Viisitoista vuotta sitten paljon nuorempi Niko ihaili nimeään uunituoreesta MikroBitistä 6-7/86 Zoids: The Battle Begins -arvostelun alta. Vähänpä pystyin arvaamaan, että arvostelusta tuli ammatti. Aika hyvin mieheltä, jolla lukion toisella oli ainekirjoitus 4 (ja lukuaineiden keskiarvo 4,9).
Kolikkopeleihin tuli kyllä syydettyä kilisevää, mutta en ole kunnon Atari 2600:lla tai edes Vic-20:llä aloittanut hc-pelaaja. Hävettävää kyllä, ensimmäinen koneeni oli vuonna -84 ostettu Commodore 64 kauhujen kasettiasemalla. The Hobbit -pelin noin 48 kilon pelikoodin lataus kesti 15 minuuttia.
Ajopuuteoria
Pelibisneksen ah niin kiehtovaan maailmaan ajauduin kun luin Bitin peliarvosteluja, ja olin sitä mieltä että jufenauta, kyllä minä osaan parempia tehdä. Esikuvinani olivat silloin brittiläinen Zzap! 64 ja jenkkien legendaarinen Computer Gaming World.
Zoids oli toinen kirjoittamani arvostelu, ensimmäinen oli Uridium. Se oli myöhässä, sillä toukokuun Bitissä oli jo siitä Risto Siilasmaan kirjoittama arvostelu. Masennuin takaiskusta niin, että kirjoittamisen asemasta aloin kehittää ideaa bakteeriohjelmasta, joka jää koneen muistiin ja leviää jokaiseen korppuun ja ohjelmaan. Päädyin siihen, että turhaa mikä turhaa, kaipa Siilasmaa torpedoisi senkin.
Muinaista historiaa
Parin vuoden kirjoittelun jälkeen, vuonna -88, saavuin Bitin toimitukseen istumaan eräänlaisena istuvana avustajana. Töihinperehdyttäminen kesti alle minuutin ja koostui Kim Leideniuksen kattavasta "Sinä hoidat nyt pelipuolen" -lauseesta. Myöhemmin iltapäivällä Tietokoneen silloinen toimituspäällikkö sanaakaan sanomatta alkoi repiä lainassa olevaa työkonettani mukaansa, vaikka pikku kätöseni vielä tanssahtelivat näppiksellä. Jatko sujui helpommin.
Vuoden lopussa Bitin toimitukseen saapui kirje, jonka seuraukset näkyvät vielä nykyäänkin: Joku lukija halusi Nirvin valokuvan lehteen. Tokihan se nuorta miestä hiveli, mutta sanoin, että minusta ei pistetä kuvaa lehteen niin kauan kuin elän. Lause asentui osaksi käyttöjärjestelmääni, sillä mies pitää minkä lupaa, ja elämä ilman pakkomielteitä on turhaa.
Vuonna -89 minusta tuli vakituinen toimittaja, Suomen ensimmäinen ja kolmen vuoden ajan ainoa pelitoimittaja. Nykyään Pelit-lehti onkin ainoa peliasiaa sisältävä lehti ilman pelitoimittajia.
Ajan lyhyt historia
Ruokahalu kasvoi syödessä, ja Bitin Softasäkki suurimmillaan puolen sivun kokoisine arvosteluineen kävi liian ahtaaksi. Onneksi toimitussihteeri Tumppilan avustuksella saimme vaivihkaa lisättyä sivuja aina kuuteen asti, ja joka toinen kuukausi ilmestyvä C=Lehti avitti sekin tarjoamalla lisää sivuja.
Varsinkin Amigan ja ST:n pelien silpominen parin kilon arvosteluihin tuntui rikokselta. Tippa klinssissä, vihreänä kateudesta selailin ulkomaisia pelilehtiä ja jossain vaiheessa sellaisen saaminen Suomeen tuli minulle päämääräksi. Ja umpikujaksi. Peliasia oli 50 prosentin mielestä Bitin tärkeintä antia, eikä uskottu, että pelkkä pelilehti kannattaisi.
