www.hellshighwaygame.com
Brothers in Arms: Hell’s Highwayssa amerikkalaiset laskuvarjojääkärit taistelevat katkeraan loppuun asti.
Toista maailmansotaa käsittelevät räiskintäpelit ovat kuvanneet kyllästymiseen asti amerikkalaisten urhoollisuutta ja sotamenestystä Hitlerin Saksaa vastaan. Pelkästään pelejä pelaamalla voisi melkein kuvitella, että amerikkalaisten voitonmarssi Berliiniin oli vääjäämätöntä, väistämätön seuraus omenapiiraalla kasvaneiden yksilöiden urhoollisuudesta.
Brothers in Arms: Hell’s Highway on virkistävä järjen ja realismin tuulahdus Korkkarilta haiskahtavien sankaritarinoiden ummehtuneessa ilmapiirissä. Amerikkalaisten suurimpien voittojen juhlistamisen sijaan Helvetin valtatie johtaa liittoutuneiden karvaimpaan tappioon Operaatio Market Gardenissa. Uhkarohkea ja huonosti suunniteltu laskuvarjojoukkojen pudotus Saksan miehittämään Hollantiin osoittautui täydelliseksi katastrofiksi, joka maksoi viikossa lähes 20 000 liittoutuneiden sotilaan hengen.
Hell’s Highwayssa ei ole niinkään paljon kyse vihollisen lyömisestä kuin selviytymisestä. Sotatragedia saa täydellisen päähenkilön ylikersantti Matt Bakerista, jolle jääkäritoverit ovat kuin perheenjäseniä. Vastuu painaa mahdottomaan asemaan ajettua ryhmänjohtajaa. Sisimmässään Baker tietää, ettei hän voi pelastaa kaikkia miehiään. Silti hän yrittää.
Loistavat Bakerin pojat
Brothers in Armsit ovat alusta asti olleet räiskintäpelejä, joilla on taktinen ulottuvuus. Ylikersantti Baker ei ole yhden miehen armeija, vaan ryhmänjohtaja, joka tiukan paikan tullen hoitaa hommat kotiin itse. Miehiä ei komenneta yksitellen, vaan muutaman taistelijan kokoisina partioina, joita Bakerilla on pari–kolme kerrallaan. Ryhmän tarkka koostumus elää läpi pelin.
Kullakin partiolla on oma selkeä roolinsa. Tulituki- ja konekivääripartioiden tulivoima pitää saksalaisten päät matalana, jolloin Baker voi edetä parempiin asemiin. Rynnäkköpartio seuraa Bakerin mukana lähitaisteluun ja kranuttaa pelottomasti asemiinsa kaivautuneita saksalaisia. Suosikkini on kuitenkin singolla varustettu panssaritorjuntapartio, jonka heikon osumatarkkuuden ja kantaman antaa heti anteeksi, kun laukaus viimein mällähtää saksalaisbunkkerin napakymppiin.
Partioiden komentaminen on mutkatonta, sillä käskyt perustuvat tähtäimellä osoittamiseen. Partio siirtyy käskystä tähtäimen osoittamaan paikkaan tai vaihtoehtoisesti avaa tulen tähdättyyn vihollisasemaan. Liikkumiskäskyt voi antaa melko suuripiirteisinä, sillä miehet etsivät ympäristöstään suojaisimman tuliaseman automaattisesti. Kun on aika jatkaa matkaa, partion voi kutsua takaisin luokseen. Käskysysteemi toimii kuin rasvattu ja sillä saa näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta paljon aikaan. Ryhmänjohtajana pelaaja on ikään kuin villi kortti, jonka tehtävä on koukata partioiden sitomien vihollisten selustaan.
