Kahden maailman väkeä

Dreamfall: The Longest Journey (PC)

Vuosituhannen vaihteen ehkä rakastetuin seikkailupeli saa viimein vahvasti kirjoitettua jatkoa. Mutta päättyykö matkoista pisin vieläkään?

Sielultaan Dreamfall on klassinen seikkailu. Näitä vanhan koulukunnan seikkailupelejä yhdistää tarinavetoisuus, aivosoluja rapsuttelevat puzzlet sekä runsas ja rönsyilevä dialogi. Pelityypin tunnelma on kiireetön, hahmoista ehditään kehitellä oikeita persoonia ja pelaajan pääkopassa saattaa tappohalujen sijaan hölskähdellä ajatuksia, jopa tunteita. Scifiä ja fantasiaa makoisasti sekoittanut The Longest Journey (Pelit, 3/00, 90 pistettä) edusti tätä perinteistä hiirellä ohjattua seikkailugenreä kunniakkaasti, ja Dreamfall jatkaa seikkailua. Sen tarina on vahva ja kiinnostava, mutta se vaatii uhrauksia.

Pelasin The Longest Journeyn lävitse vuosia sitten. Sain Dreamfallin tunnelmasta mahtavia viboja, sillä pelimaailmassakin aikaa oli kulunut vuosia. Henkilöt ja paikat ovat osin tuttuja, osin uusia. Elämys on optimaalisen hämmentävä. Kuin olisi palannut vuosien jälkeen kotikonnuille, jossa elämä on mennyt eteenpäin ilman minua.

Tapahtui viimeksi

The Longest Journey kertoi nuoresta taideopiskelijasta April Ryanista, jonka kohtaloksi muodostui railakkaan opiskelijaelämän sijaan raskas velvoite pelastaa kaksi maailmaa. Oma tulevaisuuden maailmamme sekä magian kyllästämä keskiaikainen rinnakkaistodellisuus Arcadia olivat kaaoksen partaalla, mutta April kasvoi tehtävänsä mittaiseksi. Tuho vältettiin.

Hyvät teot eivät jää rankaisematta. April ei saanut palkkioksi edes lämmintä kättä, vain entistä hämmentyneemmän mielen ja elämän kiertolaisena. Ajan myötä hän vajosi katkeraan kyynisyyteen.

Paluu tulevaisuuteen

Dreamfallin alkaessa aikaa on kulunut kymmenen vuotta. Potentiaalinen uusi sankaritar Zoë Castillo haaskaa elämänsä turhuuksiin, kunnes näköharhamainen pelottava pieni tyttö ilmestyy näyttöruutuihin ja vaatii Zoëa pelastamaan Aprilin. Samaan aikaan ex-poikaystävä katoaa juttumatkalla ja elämä käy muutenkin oudoksi.

Alkaa matka, joka kietoo uskon ja toivon, elämän mielekkyyden ja mielettömyyden, korruptoituneiden megakorporaatioiden ruoskiman kotimaailman ja uskopuhdistusta ajavan miehitysvallan alaisen Marcurian yhdeksi vyyhdeksi, jonka purkaminen saattaa osoittautua mahdottomaksi.

Pelaaminen koostuu maailman tutkiskelusta ja juonen setvimisestä jutustelemalla ja pikkuisia ongelmia selvittämällä. Aluksi pörrätään pääasiassa Zoën nahoissa tulevaisuuden Intiassa ja Amerikoissa, myöhemmin hahmokaarti laajenee ja tapahtumapaikat vaihtuvat fantasiamaisemiin ja unenomaisiin maailmoihin.

Dialogia on sen verran paljon, että jos sellaisen seuraaminen ei kiinnosta, Dreamfall kannattaa jättää hyllyyn. Teksti on tasokasta ja ääninäyttely tarpeeksi hyvää. Erityismaininta tunnelmankohotuksesta menee Jack Angelille, joka uusii Spielbergin AI-leffan roolinsa robottipehmoleluna.

Ällistyttävänä siirtona Dreamfallin puzzlet on yksinkertaistettu äärimmilleen: pelaajalle on useimmiten kivuliaan selvää, mitä tehdä. Yleensä taskussa on noin yksi tavara, jota voi käyttää noin yhteen paikkaan. "Hmm, portti on lukossa. Mitä tarvitsen? Tiirikan! Mistä saan tiirikan?" No ainoalta näköpiirissä olevalta kaupustelijalta! Pelaaja ei saa oivaltaa mitään, vaan peli rutistaa kädestä tiukemmin kuin esikoululaisen äiti ensimmäisellä koulumatkalla.

Liimaa päälle, kyllä se pysyy

Perinteisen seikkailun päälle ympätyt toimintalisäykset tuntuvat huonoilta yrityksiltä miellyttää markkinoita. Silloin tällöin ajaudutaan käsikähmään ja örrimörriä tai miekkamiestä muksitaan energiamittarin loppuun saakka ilman haasteen häivää. Toimintaosuudet rytmittävät sekä tarinaa että pelikokemusta, mutta taisteluiden yhdentekevän yksinkertaisuuden takia erikeeperin tuoksu on voimakas. Onneksi mukellukset ovat niin helppoja, että ne vilahtavat tuskitta ohi. Jos nokkeluuteen tai väkivaltaan ei voi turvautua, jää jäljelle hiipiminen. Hipsimishetket eivät ole pitkiä tai erityisen hankalia ja ne sopivat kokonaisuuteen taisteluja paremmin.

