Manzos meditoi: Musiikkipoimintoja III Pelimusiikin virta on ehtymätön, joten listaukset jatkuvat. Lue ensimmäinen osa introineen täältä. Ja toinen osa täältä. Deus Ex - Unatco Theme Michiel van den Bos Pc-pelaamisen jumalklassikko Deus Ex on niitä pelejä, joista paistaa vahvasti ilmestymisajankohta. Vuonna 2000 tietokonegrafiikka ei aivan venynyt siihen, mitä Ion Storm visioi, eikä peli ole vanhentunut visuaalisesti kovin arvokkaasti. Kaikki on vähän liian kulmikasta, suttuista, pelkistettyä. Mutta musiikki vie edelleen mukanaan. Unatcon päämajassa soiva sävellys on aina ollut minulle ykkös-Deusin teema, kappale, joka kiteyttää pelin koko tunnelman. Yhtä tärkeä kuin itse biisi on sen kuulemisen ensihetki. Suoritettuaan ensimmäisen tehtävänsä J. C. Denton astuu Unatcon maanalaiseen tukikohtaan. Ilmassa on uuden alun tuntua: Dentonin tulikoe on takana, uudet työtoverit toivottavat (tavalla tai toisella) tervetulleeksi, edessä on pitkä ja jännittävä ura... Pian kuviot heittävät tietenkin häränpyllyä, mutta Unatco Themen soidessa kaikki tuntuu vielä mahdolliselta. Tulevaisuus on auki. Ilman pelin vetoapuakin biisissä on sitä jotain: se on pysähtynyt ja meditatiivinen, mutta samalla jotenkin jännittynyt ja energinen. Kuin tanssibiisi, josta on otettu tassilattian poljento pois. Unatcon teemassa on futurismia, mystiikkaa, paranoian takaa vilkuilevaa toivoa. Aivan kuten itse pelissäkin. Mass Effect 2 - Upper Afterlife (Callista) Saki Kaskas Kun alkujaan lähdin hahmottelemaan näitä musiikkipoimintoja, ajattelin, että kaikesta muusta voin kirjoittaa paitsi Mass Effectistä. Sarjassa on yksinkertaisesti liikaa liian hyviä biisejä, enkä saisi kaikkea rakkauttani niitä kohtaan sullottua pariin tekstinpätkään. Too hot to handle! Yhden kappaleen kohdalla voin kuitenkin tehdä poikkeuksen, se kun ei ole alun perin Mässyistä kotoisin. Enkä nyt tarkoita Fauntsin hienoja lopputekstiralleja. Mass Effect 2:ssa, Omegan Afterlife-klubilla kuultava chill-pala palautuu niinkin pitkälle kuin vuoteen 1999, jolloin siitä saivat nauttia Need For Speed: High Stakesin omistajat. Onko tämä joku Electronic Artsin sisäinen pääsiäismuna, että yli kymmenen vuotta myöhemmin samainen biisunen piilotettiin odotettuun scifieepokseen? Oli miten oli, on jännä miten hyvin tällainen Daruden Sandstormin aikalainen sopii luukutettavaksi tulevaisuuden yökerhoon. Ja nimenomaan Omegalle, missä yläluokkaisen nautiskelun ja jengiväkivallan välillä kulkee kovin ohut rajaviiva. Tanssitaan ja juodaan parit ennen kuin on taas aikaa kaivaa mutkat esille! "Aria's expecting me." Mega Man 9 - We're the Robots Ippo Yamada En koskaan lakkaa hämmästelemästä, miten paljon hyvää musiikkia saatiin aikaan alkeellisilla kasibittisyntikoilla. Hämmästyttävää on sekin, miten tarkkaan tätä estetiikkaa on mahdollista matkia. Oma suosikkini uusretrorenessanssin piipitysaallosta on Capcomin Mega Man 9, sarjansa paras peli ja pitkälti ainoa syy, miksi en ole heittänyt vanhaa Xbox 360 -konettani mäkeen. Mega Man 9 on siitä hauska, että se paitsi toisintaa eilispäivän traditiota myös kommentoi sitä pienillä yksityiskohdilla. Pelin kansi on tarkoituksella käsittämätön, vanhojen Man-robottimasterien seassa on yksi Woman, Concrete Manin biisin intro on mukaelma kakkosen Wood Manista, ja niin edelleen. Tekijät olivat tietoisia niin Mega Manin ansioista kuin rajoituksista ja käyttivät hyödyksi molempia. Kraftwerk-henkisesti nimetty We're the Robots on jo itsessään