Bioshock on vesitetty System Shock.
Bioshock ei turhia selittele, vaan menee suoraan asiaan. Lentokone, jonka matkustamossa istut, tekee pakkolaskun myrskyävään valtamereen. Hylyn painuessa syvyyksiin, uit henkesi kaupalla kohti ainoaa kiintopistettä ympäröivässä pimeydessä. Pelastuksesi on majakka pienellä kalliolla, keskellä ei mitään.
Majakka osoittautuu portiksi Rapturen merenalaiseen kaupunkiin. Rapturen vesitiiviin kupolin alla hautuu omavarainen ihanneyhteiskunta, jossa ihmiskunnan valioyksilöt ovat vapaita toteuttamaan itseään vailla rahvaan asettamia kahleita. Rapturen perustajan Andrew Ryanin johtoajatuksia ovat kapitalismi, itsenäisyys ja luovuus – yhden miehen visio, koko ihmiskunnan pelastus!
Kun majakan uumenista laukaistu sukelluskello kolahtaa pohjaan, ryanilainen utopia paljastaa todelliset kasvonsa. Valioihmisten keskinäinen kilvoittelu on johtanut rajoittamattomaan geenimanipulaatioon, sisällissotaan ja yhteiskuntajärjestyksen täydelliseen romahdukseen. Geenisodan polttoainetta on Adam, merenalaisista eliöistä eritettävä kantasolu-uute, joka vahvistaa kehoa ja terävöittää mieltä. Ennen niin sivistyneen yläluokkaisessa Rapturessa taistellaan nyt viimeisistä Adamin pisaroista. Rapturen kansalaiset, irvokkaiksi friikeiksi taantuneet ihmisrauniot, ovat valmiita tappamaan uudesta Adam-annoksesta. Ja tappavatkin.
Ojasta allikkoon.
Vaikka pelin käynnistävän lentokoneturman ajankohtaa voi vain arvailla, Rapturessa kalenteri on pysähtynyt vuoteen 1959. Kaupungin sosieteetti ehti juhlia uutta vuotta riehakkailla naamiaisilla, sen jälkeen hulluus ryöpsähti yli äyräiden. Kaupungin isä Andrew Ryan on yhä vallassa, mutta hänen idealismistaan ei ole jäljellä kuin mielipuoliset repaleet. Ryanin kätyrit ovat yhtälailla järkipuheiden ulottumattomissa. Esimerkistä käyköön kaupungin naisväkeä leikkelevä tohtori Steinman, jonka vastaanotolla on hairahduttu perinteisestä kauneuskirurgiasta Pablo Picasson innoittamalle tielle.
Ryanilla on vastustajia, jotka näkevät päähenkilössä liittolaisensa. Mies nimeltä Atlas ojentaa auttavan kätensä. Apu ei ole pyyteetöntä, sillä hän haluaa nähdä vaimonsa ja lapsensa.
Rouva Tenenbaum yrittää pelastaa Rapturen tyttäriä, pieniä lapsia, jotka keräävät kuolleiden ruumiista Adam-seerumia. Nämä Pikkusiskot ovat kuin käveleviä kantasolupankkeja, sillä heidän kantamansa Adamin avulla voi kasvaa paremmaksi, nopeammaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi. Pikkusiskot olisivat Rapturen friikeille vapaata riistaa, ellei heitä jokaista vartioisi kolossimainen Isukki. Yksikin poikkipuolinen katse Pikkusiskon suuntaan ja Isukilta saa sellaisen selkäsaunan että tukka lähtee.
Isukit ovat vaarallisia, mutta vielä vaarallisempaa on elää Rapturen väkivaltaisessa maailmassa ilman Adamia. Pikkusiskot ja heidän vartijansa on siis ennemmin tai myöhemmin kohdattava. Kun Isukki on kaadettu, edessä on visainen päätös – mitä tehdä pienelle rääpäleelle? Jos Pikkusiskolta riistää kaiken Adam-seerumin, se maksaa lapsimutantin hengen. Jos tyttären päästää karkuun, rouva Tenenbaum jää kiitollisuudenvelkaan.
Dilemma on melkoinen, sillä uusia kykyjä ja voimia voi kehittää vain Adamin avulla. Valitsetko siis ihmisyyden ja inhimillisyyden vai Andrew Ryanin esimerkin ja elämän uutena uljaana ihmisenä? Kukaan ei tee valintaa puolestasi.
Rapturen vedenalainen kaupunki ansaitsee täydet pisteet immersiivisyydestä. Kaiken rappion keskellä paikka tuntuu samaan aikaan hyvin inhimilliseltä ja täysin epätodelliselta. Valioyksilöt eivät kokoontuneet mihinkään kolhoon bunkkeriin, vaan päinvastoin, Rapturen puitteet ovat hyvinkin koristeelliset ja elegantit. Kaupunki ja sen retrofuturistinen teknologia henkii ikivanhojen tieteiskertomusten naiivia tulevaisuudenuskoa. Päiväkirjanauhoitteista välittyvä optimismi luo karun kontrastin Rapturen ahdistavalle nykytodellisuudelle.