Dreamfall: The Longest Journey on vaihtanut kaksiulotteiset taustagrafiikat ehtaan 3D-ilmaisuun. Näppäimistöllä ohjataan sankaria ja hiirellä kääntyy kamera. Kontrollit ovat kömpelöt, kyseessä lienee padikonversion kirous. Eniten ärsyttää kameran holtittomuus. Näkymää ei voi kääntää kuin hitusen ylös tai alas, mikä hankaloittaa kauniiden maisemien ihastelua.

Konsoligeenit näkyvät myös lataustauoissa, joita on harmillisen paljon. Tauot ovat lyhyitä, mutta immersio saa joka kerta potkun persiiseen, kun joutuu tuijottamaan pelin logoa latausruudussa.

Kaikki on yhtä

Dreamfallia ennen pelasin Tomb Raider: Legendiä. Kolmannen persoonan seikkailut muistuttavat niin paljon toisiaan, että yhtäkkiä hoksasin todistavani konvergenssia. Uusimman Tombbiksen toimintahyppelyyn on lisätty hyvin kirjoitettua dialogia ja seikkailupelimäisiä puzzleja, Dreamfallin soppaan on ravistettu taistelua ja kiipeilyä. Pelilajien välinen kuilu kaventuu halkeamaksi.

Dreamfall jää mittelössä toiseksi. Laran vetreä liikehdintä ja ympäristön kanssa toimiminen korosti mielessäni Dreamfallin staattista ympäristöä. Dreamfallin 3D-toteutus on valitettavan itsetarkoituksellinen: kolmiulotteisuutta ei hyödynnetä mitenkään. Maailma on vain kaunis kulissi. Entisajan kaksiulotteinen toteutus olisi kelvannut aivan yhtä hyvin.

Synkkyyden sateenkaari

Halusin jättää sokerin pohjalle, sillä Dreamfall on muutakin kuin helppoja puzzleja ja päällelimmattua seikkailua. Tarina on kirjoitettu tunteella ja peleille epätyypilliseen tapaan siinä on useita tasoja. Pinnalla vellovan korporaatiokähminnän sekä uuskolonialismin ihmettelyn lisäksi pinnan alla piileksii ajatuksia uskon ja toivon ylläpitämisestä elämässä, jossa ei tunnu olevan tarkoitusta saati mieltä.

Tunnelma on haikea, salaa jopa synkeä. Sarjakuvamaisen värikäs ja aika kliininen toteutus verhoaa tarpeettomasti tarinan rankemman puolen. Uskonpuhdistus ja rotuerottelu sekä kapinallisten/terroristien epätoivoinen ja verinen taistelu ovat sinänsä aika tuhtia kamaa, mutta veri ei lennä ja kärsimys kuvataan harmittomasti mököttävinä ihmisinä. Kirosanojen muassaan tuoman 15 vuoden ikärajan olisi voinut samoin tein hyödyntää hieman karheampana toteutuksena.

Hieno oivallus on kuljettaa kolmea eri päähahmoa halki tarinan. Aprilin ja Zoën lisäksi päästään pelaamaan miehittäjävallan apostoli Kiania. On erittäin herkullista nähdä tapahtumat vastakkaisten näkökulmien kautta. Eräässä keskustelussa pelaaja jopa valitsee kummankin osapuolen sanomiset. Onkos se nyt sitten dialogia, monologia, biologia vai jotain aivan muuta?

Tarina jyrää alleen ison osan pelaamisesta. Kaikki tapahtuu tiukan lineaarisessa järjestyksessä. Se, että satunnaisen taistelun voi välttää puhumalla tai dialogi haarautuu muutaman lauseen verran, ei riitä. Vapautta pitäisi olla sen verran, että kinkkisempää puzzlea miettiessä voi puuhastella sivuhaarojen kanssa.

Pelin päätyttyä useampikin juonilanka jää orpona liuhumaan tuuleen. Tarina huutaa päätösosaa. En voi hyväksyä pelin päätöstä, sillä lopussa käteen jää vain pohjaton haikeus. Dreamfall on ensimmäinen peli, jossa lopputekstien jälkeen oli pakko pelata alkupuoli uudelleen.

Niin pitkä on matka, ei kotia näy

Alkuperäinen The Longest Journey on uusiojulkaistu edulliseen hintaan. Suosittelen hankkimaan sen ennen uniputoukseen sukeltamista. Kotimaailman, Arcadian ja April Ryanin tarinat saavat huikeasti lisäsyvyyttä, ja edeltäjä on kokonaisuutena parempi pelikin.

Niihin, jotka arvostavat rauhallista pelikokemusta ja hyvää tarinaa, Dreamfall kolisee. Jos jämäkän perustan päälle olisi rakennettu monimutkaisempi ja dynaamisempi kompleksi, Dreamfall olisi pompsahtanut edeltäjänsä tasolle, jopa yli. Nyt vastaleikattua timanttia ei ole jaksettu, ehditty tai uskallettu hioa tarpeeksi.

80 Tarinavetoinen seikkailu, jossa on liian vähän pelattavaa. + Hyvää • Tenhoava tarina ja fiilis. • Herättää ajatuksia enemmän kuin tiu 3D-räiskintöjä. - Huonoa • Pulmat liian helppoja. • Röyhkeän lineaarinen. • Pelihahmon staattinen suhde pelimaailmaan.

julkitekstiwww.dreamfall.com Tulossa Xbox Funcom/K.E. Media Versio: Myynti Minimi: P4-1600, 256 Mt, 128 Mt 3D-kortti Suositus: P4-2500, 1024 Mt, 256 Mt 3d-kortti Testattu: AMD Athlon64 3500+, 1024 Mt, 256 Mt Radeon X800XL Moninpeli: Ei Ikäsuositus: 15