Halon tappajalla ei ole enää Haloa tapettavaksi, mutta kovasti se silti yrittää.
Vuoden 2005 E3-messut olivat Sonylle näytön paikka. Uuteen konsolisukupolveen varaslähdön ottanut Microsoft uhkasi varastaa koko show’n, joten rahvaalle piti todistaa, että prototyyppiasteella oleva PlayStation 3 oli vuoden viipeestä huolimatta odottamisen arvoinen. Sony kohautti messuyleisöä esittämällä katkelman Killzone 2:sta. Runsaita yksityiskohtia, näyttäviä savupatsaita ja elokuvamaisia erikoisefektejä tulviva kohtaus oli suorastaan liian hieno ollakseen konsolipelistä. Sonyn leirissä voitiin myhäillä tyytyväisinä.
Valitettavasti epäluuloon oli aihetta, sillä traileri paljastui esirenderoiduksi huijaukseksi. Syylliset puolustautuivat toteamalla, että videon oli tarkoitus esittää lopputulemaa, johon pelillä tähdätään. Kolme vuotta myöhemmin tekijöillä on jo varaa suhtautua trailerin nostattamiin ennakko-odotuksiin vapautuneemmin. ”Nyt kun meistä tuntuu, että pystymme vastaamaan ennakkoodotuksiin, trailerista on kehkeytynyt tiimillemme oivallinen motivointityökalu”, Guerilla Gamesin johtaja Hermen Hulst selittää.
Killzone 2 näyttää hienolta, mutta ei tietokonetehostefirmassa ehostetulla tavalla kuten pahamaineisessa debyyttitrailerissa. Eipä silti, Hulstin jengillä on vielä kosolti aikaa hioa grafiikkarutiinejaan, sillä pelin julkaisu on lykätty vuoden 2009 helmikuuhun. Viimeistä silausta odotellessa sisällöllinen puoli on hahmottunut mukavasti. Guerilla Gamesin pojilla on riittänyt kehitysvaraa, sillä alkuperäisessä Killzonessa kaiteiden taakse jumiutunut sankari ei osannut edes hypätä!
Sodan teatterissa
Killzone 2 kääntää alkuperäisen juoniasetelman päälaelleen. Pahiksille maksetaan potut pottuina, kun Maapallolle uskolliset lojalistit käynnistävät kostohyökkäyksen planeetta Helghanille.
Hermen Hulst kuvailee hyökkäystä ennaltaehkäiseväksi iskuksi. ”Lojalistit arvioivat, että on parempi hyökätä nyt, kun helghanilaisjoukot ovat Vektan miehityksen jäljiltä hajaannuksissa ja heikkoja. Lojalistit haluavat nujertaa vainolaisensa kertaheitolla vangitsemalla helghanilaisten sotaisia mielialoja lietsovan keisari Visarin.”
Lojalistit ovat lähteneet soitellen sotaan. Vaikka helghanilaiset lyötiin Vektalla, nyt ollaan heidän kotiplaneetallaan. Se on karu ja vihamielinen paikka, jossa selviytyminen on taukoamatonta taistelua palavasilmäisiä helghanilaisia ja sietämättömiä luonnonoloja vastaan. Planeetta Helghanilla ei tunneta hengähdystaukoja eikä turvapaikkoja, tungettelijalle jokainen hetki voi olla viimeinen.
Killzone 2 on pelin vastaavalle tuottajalle Steven ter Heidelle sodan teatteria. ”Haluamme kylvää peliympäristön täyteen kaaosta, räjähdyksiä ja hiekkamyrskyjä. Taistelun pitää tuntua henkeäsalpaavalta, suorastaan musertavalta, ihan kuin olisit oikeassa sodassa!”
Allekirjoittaakohan herra tuottaja nyt puheillaan sekkiä, jota on mahdoton lunastaa? Killzone 2 on totinen peli, ei siinä mitään, mutta aidon sotakokemuksen etsiminen kaukaiselta planeetalta kuulostaa suoraan sanottuna harharetkeltä. Ruudulla vyöryvät tapahtumat henkivät naturalistisen sotakuvauksen sijaan pikemminkin Call of Duty -tyylistä paisuttelua, jossa sankari on pysyvästi myrskynsilmän keskellä ja käsikirjoittajien talutusnuorassa.
Merkitseviä laukauksia
Pelin päähenkilö kersantti Tomas ”Sev” Sevchenko on pahassa paikassa, mutta ei yksin. Taistelussa hän voi luottaa joukkuetovereihinsa, aivan kuten he luottavat Seviin. Kun toveri kaatuu, hänet voi elvyttää takaisin henkiin. Syytä onkin, sillä yksinäiselle sudelle helghanilainen vastarinta voi osoittautua liian kovaksi palaksi. Tuottaja Steven ter Heide lupaa, että joukkue on muutamaa soolokohtaa lukuun ottamatta läsnä koko pelin.
Karskina sotamiehenä Sev on opetellut kaikki nykyräiskintöjen niksit. Hän suojautuu esteiden taakse napin painalluksella ja ampuu sieltä tarvittaessa vaikka sokkona. Piippua pitkin tähtääminen onnistuu sekin ja liian lähelle erehtyvää vihollista voi niitata räväkästi kiväärinperällä. Ensimmäisestä Killzonesta viisastuneena Sev osaa myös hypätä (Mein Gott!) ja kaverin avustamana jopa kavuta (joidenkin) korkeiden esteiden yli.
Vaikka Killzone 2 tyytyy monessa asiassa riskittömiin perusratkaisuihin, sitä ei voi moittia liian lepsuista tulitaisteluista. Tiukimmissa rähinöissä on juuri oikeanlaista intensiteettiä ja mieshormonin katkua, armotonta tapa tai tule tapetuksi -meininkiä. Taisteluhenki pysyy korkealla, sillä jokainen osuma tekee viholliselle silmin nähden kipeää. Osumareaktiot voivat olla liioiteltuja, mutta ainakin ne saavat tulivoiman tuntumaan säväyttävän konkreettiselta.
Kaikesta hypestä riisuttuna Killzone 2 on minun silmissäni ”vain” tavallista hienomman näköinen ensimmäisen persoonan räiskintäpeli. Se on suoraan sanottuna ongelma, sillä en pidä suunnasta, johon räiskintäpelit ovat menossa. Haukkukaa vain elitistiksi, mutta itse olen lopen kyllästynyt nykyräiskintöihin pesiytyneisiin muotiominaisuuksiin, kuten suojaa vasten liimautumiseen ja automaattisesti palautuvaan terveyteen. Ne ovat kuin sisäpiirivitsi, joka ei naurata ketään.
Tuskin olen ainoa, joka kaipaa peleihinsä ripauksen vanhanajan vaniljaa?
Artikkeli on luettavissa 30.7.2008.