Bioshockin maailma on pullollaan tavaraa. Jokaisen mahdollisen piirongin voi penkoa, ruumiin ryöstää ja jakeluautomaatin tyhjentää kuin pajatson. Siitä huolimatta Bioshockista puuttuu toimintaroolipelille ominainen inventaario ja paperinukke kokonaan. Pelissä kerätään vain välttämättömimpiä perustarvikkeita, kuten ensiapulaukkuja, hakkerointityökaluja, mutanttivoimia palauttavia plasmidiruiskuja ja erityyppisiä ammuksia jäädytyshauleista panssarinlävistäjäluoteihin. Inventaario on tarpeeton, koska kaikki varusteet ovat tarkoitukseltaan yksiselitteisiä ja niiden käyttökertoja voi mitata kuin jäljellä olevia ammuksia.
Inventaariosta luopuminen on johtanut melko radikaaleihin suunnitteluratkaisuihin. Hampurilaista ei voi tunkea taskuunsa, vaan se syödään, jos sankari ei ole täysissä voimissa. Tupakaksikin on pantava paikan päällä, jos mielii palauttaa mutanttivoimiaan terveyden kustannuksella. Bioshockissa ei ole juuri mitään, mikä vetoaisi roolipelimäiseen näpertelyviettiin, paperinukettomalle sankarille ei voi pukea edes minkäänlaisia suojavarusteita.
Istui kummalla puolella aitaa hyvänsä, esinesysteemin sujuvuutta ei käy kiistäminen. Ensiapulaukun voi käyttää napinpainalluksella milloin haluaa, harvemmin tarpeellisen hakkerointityökalun vain tietomurron aikana. Lukittu ovi aukeaa automaattisesti, jos taskunpohjalta löytyy sopiva avain. Paukutkin pysyvät siististi järjestyksessä, kun kuhunkin aseeseen voi valita vain siihen sopivia ammuksia.
Bioshockin pelaaminen on niin virtaviivaista, että kokonaisuus tuntuu pikemminkin mutanttivoimilla terästetyltä räiskintärymistykseltä kuin toimintaroolipeliltä. Tunnelmaltaan taistelun ja tyvenen tasapaino ei ollut ainakaan avausjaksossa kohdallaan, sillä minusta tuntui, että viholliset olivat koko ajan kimpussa. Taistelussa on silti elettävä niukkuuden ekonomian ehdoilla, sillä ammuksia jaetaan todella kitsaasti.
Tulitaistelun vastapainona mutanttivoimilla voi tehdä kaikenlaisia vinkeitä asioita. Yksinkertaisimmillaan öljyläikän voi sytyttää tuleen pyrokineesillä ja vesilammikon sähköistää sormista sinkoutuvalla vasamalla. Hieman kehittyneempi kaappaa telekineesillä käsikranaatteja ilmasta ja nakkaa ne takaisin lähettäjälle. Myös vihollisten ja puolustusjärjestelmien usuttaminen toistensa kimppuun onnistuu, mihin on hyvä turvautua erityisesti Isukkeja vastaan taistellessa.
Vaikka Bioshockin temput ovat monet, en ollut täysin vakuuttunut siitä, että pelitilanteet sallivat kovin omaperäisiä ratkaisutapoja. Kyse tuntui pikemminkin olevan pelaajan viitseliäisyydestä – joko ammut kaikkea mikä liikkuu tai sitten säästät ammuksia ja käytät mutanttivoimiasi. Jos huoneessa on vartiotykki ja sinne on tunkemassa iso lauma vihollisia, ei tarvitse olla mikään myytinmurtaja tajutakseen, että tykkiä kannattaisi vähän hakkeroida etukäteen.
Rapturen laajuudesta oli vaikea saada kuvaa pelkän yhden kaupunginosan perusteella. Mikään vedenalainen Oblivion Bioshock ei ainakaan ole, sillä etenemisreitit tuntuivat olevan tukossa vähän joka suunnassa. Taiten naamioidulta rännijuoksultahan Bioshock haiskahti, mutta yhtä hyvin kyse saattoi olla vain alkupuolen hienovaraisesta johdattelusta.
Bioshockissa on kaikki ainekset hienoon pelikokemukseen. Klassisten System Shock -pelien hengenperillisenä Bioshock on kuitenkin kovan paikan edessä. Kaikesta tunnelmallisuudestaan huolimatta Bioshockin voi nähdä sellaisessa valossa, että melkein kaikkia pelin osa-alueita on tavalla tai toisella tyhmennetty. Epäilenkin, että System Shockeja kaiholla muistelevalta PC-yleisöltä Bioshock saa huomattavasti kylmemmän vastaanoton kuin Xbox 360:n omistajilta.
Isukit ovat vaarallisia, mutta vielä vaarallisempaa on elää Rapturen väkivaltaisessa maailmassa ilman Adamia. Pikkusiskot ja heidän vartijansa on siis ennemmin tai myöhemmin kohdattava. Kun Isukki on kaadettu, edessä on visainen päätös – mitä tehdä pienelle rääpäleelle? Jos Pikkusiskolta riistää kaiken Adam-seerumin, se maksaa lapsimutantin hengen. Jos tyttären päästää karkuun, rouva Tenenbaum jää kiitollisuudenvelkaan.
Dilemma on melkoinen, sillä uusia kykyjä ja voimia voi kehittää vain Adamin avulla. Valitsetko siis ihmisyyden ja inhimillisyyden vai Andrew Ryanin esimerkin ja elämän uutena uljaana ihmisenä? Kukaan ei tee valintaa puolestasi.
