Tuhannet panssaroidut yksiköt, kantamaan vaikuttavat korkeuserot, jumalaton tulivoima ja ääniraita, jolle ei ole vertaista missään. Sellainen oli vuoden 1997 paineaalto, että sanat "täydellinen" ja "hävitys" tuovat yhä vipinää kaikkien strategianaksuttelijoiden punttiin. Total Annihilation ei ikinä kohdannut voittajaansa.
Total Annihilation kakkosen junnatessa tuntemattomissa käsissä on Supreme Commander nostanut virallisen jatko-osan viitan harteilleen. Tapa-anniholisteja lämmittää erityisesti tieto, että Chris Taylor vastaa jälleen pelimekaniikasta ja Jeremy Soule, mies edellisen sinfoniaääniraitojen takaa, heiluttaa tahtikapulaa myös Supremessa. Stereot täysille, neuvostoupseerin lakki otsalle ja jylhät sävelet pauhaamaan.
Kaikki taistelut alkavat komentajan teleportatessa Terminaattorin tavoin taistelukentälle, leimauttaen saapumisellaan lähipuut liekkeihin. Metsäpalon loisteessa sädettää komentaja tuttuun tapaan aurinkopaneelit ja resurssikerääjät paikalleen. Mecha-armeijan johtotehtäviin istuva pelaaja määrää vain suurista linjoista, rintamamiehet huolehtivat pikkunysväyksestä.
Useita rakennuksia voi päivittää, jolloin rakennus kehittyy ja ryystää enemmän energiaa. Sähköpula ratkeaa aina suurempaa generaattoria rakentaen, ja lopulta megalomaaniset fuusiogeneraattorit peittävät tukikohdan. Heiveröiset energiafarmit imevät puoleensa epätarkkaa ballistista tulta, jota vastaan sähkösyöpöt staattiset kilvet ovat halvin puolustus. Ympyrän täydentävät taisteluyksiköt, jotka marssivat muina mechoina kilvistä lävitse.
Yksiköt tuntuvat jakautuvan kahteen ryhmään pelin kolmella hyvin samankaltaisella (ihmisten komentamalla) robottikansalla. Tykinruuaksi soveltuva massa on halpaa ja sitä pusketaan kentälle valtavina aaltoina, joita krogothmaiset rautahirviöt pyyhkivät kentältä kuin pölyä. Nämä suuret metallihirviöt eivät ole vain hitusen ylivoimaisia, vaan järkyttävän ylitehokkaita über-tehomyllyjä ilman mitään maallisia rajoja.
Niinä harvoina hetkinä, kun jättimäiset mechahämähäkit ja niiden kumppanit tuhoutuvat, vie niiden räjähdyksen shokkiaalto mukanaan noin viidesosan kartasta. Tämä olisi vain leuan tipauttavaa, mutta kartat ovat pienimmilläänkin kymmenkertaisia verrattuna alan normeihin. Nyt ilotulitus on häikäisevää ja asettaa uudet arvot sille, miltä naksujen pitää näyttää. Kun horisontissa loistaa mechahäkin maata pyyhkivä kuolonsäde, on aika vaihtaa vaipat jalkaan ja avata ydinsiilot. Tulkoon valkeus.
Olin videoiden perusteella huolestunut karttojen laajuudesta ja mahdollisuudesta kontrolloida satojen yksiköiden armeijoita, mutta betassa selvisi, että Total Annihilationin peruspilarit kannattelevat tätä monumenttia kevyesti. Jo aiemmin ihastusta herättänyt tukikohdan automatisointi on kehittynyt ja yksiköiden erikoisominaisuudet pidetty minimissä. Kartalta näkee hyvin sodan tapahtumat ja taktista tukea tarvitseville alueille pääsee nopeasti saumattomasti zoomaavaa näkymää käyttäen.
Jo pelkkien minimiasetusten kera olen löytänyt Windows Vistaa paremman syyn päivittää koneeni ensi vuoden puolella. Sen verran kovaa settiä iskee beta ruudulle, että huudan encorea hävitykselle, jota ei mikään pilipalirakkine pyöritä. Omalla kohdalla maailma meni diashowksi, kun kuuden kuljetuskoneeni laivue ampui sarjatulta laskeutumisalueelleen, tyhjensi sen vihollisista ja nopeasti tiputti tiun partisaaneja kanssatestaajan niskaan. Syy nykimiseen oli valtaosin betan optimoimattomassa raakileversiossa, mutta nyt lähtivät kuitenkin näyttis ja prossu vaihtoon, sillä tätä olen odottanut.
Vuoden ensimmäisellä neljänneksellä kauppoihin tulee strategiaa, joka tuo muutakin uutta kuin lisää mikromanagerointia ja uudet grafiikat jalkamiehille. Jos linja pysyy samana, tulee Supreme Commanerista kovin juttu naksuttelijoille sitten Estrellan ja kolminäppäimisen hiiren. Mukavana lisänä peli ei vaadi vistamaisesti Direct X 10:tä, vaan tukee myös Windows XP:tä.