On toki perusteltavissa, että partioiden liikuttelu on pelkkää taktikointia taktikoinnin vuoksi. Ikään kuin taistelukentällä olisi olemassa oikea ja väärä tapa tehdä asioita. Tässä suhteessa Brothers in Arms: Hell’s Highway ei onneksi ole yhtä ehdoton kuin edeltäjänsä, jossa epäedullinen tuliasema tarkoitti pelkkien hutien ampumista. Nyt siis tarkat kaukolaukaukset palkitaan, vaikka kovin helppoja ne eivät ole vieläkään.
Hell’s Highway lienee muuten ensimmäinen räiskintäpeli, jossa huomioidaan kohti ryöpsähtävän luotisateen synnyttämä paniikkiefekti. Kusisen sukan sijaan näkökenttä hämärtyy verenpunaisen harson alle, ja se syvenee, mitä kauemmin pelaaja makaa tulessa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun punaisen alta näkee tuskin eteensä, on parempi painua matalaksi. Bakerin jääkäritoverin sanoin: "Eivät ne joka kerta ammu ohi!" Kun varsinaista elinvoimamittaria ei ole, neuvo kannattaa ottaa todesta.
Tapahtui oikeassa elämässä
Kehitystiimi Gearbox Softwaren väki on tehnyt kotiläksynsä viimeisen päälle. Taustatyö ja historiallinen tutkimus on viety Hell’s Highwayssa tasolle, jota voi vain ihailla. Pelitapahtumat ja -miljööt pohjautuvat autenttisiin Yhdysvaltain kansallisarkistosta kaivettuihin taisteluraportteihin, veteraanihaastatteluihin ja sodanaikaisiin ilmakuviin. Pelin esittämissä paikoissa (Eindhovenissa, Arnheimissa sun muissa) on vierailtu myös paikan päällä.
Pelin päähenkilöt – rivimiehet ylikersantti Matt Bakeria myöten – eivät tarkalleen ottaen ole historiallisia henkilöitä, mutta heillä on esikuvansa. Olkoonkin, että sotilaiden herkkää toveruutta kuvaavat välinäytökset vertautuvat väistämättä samaa tyylilajia edustavaan Taistelutoverit-tv-sarjaan, Hell’s Highwaylle täytyy sentään antaa pisteet omaperäisyydestä. Pienimuotoinen tarina ankaraan paikkaan joutuneista laskuvarjojääkäreistä seisoo omilla jaloillaan ilman Hollywoodin sotakuvastoista lainattuja kohtauksia ja muita kävelykeppejä.
Hell’s Highway on myös liian suoraselkäinen kaunistellakseen sodan raadollisuutta. Taistelu saksalaisia vastaan on rumaa ja vastenmielistä touhua, jossa liian moni vainaja päätyy suljetussa arkussa hautaan. Kahtia repeytyneet ja raajattomat ruumiit ovat hätkähdyttävä näky kuolemaa trivialisoivien Call of Dutyjen ja Medal of Honorien jälkeen. Siksi tuntuukin ristiriitaiselta, että Bakerin ryhmässä kuollaan vain käsikirjoituksen luvalla, muuten tappiot kuitataan pelkkinä haavoittumisina, joista miehet toipuvat seuraavaan taisteluun mennessä. Se on kuitenkin tyylivirhe, jonka kanssa voin elää.
En ole ihan varma, mitä minun pitäisi ajatella kuolemia korostavasta taistelukamerasta, joka esittelee rujoimmat mällit hidastettuina lähikuvina. Välähdykset ovat riittävän lyhyitä häiritäkseen pelaamista, mutta myös niin rajuja, että ne hipovat hyvän maun rajoja.
Rännimäiset taistelukentät rassasivat minua kaikkein eniten. Pahimmillaan etenemisväylää on vain yhden kadun ja satunnaisten takakujien leveydeltä. Sellainen ei jätä paljonkaan tilaa omaperäisille koukkauksille, joita pelissä kyllä muuten suositellaan. Onneksi pelistä löytyy myös avoimempaa maastoa, jossa Bakerin miehille jää enemmän temmellystilaa. Maisemat ovat kauniita, erityisesti hollantilaisella maaseudulla. Plussaa on kai sekin, että pelialueet on taitavasti lavastettu näyttämään suuremmilta kuin ne todellisuudessa ovat.
