Tuomas Honkala arvostelee pelkästään yli 90 pisteen pelejä.
* * * * *
Sadan pisteen tyrannian on loputtava!
Kriitikoiden vähemmistö, valistuneiden blogikirjoittajien enemmistö ja koko joukko tyytymättömiä kauppiaita ja valmistajia on kyllästynyt sadan pisteen tyranniaan. Eikä ihme, sillä tänä päivänä olemme tilanteessa, jossa vain 90 pisteen arvosanoilla on merkitystä. Pistekin vähemmän ja tuote kerää pölyä kauppiaan hyllyssä. Ei, en puhu nyt peliarvosteluista, vaan viineistä, joita alan lehdet ovat 1970-luvulta lähtien arvioineet satasen asteikolla.
Kaiken takana on itseoppinut amerikkalainen viinikriitikko Robert McDowell Parker, Jr. Hän piti perinteisiä proosan muotoon puettuja viiniarvioita epätarkkoina, usein jopa vääristelevinä. Arvosanojen puuttuessa vastuu jäi yksin lukijalle, sillä tyrmäävät arviot olivat harvinaisia ja silloisilla kriitikoilla oli tapana sivuuttaa viinien vakavatkin puutteet hämärillä kiertoilmaisuilla.
Kansa janosi absoluuttisia arvosteluita, jotka eivät jättäneet mitään sijaa tulkinnoille. Niinpä Robert M. Parker, Jr. kehitti sadan pisteen systeemin, joka otettiin tuota pikaa käyttöön miehen perustamassa The Wine Advocate -lehdessä. Tämän päivän viinilehdet ovat kaiken velkaa Parkerin innovaatiolle.
Myrsky lasissa
Parkerin kehittämän sadan pisteen asteikon tärkein kynnys osui arvosanojen 89 ja 90 väliin. Sillä totisesti, edes viinien maailmassa 90 pistettä ei ole "vain" yksi piste enemmän kuin 89. Parkerin leiriin hakeutuneen viinikriitikko ja tohtorismies Jay Millerin mukaan arvosanoilla on eroa kuin kulta- ja hopeamitaleilla.
"90 pistettä ansainneella viinillä on tarvittava quelque chose, ominaisuus, jonka sykäyksestä viinissä on erityistä taikaa. Kyse voi olla hienostuneesta viimeistelystä, erityisestä tasapainoisuudesta tai alueelle ominaisesta häivähdyksestä, joka erottuu muita alueen viinejä selvemmin", kirjoittaa tohtori Miller.
Viinihienostelu kuulostaa melkoiselta soopalta, mutta tohtorilla on pointti. Arvosanoilla on merkitystä ja ne vaikuttavat suoraan viinien myyntiin. Amerikassa jopa niin paljon, että kauppiaat korottavat välittömästi huippuarvosanoja saaneiden viinien hintoja.
Viinilehtien vallasta seuraa, että tänä päivänä yhä useampi laatuviini suunnitellaan erikoisuutta arvostavien kriitikoiden ehdoilla. Parhaat mahdollisuudet ovat ylettömän voimakkaalta ja täyteläiseltä maistuvilla viineillä, joiden alkoholiprosentti hipoo viittätoista.
Kuten San Francisco Chronicle -sanomalehdessä taannoin avautunut maahantuoja Charles Neal sattuvasti totesi, lehtien ylistämät 95 pisteen huippuviinit maistuvat monien suussa yksinkertaisesti vastenmielisiltä.
Ansiotonta arvonnousua
Vaikka kyse on näennäisesti ihan eri asioista, peli- ja viiniarvosteluilla on hämmentävän paljon yhteistä. Yhtymäkohdat eivät jääneet huomaamatta myöskään pelisuunnittelija Clint Hockingilta, joka puuttui San Franciscon Game Developers Conferencessa kriitikoiden sokeaan pisteeseen eli arvosanojen inflaatioon.
Hocking uskoo, että kriitikoilla on suuri paine antaa kokoajan korkeampia ja korkeampia arvosanoja peleille. Se on osaltaan pelikustantajien painostusta (milloin yksinoikeuspeli on saanut huonon arvosanan?), mutta vaakalaudalla ovat myös median omat intressit. Korkeat arvosanat kiinnostavat lukijoita ja tuovat medialle näkyvyyttä. Jollekin GameSpotille ja IGN:lle on kaikki kaikessa, että niiden suosituksia käytetään pelien markkinoinnissa.
Gamerankings.comin kokoamien arvosanatilastojen mukaan yli kolmasosa kaikkien aikojen sadasta parhaasta pelistä on julkaistu vuoden 2001 jälkeen. Tilasto on varmasti sinänsä oikea, mutta minusta se ei kuulosta erityisen uskottavalta. Ei myöskään Hockingin mielestä.