mainiota robottidiskorokkia, joka nostattaa suorituspaineita syvällä Dr. Wilyn loppulinnan uumenissa. Biisi kestää kevyesti vertailun klassisten Mega Man -teemojen kanssa. Mutta erityisen mehukkaita ovat pari vinkeää arpeggionostatusta aivan biisin loppupuolella (noin 1:09 ja 1:16). Joko tällaiset temput eivät olleet mahdollisia alkuperäisellä raudalla tai niitä ei syystä tai toisesta käytetty. Oli syy mikä tahansa, nämä pari lyhyttä kohtaa muistuttavat hauskasti, että Mega Man 9 on tosiaan moderni tekele. Säveltäjä siis tietoisesti irrottaa pelaajan hetkeksi retrokokemuksen maailmasta. Mutta vain hetkeksi! Pian We're the Robots vie taas mukanaan ja kaiken huomion vie täydellinen kasibittitoiminta. Streets of Rage 2 - Expander Motohiro Kawashima Expander ei ole koskaan ollut suursuosikkini Streets of Rage -sarjan musiikkitarjonnasta. Segan 16-bittisessä mätkintätrilogiassa on yksinkertaisesti liikaa svengaavia tykkistygejä, että tällainen ihan jees teknojumputus pääsisi kärjen tuntumaan. Sarjan pääsäveltäjä Yuzo Koshiro ei suotta viettänyt öitään tanssiklubeilla työstäessään Raivon katuja. Sellaiset biisit kuin Go Straight tai Never Return Alive eivät olisi herättäneet (väärällä tavalla) huomiota edes huippu-DJ:n soittolistalla. Koshiro ja apusäveltäjä Motohiro Kawashima onnistuivat jotenkin kytkeytymään silloisen tanssimusiikin trendeihin ja kanavoimaan ne Mega Driven metalliselle äänipiirille. Kawashiman Expander ei tosiaan ole Streets of Rage -suosikkini, mutta sillä on jotain, mitä millään muulla pelibiisillä ei ole. Expander toimii nimittäin sämplepohjana Die Antwoordin kappaleessa Happy Go Sucky Fucky. Se, että räpmaailman coolein kauhukakara on rakentanut biisin 16-bittisen pelisävellyksen varaan räjäyttää pääni yhä uudelleen ja uudelleen. Boom! Eidolon - Cloudwatching Michael Bell On tiettyjä pelejä, jotka jäävät askeleen päähän täysosumasta, pelejä, joiden valtaisat onnistumiset ovat jonkin kehnon suunnitteluratkaisun tahraamia, pelejä, joista jää ikuisiksi ajoiksi odottamaan hienonsäädettyjä uusintaversioita. Ice Water Gamesin ihana metsäkävelyseikkailu Eidolon lukeutuu tähän kastiin. Sanon "ihana", mutta voisin yhtä hyvin sanoa "pitkäpiimäinen". Ihmiskunnan jälkeisessä maailmassa tapahtuva Eidolon tavoittaa jokseenkin täydellisesti fiiliksen samoilusta majesteettisessa luonnossa, jolla ei ole alkua eikä loppua. Eidolonissa ollaan kertakaikkisen yksin, ja tämä yksinäisyys on sekä kaunista että turhauttavaa. Peli vaivuttaa täysin toismaailmallisiin fiiliksiin, mutta on niin hidastempoinen, että pelin ansiot ennen pitkää luhistuvat loputtoman kävelyn alle. Ennen tätä luhistumista Eidolonissa voi kuitenkin kokea monta taianomaista hetkeä. Itselleni paljon teki jo tapa, jolla musiikki on toteutettu: biisit kytkeytyvät tasaisin väliajoin päälle ja pois. Välillä saa matkailla yksinään omien ajatustensa kanssa, välillä seurana on lempeää folk-johdannaista. Ratkaisu rytmittää hyvin muuten niin tasaisesti etenevää peliä, mutta se ei toimisi ilman metsäharhailuun sopivaa musiikkia. Michael Bellin kitaranäppäilyt, jousiosuudet ja muut vievät onneksi sinne minne pitääkin, samanaikaisen haikeuden ja levollisuuden pariin. Eidolonin soundtrack on hyvin tasalaatuinen, mutta valitsin mukaan Cloudwatching-nimisen kappaleen ihan siksi, että pelin pilvet (ja taivas muutenkin) on toteutettu niin hienosti. Näiden untuvapallosten alla kelpaa tarpoa tunnin jos toisenkin. Alkuperäiseen kirjoitukseen.
