Mordheimin katuja hallitsevat kiroukset ja kuolema. Useimmiten kiroukset.
Olin aina halunnut käydä Mordheimissa, keisarikunnan jalokivessä, mutta kaksipyrstöinen komeetta ehti ensin. Nyt kaupungin raunioista löytyy arvokkaan turmakiven sirpaleita, sekä roistoja jotka murhaavat sirpaleita saadakseen.
Koska herttua Nicodemus palkkasi joukkoni ottamaan selkoa kaupungista, kronikoin retkeni jälkipolvien hyödyksi. Uskoin löytäväni kaupungin kujilta sanoinkuvaamattomia kauhuja, mutta en osannut odottaa Mordheimin suurinta vaaraa.
Ensimmäinen päivä
Kokosin mieheni ja lähdin etsimään kiveä. Matkustaminen kaupungin halki on hidasta. Ryhmäni velho kertoi Mordheimin muodostuvan sattumanvaraisesti, mutta aina samanlaisista palasista. Siksi kaikki kaupunginosat näyttävät yhtä kolkoilta ja harmailta.
Perillä koin outoa noituutta: näin itseni kuin ulkopuolelta! Vaikka kuinka yritin katsella ympärilleni, olin aina itse näkökulman keskiössä. Myös karttani oli hyödytön, sillä se ei näyttänyt korkeuseroja eikä talojen sisätiloja. Jouduin suunnistamaan kartalle asettamieni valopatsaiden avulla.
Hämmennykseni jatkui miesten käskytyksessä: minun piti itse ohjata heidät haluamaani kohtaan, ansoja vältellen. Joka mies vie tilaa, joten yksi riitti vaikka puolustamaan oviaukkoa, mutta enimmäkseen he olivat vain toistensa tiellä. Ajan myötä totuin tähän outouteen, mutta silti minulla oli aina vaikeuksia arvioida miten pitkälle vuoronsa aikana soturini ehtivät, tai milloin he eivät estäisi toistensa kulkua.
Yritys kivuta korkeammalle päätyi siihen, että luottomieheni Johannes Cenanius istui persiillään. ”Kaikki on turhaa,” nuori Johannes valitti. ”Haarniskani takia minulla on vain pieni mahdollisuus onnistua kiipeämisessä!” Lopulta hän onnistui, mutta vasta kerättyään komeita mustelmia ja tukittuaan tovereidensa tien vuorojen ajaksi.
Päätin pitää mieheni yhdessä ryppäässä katutasolla, ja se olikin viisas päätös.
Kahdeksas päivä
Miehilläni on sekä liikkumis- että hyökkäyspisteitä. Liikkumisjärjestyksen määrää miesten aloitekyvyn vertailu vastustajiin, joskin hyökkäyspisteitä varaamalla he pystyvät hyökkäämään myös vihollisen vuorolla.
Tasaväkisiä kamppailuja koin vain harvoin. Suurin osa ajastani kului miesteni ohjailuun: he eivät esimerkiksi suostuneet rynnäköimään, ellen kädestä pidellen ohjannut heitä kohtaan oikeaan rynnäkköspottiin. Kaltaiselleni taktiikan mestarille miesten komentaminen oli kankeaa ja täynnä outouksia: piilottaessani mieheni nurkan taakse väijyyn he usein päästivät vihollisen hyökkäämään. Jos käskin heidän väijyttää vainolaiset seisomalla keskellä esteetöntä katua, he yllättivät uhrinsa aina.
Vaarallisinta katutappeluissa ei ollut itse taistelu, vaan niiden alku. Jos mieheni aloittivat yhdessä, en pelännyt mitään Mordheimin kauhua. Jos he aloittivat toisistaan eksyneinä, pelko sai vallan helposti, ja yksinäiset mieheni jäivät helposti alakynteen. Välillä tarjolla oli vain näitä tehtäviä, ja parempien mahdollisuuksien etsintä vaati kalliimpien tiedustelijoiden palkkaamista. Jos hekään eivät löytäneet mitään, turvallisinta oli odottaa seuraavaa päivää.
Sain myös tärkeämpiä tehtäviä, kuten rottamiesten viemärien tukkimista, ja niihin avukseni Mordheimin veteraanin. Näissä keikoissa vastustajia tuli loputtomasti, mutta suurin viholliseni niissä oli outo näkökulma sekä kauhea kartta, jotka vaikeuttivat tärkeiden paikkojen löytämistä.
Usein minulle törkeästi valehdeltiin tehtävien haastavuudesta, mistä mieheni maksoivat kalliisti. Haavoittuneiden haavat, esimerkiksi irronnut käsi, saattoivat olla pysyviä. Onneksi olen ahkerasti lahjoittanut kirkolle, sillä usein mieheni toipuivat kokonaan tai saivat vain lieviä haittoja. Näin myös murtuneita leukoja ja mieliä. Yksi täydennysmieheni jopa kuoli ensimmäisessä tehtävässään, kun hän itsepintaisesti kieltäytyi päästämästä apujoukkoja ohitseen. Varakas sotajoukko voi palkata kokeneita täydennyksiä, mutta aloittelevalle komppanialle pieleen menneet ensimmäiset retket voivat olla tuhoisia.
