Pelaaja on Bioshockissa vedenalaisen kaupungin vanki, mutta myös oman kohtalonsa herra.
System Shock on 1990-luvun suuria peliklassikoita. Sen alkuesitelmä on suoraan pelinteon oppikirjasta: muistinsa menettänyt sankari herää utopistisessa maailmassa, jonka järjestys on romahtanut. Suljetun ympäristön klaustrofobisuus ja yksinäisen selviytymistaistelun epätoivoisuus oli tunnelmallista pelikerrontaa väkevimmillään.
Looking Glassin System Shockia (Pelit 7/94, 97 pistettä) seurasi Irrational Gamesin System Shock 2 (Pelit 9/99, 94 pistettä). Toisin kuin aikansa parasta peligrafiikkaa esitellyt edeltäjänsä, kakkos-Shock ei briljeerannut enää teknisellä toteutuksellaan. Vanhanaikaisuus oli pelin kannalta odottamaton siunaus.
”Saimme tosi vähän rahaa System Shock 2:n tekoon”, Irrational Gamesin johtaja Ken Levine myöntää. ”Olisimme halunneet tehdä System Shock 2:sta kunnon räiskintäpelin, mutta rahkeemme eivät yksinkertaisesti riittäneet sellaiseen. Peittääksemme räiskintäosuuksien heikkoudet räiskintänä, lisäsimme peliin kaikkea ylimääräistä. Siitä seurasi, että pelaajat eivät edes ajatelleet System Shock 2:ta räiskintäpelinä, vaan rooli- tai seikkailupelinä.”
PC:lle ja Xbox 360:lle ilmestyvä Bioshock jatkaa System Shockin perintöä, vaikka ei ulkoavaruuteen sijoitukaan. Bioshockin päähenkilö on lento-onnettomuuden uhri, joka pelastautuu ainoaan paikkaan maailmassa, josta ei ole pelastusta – merenpohjalle rakennettuun utopistiseen kaupunkiin nimeltä Rapture. Geenimanipuloitujen yli-ihmisten vedenalaisesta ihanneyhteiskunnasta on jäljellä enää rapistuneet kulissit ja joukko irvokkaita mutantteja, jotka saalistavat geneettistä materiaalia kuin narkomaanit seuraavaa annostaan.
Vaikka asetelmassa on paljon tuttua, tällä kertaa Irrationalin pojilta ei puutu pätäkkää visioittensa toteuttamiseen.
Diktaattorin aika on ohi
Ylimääräisistä rönsyistään huolimatta Levine on omien sanojensa mukaan aina pitänyt System Shockeja räiskintäpeleinä. Bioshock kuuluu samaan kategoriaan. Hänen mukaansa räiskintäpelien on kuitenkin korkea aika jalostua eteenpäin. Niin kauan kuin räiskintäpelien kuviot säilyvät samoina, pelaajat eivät edes osaa vaatia niiltä parempaa.
Levinen mukaan pelit voivat kehittyä vain, jos pelintekijät eivät pyri vain ruokkimaan pelaajan odotuksia, vaan myös kohottamaan niitä. Levine mainitsee nimeltä Grand Theft Auton: ”Kukaan ei yrittäisi enää tehdä tuon tyylistä peliä putkimaisilla kentillä. Sama juttu Gran Turismon kanssa – kun olet kerran päässyt tuunaamaan autoasi, Ridge Racerin yksinkertaisuuteen ei oikein ole paluuta. Jostain syystä räiskintäpeleissä on muodostunut säännöksi, ettei pelaajan anneta tehdä valintoja. Räiskintäpelin suunnittelija on kuin diktaattori, joka sanelee pelaajan jokaisen teon ja tavoitteen.”
Bioshockissa suunnittelijan ja pelaajan välinen talutusnuora katkaistaan. ”Bioshock etenee pelaajan ehdoilla. Siinä ei ole perinteisen mallista tarinaa, jossa asiat tapahtuvat vain, jos pelaaja tekee jotain ennalta säädetyssä järjestyksessä. Jos pelaaja esimerkiksi tarvitsee geneettistä materiaalia, hänen on itse päätettävä miten ja mistä sitä hankkii.”
Pikkusisko ja Isukki
Levine johdatti minut kuvailemaansa tilanteeseen, jossa sankari tarvitsee kipeästi geenimateriaa, Aatamia, jonka varaan Rapturen ekosysteemi rakentuu.
Ilmeisin Aatami-varasto löytyy Pikkusiskolta ja Isukilta. Pikkusisko uuttaa Aatamia kuolleiden mutanttien ruhoista, Isukki taas katsoo, ettei heiveröiseen tyttöön kosketa. Jos annat heidän olla rauhassa, heistä ei aiheudu harmia, mutta ryttyile, niin johan lätty lätisee! Paitsi, että järkälemäiset Isukit ovat äärimmäisen vahvoja, he ovat armottoman pitkävihaisia. ”Suorassa taistelussa Isukilta saa vain turpaansa”, Levine tähdentää. ”Niitä vastaan on improvisoitava kaikki keinot käyttöön.”
Sankarin kantama haulikko tuskin edes kutittaa Isukin haarniskaa. Muutaman laukauksen jälkeen on käytettävä geenimanipuloituja kaukosiirtovoimiaan ja paettava Isukin raivon tieltä. Taistelu ei kuitenkaan ole ohi. Levine houkuttelee muita mutantteja paikalle. Ensimmäinen veijari jallitetaan suoraan Isukin kimppuun näppärällä tempulla: mutantteja raivostuttavalla feromonilla, jota sankari laukaisee Isukin päälle. Se on hyvä alku, vaikka Isukki lakaisee tuota pikaa rääpäleellä lattiaa.
Jatkoa seuraa, kun paikalle ilmaantuu toinen mutanttipiru. Se ei ole kiinnostunut Isukista, vaan hyökkää suoraan sankarin kimppuun. Mutantin nakkelemat kranaatit muuttuvat kuitenkin yllättäväksi aseeksi, kun pelaaja kaappaa niitä ilmasta telekineesillä ja sysää Isukkia päin. Kun sankari vielä hakkeroi Rapturen puolustusjärjestelmät Isukkia vastaan, alkaa jättiläinen jo vavahdella.
Kun Isukki lopulta kaatuu, seuraa moraalinen dilemma: mitä tehdä suojattomalle Pikkusiskolle? Levine valaisee tilannetta: ”Bioshockissa kaikessa voi piillä uhka tai mahdollisuus. Alun perin suunnittelimme, että geenimaterian kerääjät olisivat jättiläismäisiä hyönteisiä. Se ei kuitenkaan toiminut, sillä halusimme, että hahmo olisi sympaattinen eikä pelaaja voisi surmata niitä epäröimättä. Tarvitset geenimateriaa, joten oletko tytön pahin painajainen vai paras ystävä?”
Bioshockin pelottavan kutkuttava maailma kutsuu pelaamaan ensi vuonna.