U-Unatco? Ai että, hyvää pohdintaa jälleen. Unatcon teemaan kuuluu olennaisesti taustalla läpsyttävä korkokenkien kopina peilaavaksi kiillotettua marmorilattiaa vasten. Erittäin hienosti suunniteltu osio peliä ja mahtava musiikki. Useankin Desusex-biisin voisi nostaa esiin ja pohtia syntyjä syviä niiden äärellä. Esim. eeppinen klassikko Intro, tunnelmallinen NYC streets tai ehdoton sinkkulohkaisu Hong Kong streets. Koko soundtrack on kyllä vahvan fanituksen kohde. Massa Pökäleen soundtrack osaa myös luoda autenttisen seikkailufiiliksen. Erityisesti syräntä lämmittää Saki Kaskas ja NFS-soundtrack. :') MM9 on tosiaan ehkä jopa paras kaikista NES-megamiehistä, jos nyt vailla nostalgiabonuksia laitettaisiin pelit riviin. Vähintäänkin top3-kahinoissa mukana max yhden Mega Busterin panoksen verran jäljessä. Koko pelisarjan soundtrackista saisi kirjoitettua parikin piipitysmusiikin historian aapista ja biisejä jäisi ylikin, aivan klassisinta tiukkaa toimintapoppia. Mega Driven musiikkipiirin tuotoson vahvaa hit 'n missiä, mutta tässä SoR:n biisissä on selkeästi otettu piirin vahvuudet käyttöön ja jätetty heikot puolet leikauspöydälle. Erityisen siisti tuo samplaushuomio. Die Antwoord on muutenkin kunnostautunut hyvien juttujen samplailussa, esim. biisissä Ugly Boy koko biitti on rakennettu Aphex Twinin Ageispoliksen päälle. Varmasti kaikkea muutakin mitä en tiedä, mutta tämä oli yksi pieni asia, joka miellytti. Cloudwatchingin laitoin taustalle ja katsoin satama-altaaseen. Täydellinen kombo. Lisää!
Ai että, hyvää kommentointia! Arvostan! Voi olla että kiinnitän keskivertoa enemmän huomiota musiikkiin, mutta omissa ikisuosikeissani (Mass Effect, Fallout, Gabriel Knight jne) on lähes poikkeuksetta kova soundtrack. Hyvät biisit voivat saada pelin tuntumaan erityiseltä ilman, että sitä välttämättä aina älyää. Deusi Existä puheen ollen. Odotan kovasti millaista ääniraitaa Mankind Divided tarjoaa, Human Revolution kun on yksi tämän vuosikymmenen soundtrack-suosikkejani. Toivottavasti ei ole taantunut orkesteripaisutteluksi, vaan tarjoaa edelleen ambientimpaa synamaalailua. Ainakin on sama heppu (Michael McCann) puikoissa.
