäsi vihreäksi, digitoi uudestaan ja ajoi tulokset ristiin. Tulos oli suora viiva, eli bittikään ei muuttunut. Sekään ei muuten vakuuttanut kaikkia.

Ääni muuttui pään sisällä, ja siinä kultasilmäilyssäkin on kysymys: itse vaivalla säädetty grafiikka, sen nyt vain näyttää paremmalta.

Eikä siinä ole mitään pahaa.

Kyllä peli itse tietää miltä sen pitää näyttää, ei sitä saa ihminen hubriksessaan sörkkiä ja törkkiä.

Lisää aiheesta

  • Nnirvi: 250

    Enää viisikymmentä Pelittiä lisää ja ne pystyvät puolustamaan Thermopylain solaa persialaisilta!
    Neljännestuhatta Pelittiä tarkoittaa, että olen kirjoittanut ällistyttävät 250 palstaa niinkin rajatusta aiheesta kuin pelit ja pelaaminen. Katson, että olen ansainnut oikeuden kirjoittaa…
  • Nnirvi - Super Soul Bros

    Kun pienestä ilmiöstä tulee iso ilmiö, siitä tulee usein joko iso kusipää tai kaikkia miellyttävä kompromissi. Mutta ei aina.
    Ilmestyessään Demon’s Souls oli hyvin pienen piirin viehättävä niche-peli, joka suusta suuhun -markkinoinnilla lopulta myi melko mukavasti. Dark Souleissa…
  • The Sims: Takaisin huipulle

    Nykyään kaikki rakastavat simsejä, mutta ulaattoreilla menee heikommin. Näin ei aina ole ollut.