Toivoin samojen sääntöjen koskevan myös vihollisia, mutta vastassani oli aina samankokoinen joukko vihuja aina jostakin uudesta, tuoreesta yksiköstä. Mordheimissa vallitsee kieroutunut kunniakoodi, sillä eri joukkojen kokoonpanot vastaavat aina toisiaan. Olisin mielelläni päätynyt katkeraan vihanpitoon nimettyjen kilpailijoiden kanssa, mutta taistelin aina kasvottomia kopioita vastaan.
Kuudestoista päivä
Miesteni taidot kehittyivät, mutta eivät merkittävästi: Tripla-Teufel nosteli viikon Julius Cuoricolan kirjoja ja ilmoitti sitten ylpeänä minulle lyövänsä nyt kaksi prosenttia kovempaa. Ostin myös miehilleni erilaisia kykyjä, mutta varsin verkkaisesti. Kovin moni niistä oli myös turhia tai vain parempia versioita miesteni jo osaamista asioista.
Koska mieheni keräsivät taisteluiden jälkeen omatoimisesti vain murto-osan turmakivestä, minun piti itse käyttää kaikki tilaisuudet sen keräilyyn taistelun aikana. Se tuntui työltä, varsinkin kun mieheni jatkuvasti kyselivät, minkä kokoisia palasia halusin heidän keräävän? Ne kaikki tietysti!
Koemielessä tutustuin muihinkin sotajoukkoihin. Rotat olivat vikkeliä ja käyttivät myrkkyä, ja olivat vastuksina mielestäni kaikkein pahimpia. Sigmarin tyttäret kieltäytyivät käyttämästä jousia, ja kaaoksen joukot saivat kokemuksen myötä mutaatioita. Kaikkien arkihuolet tuntuivat kuitenkin samoilta: ilman palkkaa tässä kaupungissa ei värähdä edes mutantin evä. Myös sotataidon perusteet olivat kaikilla samat: piiritä & töki, kuten suuri Tacticus jo neuvoi.
Kaikki kohtaamani hahmot tuntuivat aidoilta vanhan maailman lapsilta. Rottamiehet säksättivät klaanihierarkiastaan, Sigmarin tytärten silmät paloivat heidän julistaessaan sanomaansa, ja kulttilaiset pelottelivat toisiaan Varjoherransa vihalla. Omia poikianikaan en voinut väittää valkeahaarniskaisiksi ritareiksi. Kapteenien kertoessa omista pieleen menneistä erikoistehtävistään tunsin todella olevani Mordheimissa.
Kahdeskymmenesneljäs päivä
Sen myönnän, että kiinnyin miehiini, etenkin kohtalon kolhimiin raukkoihin. Siksi minua harmitti, että heitä on aika vaikea erottaa toisistaan: missään muualla keisarikunnassa en ole nähnyt yhtä vähän viiksityylejä. Miesten taitojen kehitys oli hyvin hidasta ja merkityksettömän tuntuista. Pohtiessani kokonaan uuden joukon perustamista iloitsin siitä, että minulle kertyi henkilökohtaisia, joukosta toiseen siirtyviä kykyjä. Näiden pienten apujenkin kera uuden ryhmän kokoaminen, kouluttaminen ja varustaminen tuntui hitaalta puurtamiselta, ei jännittävältä seikkailulta.
Kyllästyttyäni raunioiden asukkaisiin osallistuin ystävällismielisiin otteluihin toisia Mordheimin vieraita vastaan. Ne yllättivät minut viihdyttävyydellään, ja uumoilen niiden olevan Mordheimin kestävintä antia. Katsellessani, kuinka toinen komentaja varovasti talutti rottiaan päästäkseen kimppuuni, tunsin kyyneleen kihoavan arpisille kasvoilleni. En ollut yksin liikkumisvaikeuksieni kanssa! Minun oli vain vaikea löytää seuraa, sillä turhan moni kapteeni osallistuu kisoihin vain huippuunsa hiotulla valiosotilaiden joukolla.
Halusin kovasti viihtyä Mordheimissa, sillä paikan anteeksipyytelemätön asenne miellytti minua, mutta lähdin kaupungista pettyneenä miehenä. Moni valittaa, että onnetar on Mordheimissa liian julma. Se ei ole totta. Kovan onnen kolhut kuuluvat sotilaan elämään, mutta Mordheimissa lukuisat pienet vaivat kerääntyvät yhteen ja kasautuvat harmauden, hitauden ja toiston ympärille. Niistä syntyy pato, joka tukkii seikkailunhaluni virran.
Kun haluan seikkailla vanhassa maailmassa, suuntaan mieluummin kotikaupunkiini Ubersreikiin. Siellä ei sentään ole tuholaisongelmaa!
78