Varauksista huolimatta innostuin Hell’s Highwaysta kovasti. Innostustani tosin auttoi, että Matt Bakerin miesten tarina oli minulle entuudestaan tuttu. Sarjan aiempia osia pelaamaton voi tuntea olonsa näissä juhlissa ulkopuoliseksi. Kaunistelemattomana sotakuvauksena Hell’s Highway jättää silti kilpailijansa kauas taakseen.
Arvostelu on luettavissa www.pelit.fi:ssä 1.10.2008.
www.easports.com/madden09
Amerikkalainen jalkapallo ei tunnu urheilulta vaan pikemminkin vuoropohjaiselta strategiapeliltä. Urheilupeliksi laji on harvinaisen syvällinen ja monipuolinen. Asia on EA:nkin tiedossa, sillä Madden 09:ssä aloittamiskynnys on viety jo niin alas, että kuoppaan kohta putoaa.
Helpoimmillaan ei tarvitse itse päättää hyökkäyslinjan muodostelmaa tai pelattavaa kuviota, vaan kone määrää ne valmiiksi. Pelaajan tehtäväksi jää yrittää tehdä sitä mitä pyydetään. Idea on loistava, koska se osoittaa huomaamatta lajiummikoille millaisissa tilanteissa kannattaa juosta, milloin heittää ja miksi pallo joskus potkaistaan pois. Tyriessään saa jopa uuden yrityksen.
Opetusvaikeustason vaikuttavin ominaisuus on koneen kyky purkaa epäonnistumiset. Jos aiheuttaa syötönkatkon, pelinrakentaja säkitetään tai valitsee väärän taktiikan, tekoäly aloittaa palautekeskustelun. Edellinen yritys puretaan osiin, avainvirheet kerrotaan ääneen ja bonuksena näytetään, mikä olisi ollut tilanteessa oikea ratkaisu. Tilanteet puhki puivat kommentaattorit antavat oivia vinkkejä siitä, missä vaiheessa virhe olisi viimeistään pitänyt tajuta. Samalla oppii lajin varsin vaivattomasti.
Toki veteraaneillekin on luvassa parannuksia, esimerkiksi edellisen kauden superase eli syöksykoppi loistaa poissaolollaan. Kamera näyttää nätisti kaikki vastaanottajat, eikä ulospäin menevissä juoksukuvioissa ukkelit karkaa enää ruudun ulkopuolelle. Kolmannessa yrityksessä voi komentaa hyökkääjiä juoksemaan yli 10 jaardin lipun ja puolustaessa määrätä avainpelaajan tuplavartiointiin. Uudistus parantaa varsinkin kaksinpelejä, jos vastustaja käyttää samaa kuviota uudelleen ja uudelleen.
Ennakkoversiossa on vielä selkeitä virheitä. Tekoäly ei pysäytä kelloa ottelun lopussa, vaan antaa ajan juosta hukkaan ja esimerkiksi kikkapelejä on turha edes yrittää. Potkuharhautuksissa kone pelaa kuin olisi koko ajan tiennyt luvassa olevan heiton. Taklaukset toimivat omituisesti, sillä tukimiehet eivät tunnu saavan otetta pallosta eivätkä vastustajasta hyvässäkään paikassa. Kaksinpelissä erilaiset linjan taakse -kuviot toimivat turhankin hyvin, joten tasokkaat sisemmät laitahyökkääjät ovat kaudella 09 kullanarvoisia.
Ennakkoversiolla Maddenin nettiliigat jäivät testaamatta. Ainakin liigojen pelaajamäärärajoituksia on jo ehditty Amerikassa parjata. Saa nähdä, vaikuttavatko rajoitukset Euroopassa, sillä en missään vaiheessa kuvitellut pääseväni pelaamaan kokonaista NFL-kautta ihmispelaajia vastaan.