Viinien puolella ollaan jo tilanteessa, jossa useampi kuin joka kolmas eRobertParker.comissa arvioitu viini on todettu vähintään 90 pisteen arvoiseksi. Parkerin kehittämän asteikon rajat ovat osoittautuneet niin ahtaiksi, että Wine Advocate joutui myöntämään vuonna 2003 Domaine du Pégaü Châteauneuf-du-Pape Cuvée da Capolle arvosanan "sata plus".
Metakritiikkiä
Pitkän linjan pelikriitikon on helppo maalata itsensä arvosanoillaan nurkkaan. Jos annan Halolle 94 pistettä ja pidän Halo 2:ta vielä vähän parempana, onko minulla muuta vaihtoehtoa kuin lätkäistä sille älyttömän korkeaa 96 pisteen arvosanaa?
Vanhat arvosanat ovat kuin varjo, joka lankeaa jokaisen arvostelutilanteen ylle. Pisteitä ei voi vain heittää satasivuisella nopalla, sillä päätöksen kanssa joutuu elämään vuosia. Ei sentään lopun ikäänsä, sillä eivät lukijatkaan kaikkea muista, onneksi!
Sadan pisteen karikoista huolimatta yksittäiset kriitikot ja ehkä vielä yksittäiset lehdetkin voivat pyrkiä johdonmukaisuuteen arvosanoissaan. Jos Pelit-lehteä syytetään liian korkeista arvosanoista, ainakin arvosanoilla on jonkinlainen ymmärrettävä logiikkansa. Logiikka kuitenkin rikkoontuu, kun eri tahojen arvosanoja vertaillaan toisiinsa.
Arvosanat kohtaavat toisensa Metacriticissä, joka puristaa toisistaan eroavat pisteytysjärjestelmät iloisesti samaan muottiin. Pelit-lehdessä mahdottomat maksimipisteet ovat Metacriticissä arkipäivää, sillä viiden tähden arvosanat ja kymppiasteikon kympit muutetaan siellä yhteensopivuuden nimissä täysiksi satasiksi. Peruskelvollisen pelin saaman kolmen tähden Metacritic-muunnos 60 pisteeksi ei tunnu yhtään sen reilummalta. Pelit-lehdessä 60 pistettä on jo selkeästi paskan pelin merkki.
Metacritic turvautuu suoraviivaisiin arvosanamuunnoksiin, koska ilman niitä järjestelmien sekamelskasta ei voitaisi erotella myyttistä Metascorea, pelaamisen viimeistä totuutta. Mikä hulluinta, Metascore ei edes perustu oikeaan keskiarvoon, sillä laskukaavassa painotetaan suuria jenkkimedioita muiden kustannuksella.
Parhaat säästetään loppuun
Korkein Pelit-lehdessä koskaan myönnetty arvosana on 98 pistettä. Siihen on yltänyt vain kourallinen pelejä, viimeisin vuonna 1994. Myös 97 pisteen arvosanat ovat lehdessämme erittäin harvinaisia.
Liekö sattumaa, että 97 ja 98 pisteen peleistä saa kätevästi koostettua Pelit-lehden kaikkien aikojen top 10 -listan: Falcon 3.0 (2/1992, 98 pistettä), I-War 2: Edge of Chaos (6/2001, 97 pistettä), IL-2 Sturmovik (12/2001, 97 pistettä), iRacing.com (2/2009, 97 pistettä), Longbow 2 (1/1998, 97 pistettä), Civilization IV (12/2005, 97 pistettä), System Shock (7/1994, 97 pistettä), TIE Fighter (5/1994, 98 pistettä), Ultima Underworld I (2/1992, 98 pistettä) ja X-Wing (3/1993, 97 pistettä). Listan ulkopuolelle jää kolme 97 pisteen arvoista lisälevyä (Falconille, Populous II:lle ja IL-2 Sturmovikille). (Tuomas, Tuomas. Unohdit ensimmäisen Guitar Heron: 11/10 pistettä. –toim. huom)
Arvostelukriteerimme asettuvat parhaimmiston kohdalla kokonaan uuteen valoon. Yltääkseen korkeimpiin mahdollisiin arvosanoihin pelin on a) parempi olla ikivanha, b) parempi ilmestyä vain PC:lle, c) oltava roolipeli, strategia tai kaikkein mieluiten simulaattori.
Simulaattorien henkiselle ylivallalle voin vain pudistella päätäni. Jos kerran Halon pisteistä ja jonkun Oblivionin ansiokkuudesta hälistään vieläkin, miksei kukaan lotkauttanut korvaansakaan taideteoksena täysin mitättömän iRacingin 97 pisteen arvosanalle? Joo, onhan se varmasti teknisesti oikeaoppinen simulaatio autokilpailuista, mutta että yksi paras koskaan ilmestyneistä peleistä? Hah, enpä usko!
