Turvaseksiä ulkoavaruuden tapaan

Aliens vs Predator: Extinction (Xbox) (nettiarvostelu 09/03)

Sanovat, ettei pelkästä pusuttelusta tule raskaaksi. Tavattuaan muukalaisen naamahalijan uhrit tietävät paremmin ja osaavat seuraavaksi varautua riittävän järeillä ehkäisyvälineillä.

Konsoleita ei ole liiemmäli tosiaikastrategialla hellitty, eikä syytä tarvitse hakea kaukaa. Niin hieno keksintö kuin padi onkaan ja mitä kaikkea sillä voikaan tehdä, genren vaatimaan tarkkaan ja nopeaan kursorin heilutteluun se ei taivu.

Zono on tarttunut haasteeseen, ja lähtökohta voisi olla huonompikin: tarina kahdesta tv:stä tutusta, väkivaltaisesta muukalaislajista ja ihmisraukoista niiden puristuksessa tarjoaa maukkaat puitteet melkeinpä minkälaiselle pelille tahansa. Kolme erilaista rotua, kolme eri kampanjaa, seitsemän tehtvää per kampanja, siinä pelin henki.

Viimeinen namiska reservistä ulos

Kaikkein kriittisimmän haasteen Extinction selvittää. Ohjaustuntuman kutsuminen luontevaksi on mahdotonta, kun on kerran hiirtä heilutellut, mutta ottaen vaikean lähtötilanteen huomioon se toimii kiitettävästi. Toinen tatti ohjaa kursoria, toisella maisemat vaihtuvat nopeasti minikartan kautta, ja napit tekevät vaihtelevia asioita riippuen siitä, ovatko vaihtonäppäiminä toimivat liipasimet pohjassa (harvemmin tarvittavia toimintoja) tai eivät (perustoiminnot).

Vaikka padi heitetään tuleen viimeistä nappia myöten ja ylikin, pienen totuttelun jälkeen oikeat toiminnot löytyvät. Niin nopeasti käskyjään ei saa perille, etteikö pelin pysäyttämistä komentojen ketjuttamisen ajaksi jäisi kaipaamaan.

Extinction yksinkertaistaa perinteistä kaavaa rajusti ja keskittyy lähes yksinomaan taisteluun. Tukikohtia ja niitä tukevia puolustuskomplekseja ei rakenneta, jokaisella osapuolella on tasan yksi "tukikohtayksikkö", joka tuottaa lisää tykinruokaa. Predatoreilla on alttari, jonka viereen hirviöitä putoilee taivaalta, ihmisillä kommunikaatioupseeri tilaa radioitse kuljetusaluksen paikalle.

Alienien tapa lisääntyä ja täyttää koko maa on mielenkiintoinen. Kuningatar munii munan, josta kuoriutuu naamanhalija, joka tekee raskaaksi vihulaisen, jonka vatsasta purskahtaa lapsi-alien, josta tulee kotelo, josta lopulta syntyy lopullinen alien, jonka mallimerkintä riippuu isäntäolennosta. Saattaa kuulostaa monimutkaiselta, mutta kaikki on automaattista ja tapahtuu nopeasti kunhan iso hali on ensin ohitettu.

Erot kolmen rodun suhteen ovat näennäisesti suuret. Predatoreilla pelatessa joukkoja on vähän ja yksilö on tehokas, ihmiset ja alienit turvautuvat laadun sijasta määrään. Ihmiset räiskyttelevät kaukaa, alienit pyrkivät lähitaisteluun.

Lajista riippumatta lössi, ystävien kesken massa, on kuitenkin ainoa ratkaiseva tekijä. Talousmalli on tehtäväkohtaisesti räätälöity ja sinällään täysin toimimaton. Predatorit saavat rahaa viholliskalloista, alienit raskauksista ja ihmiset ilmakehägeneraattoreista. Rahalla lössi kasvaa, ja samalla massa etenee yhtenä ryppäänä tylsän paljaalla, yleensä kapeista käytävistä koostuvalla kartalla kohti lopullista määränpäätänsä. Strategiaa ei löydy suurennuslasillakaan.

Yksiköiden erot ovat yhdentekeviä ja tekoäly hirvittävän huono. Pahinta on lössin hajoaminen, kun miehet ensin joko harhautuvat tai hyökkäävät sekapäisinä ja hieman myöhemmin, ilman massan tarjoamaa turvaa, säännönmukaisesti kuolevat.

Moninpelin täydellisen puutteen selittää toimimattoman talouden ohella rotujen välinen epätasapaino. Ihmispelaajan käsissä alieneilla ei olisi mitään toivoa, kriittisen massan kerääminen kestää niillä kauemmin kuin toisilla ja yksi-yhtä-vastaan-tilanteessa alien häviää sekä mariinille että predatorille.

Teknisesti Extinction on vaatimaton. Grafiikka on läheltä katsottuna karua, kartat paljaita ja hahmot yksinkertaisia, ja toisaalta kaukaa (pelattavuuden kannalta paras ja ainoa vaihtoehto) yksiköitä ei tahdo erottaa toisistaan. Pikkuisen kärjistäen voi väittää, että edellisen sukupolven konsoli pyörittäisi tätä aivan yhtä hyvin kuin Gatesin tai Kutaragin nykyinen vehje.

Äänimaailma koostuu yksiköiden muminasta ja ärinästä sekä mitäänsanomattomasta, tylsästä taustapopista, eikä siitä jää käteen mitään muuta kuin tyhjyyden tunne. Samaa voisi sanoa pelistä kokonaisuutena: se toimii kontrollien osalta, mutta sortuu armotta genren pahimpien kliseiden ja ongelmien ristitulessa.

64 Ker„„ l”ssi ja vy”ryt„ vihollinen puisevassa tosiaikanaksuttelussa. + Hyvää • Sujuvat kontrollit, padiksi. • Alienit jaksavat innostaa hetken. - Huonoa • Tosiaika kyllä, strategia ei. • Puuduttavan yksinkertainen konsepti. • Surkea tehtäväkohtainen talousmalli. • Audiovisuaalisesti edellistä sukupolvea.

Xbox Zono/Fox Interactive/Electronic Arts Versio: arvostelu Ik„suositus: Ei tiedossa.