Niinpä minulle kehittyi pikkuhiljaa hällä väliä -asenne, ja noin vuosina 90-91 hoidin hommaa aika lailla vasemmalla kädellä. Loppuvuonna 1991 olin hyvin kypsää poikaa. Ajattelin vielä katsoa vuoden 1992 ja sen suunnitellut neljä Pelikirjaa, josko jotain tapahtuisi, ja ottaa pitkät sen jälkeen. Saahan sitä kuvitella, onneksi ei tarvinnut kokeilla, olisinko todella pystynyt hylkäämään leipäpuun, sillä C=Lehden kutistuminen jätti aukon, josta hypähti esiin Pelit, maaliskuussa 1992. Ei suinkaan itsestään, vaan Tuijan ja minun auttamana. Samalla kuoli C=.
Siksi Pelit on minulle melkein kuin oma lapsi. Kauan sitä yritettiin ja turhaan, ja sitten syntymän ihme tuli kuin varkain. Paransin tapani kerralla, missä piilevät juuret vihaani esimerkiksi tyhmille suunnattuja brittilehtiä vastaan: kukaan ei vihaa viinaa niin kuin entinen juoppo.
Avaruuteen näillä näkymin en koskaan pääse, mutta kun lusikkani joskus lentelee kohti nurkkaa, olenpahan saanut aikaiseksi edes yhden tavoitteistani.
Vieläkö olisi saumaa?
Mitä jos nyt yrittäisin saada juttua Pelit-lehteen? Olisiko pikku-Nikolla saumaa? Jos pituus jätetään huomiotta, näin jälkikäteen luettuna ihan alkuvuosien peliarvosteluni olivat aika lailla persiistä. Ylisanoja käytin ihan älyttömästi ja joka peli oli klassikko. Sen siitä saa kun kukaan ei haukkunut jalkoja maan pinnalle.
Kyllä niillä jutuilla toiselle kierrokselle pääsisi, mikäli en pillahtaisi itkuun ja oppisin palautteesta. Muistan vielä ensimmäisen "Huono ja lapsellinen juttu. Kirjoita uudestaan." -palautteen, jonka antoi Pelit 88 -kirjan Petteri ja pelikaupan salat -jutusta juuri töihin palannut Tuija Lindén. Julkaistu juttu on valovuosia parempi.
Bittivuosilta olen ylpeä kolmesta asiasta, jotka sain aikaiseksi: Illuminatus-aprillipilasta, johon Tilt-Teittinen teki hienot kuvat, sekä sellaisista loistokkaista tee-se-itse-jutuista kuin "Tee oma Enterprise" ja ilmoituksen näköinen "Ohjelmoi itse pelisi, säästä tuhansia markkoja". Olihan siellä toki muutama onnistunut arvostelukin.
Joitakuita ihmetyttää, miten 15 vuotta olen jaksanut pelata eikä vieläkään kyllästytä. Se on niin helppoa: kun aivot naksauttava strategia ei maistu, siirrytään selkäydintason ammuskeluun. Enkä tarkoita vaihtelua kahden genren välillä, sillä käytännössä pelaan enemmän tai vähemmän kaikkea muuta paitsi urheilupelejä. Pelikonsolit eivät jostain syystä tarjoa kuin muutaman kiinnostavan pelin, PlayStation 2:n ensimmäistä kiinnostavaa peliä odottelen vieläkin.
Ken tietää, ehkäpä joskus kirjoitan vielä 30-vuotisjorinoita. Paitsi jos PlayStation 2:n nykypelien edustama hajuton, mauton, kaikille sopivaksi laimennettu pelaaminen edustaa pelaamisen tulevaisuutta. Herranjumala tätä ironiaa, kun paikoilleen jähmettyneiden dinosaurusten pelimaailmassa PC-pelaaminen edustaa uutta luovaa, kaikille avointa anarkistista punk-pelaamista.