Arvostelu on luettavissa www.pelit.fi:ssä 31.7.2009.
www.tigerwoods10.com
tennis.easports.com
EA:n urheilupelien vuosipäivitykset saapuvat varmasti kuin veroehdotus. Tällä kertaa Wii-versiot ovat uuden ohjaintuen ansiosta entistä kiinnostavampia.
Nintendon Wii ihastuttaa ja vihastuttaa, mutta uudesta MotionPlus-ohjaimesta on vaikea olla pitämättä. Wiin kikkaohjain toimii vihdoinkin niin kuin sen alun perin olisi pitänyt, liikkeet rekisteröityvät paljon aikaisempaa tarkemmin ja pienet kallistelut vaikuttavat peleihin. Wiimoten perään kytkettävän lisäosan voi ostaa erikseen, mutta EA paketoi MotionPlussan uusimpien Wii-urheilupeliensä kanssa samoihin kuoriin. Ohjain toimitetaan ainakin ensimmäisten Tiger Woods PGA Tour 10- ja Grand Slam Tennis -versioiden mukana.
Kaksikosta Tiger Woodsin golf on jo vanha tuttavuus ja sarja on vuosien ajan ollut virtuaaligolfausta parhaimmillaan. Uusimmassa versiossa on muun muassa dynaaminen säätila, joka haluttaessa seuraa valitun radan todellista keliä online-sääpalveluiden avulla. Jos Skotlannissa siis sataa, myös pelissä sataa. Toisena pienenä hienosäätönä radan reunoilla on entistä enemmän yleisöä myös Wii-versiossa.
Merkittävin ero vanhaan on uusi MotionPlus-ohjaus. Jo viime vuoden versiossa lyöminen oli yllättävän realistista, mutta tällä kertaa tarkkuus on aivan eri luokkaa. Liikkeen nopeus ulos ja sisään vedettäessä vaikuttaa lyöntivoimaan ja hienoutena Wiimoten kallistelu sivuille muuttaa mailan kulmaa ja vaikuttaa tarkasti tähtäykseen. Mailalla voi myös seurata palloa iskun jälkeen kokonaan uudella tarkkuudella. Kaikkiaan lyöminen on todella aidon oloista.
Viime vuonna parjattu puttaaminen hyötyy paljon MotionPlussan paremmasta tarkkuudesta. Koska maila reagoi lähes suoraan Wiimoten liikkeisiin, on tuntuma mainio. Pienillä kallistuksilla ja voiman muutoksilla pallo menee juuri sinne minne halutaan – ainakin riittävän treenauksen jälkeen. Pallon seuraaminen putatessa on erityisen mukavaa, nyt pelkkä kosketushetken voima ei enää ole kaikki kaikessa.
Wii-version partypeleistä uusi frisbee-golf hyödyntää MotionPlussaa hienosti. Kiekon viskominen tuntuu niin luonnolliselta kuin muovikapulalla on mahdollista, kiitos kallistusten ja voiman tarkemman huomioimisen.
Koukku takarajalle
Grand Slam Tennis on uusi tulokas EA:n urheilupeliperheeseen, ja aluksi tennistä päästään mätkimään vain Wiillä. Saattaa kuulostaa pelottavalta markkinoiden mielistelyltä, mutta MotionPlus-ohjauksen ansiosta Grand Slam Tennis on ennakko-odotuksia parempaa hupia.
Kaksin- tai nelinpeliä voi pelata samalla koneella tai verkossa ja mukana on Wii-peleille tyypillisiä partypelejä. Koko homman juju on kuitenkin MotionPlus-ohjauksessa, jonka ansiosta Wiimoten heiluttaminen tuntuu hämmästyttävän paljon oikean mailan huitomiselta. Pelaaminen onnistuu myös ilman MotionPlussaa, mutta silloin hommasta katoaa tarkkuus ja lyöntien onnistuminen on kiinni enemmän ajoituksesta ja vähemmän voimasta tai suunnasta.
Suurin uuden ohjauksen tuoma hienous on mahdollisuus kierteen tarkkaan määrittämiseen. Tämä tapahtuu samalla tavalla kuin oikeasti ranteella mailaa kääntämällä. Kallistelemalla pallo lentää intuitiivisesti sinne päin virtuaalikenttää kuin oli tarkoituksin, mikä on yllättävän tyydyttävää puuhaa ajoituksen kanssa säätämisen sijasta.
Graafisesti sekä Tiger Woods PGA Tour 10 että Grand Slam Tennis noudattavat tuttua kymmenen vuoden vanhalta designilta näyttävää Wii-kaavaa. Muodon karuus jäi silti testeissä taka-alalle, sillä MotionPlus-ohjaus todella toimii. Demon jälkeen harkitsin ensimmäistä kertaa Wiin ostamista muuten täyden konepatterin seuraan, mikä kertoo jo aika paljon se.
