Suomessa asuu synkkä kansa, joka nauraa vain kun naapuri vetää kirveellä polvilumpionsa halki. Kunnon mies angstaa maanantaista perjantaihin, viikonloppuisin ollaan yksin, kännissä ja masentunut.
Siksi Suomessa arvostelu tarkoittaa haukkumista. Suomessa kriitikon pitää olla vastarannan hapansilakka ja ylpeä siitä. Vaikka katsoisi Mona Lisaa, pitää sanoa että "melko hyvä sivellintekniikka, mutta ämmähän on susiruma".
Kun Honkala innostui älyttömästi Halo 2:sta, hän oli kritiikitön Microsoftin lahjoma rakkikoira. 96 pistettä vatvottiin kuin absoluuttista arvoa. Minun innoissani jakamistani Half-Life 2 -pojoista syntyy varmasti porua, ja tyhmimmät päättelevät, että väitän Half-Life 2:n olevan paljon parempi peli kuin Halo 2 (jota en ole vielä ehtinyt pelata pätkääkään). Prince of Persia 2:n jättipotti vihastuttaa, koska "ne ovat menneet pilaamaan Princen tyhmällä synkkyydellä!".
Kerronpa salaisuuden: kun peli saa yli 90 pistettä, se on älyttömän hyvä peli. 91 pisteen peli on yhtä hyvä kuin 97 pisteen peli, sillä pisteillä yli 90 ei enää ole merkitystä muuna kuin jonkun näköisenä indikaattorina. Kun ohitetaan 94 pistettä, puhutaan pelistä, joka on kolahtanut arvostelijaan henkilökohtaisella tasolla. Niillä pisteillä ei ole enää objektiivisuuden kanssa mitään tekemistä.
Niu niu niu
Minua inhottaa nykyään muodissa oleva itkeminen, poraaminen ja elitistinen itsensänostaminen. Mitä suositumpi ilmiö, sen hauskempaa joillain on, kun se revitään maahan. Sormusten herra -elokuvien järjenvastainen solvaaminen onnistuu muiltakin kun Tolkien-friikeiltä. Iiro menee ja katsoo Sormusten herran, eikä oikein napannut. Kun hän lukee internezgusta mikä mestariteos se onkaan, filmi alkaa huonota vauhdilla. Miten nuo ovat niin väärässä! Kaikki hyvä haihtuu, "Arwenin ja Aragornin päälleliimattu rakkaustarina" muuttuu maailman tärkeimmäksi kynnyskysymykseksi. Ja ovatko Matrixin jatko-osat oikeasti huonoimpia koskaan tehtyjä elokuvia?
@Teksti:Kuulostaa naiivilta, mutta fakta on, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Kun kulkee sitruuna suunpielessä ja pitää ihmisiä tyhminä, maailmaa pahana ja itseään tuhoontuomittuna, ei ihme jos vähän masentaa. Se auttaa hetken, kun rähisee netissä lammastaviksille, että Sormusten herra on naurettavan huono ja kakka elokuva.
Kenen joukoissa seisot?
Kuka arvostelee arvostelijoita? Minä voisin. Aloitteleva peliarvostelija voi luulla, että hänen pyhä tehtävänsä on suojella pelaajatovereita huonoilta peleiltä. Kun joku peli on huono, jopa sen alkuvalikko on toteutettu räikeillä väreillä ja tyylittömällä fontilla. Sitä oikein innostuu, kuinka huonoa kaikki onkaan, ja valloilleen riistäytynyt tunkkiefekti tuhoaa kaiken.
Peliarvostelijan ei kuulu ulvoa verta pelaajatovereiden laumassa eikä sätkiä pelifirmojen asialla. Hänen kuuluu olla pelintekijöiden puolella. Nämä ovat tehneet peliä vähintään kuukausia, usein vuosia, ja heillä on oikeus oikeaan arvosteluun, ei yhden illan vilkaisuun ajankohtaisuuden nimissä.
Peliarvosteluun lähdetään aina siitä olettamuksesta, että peli on oikeasti parasta, mitä maailmalle on tapahtunut sitten sen, kun Joss Whedon alkoi miettiä, saisiko vampyyreistä vielä jotain irti. Näin pelin mahdollinen kakkuus luhistaa pelin arvoa kohti totuutta.
Sen pitää mennä näin päin, koska oikeaan arvoon nouseminen on vaikeampaa. Voin olla etukäteen sitä mieltä, että Peter Molyneux osaa keksiä jänniä ideoita, mutta ei jalostaa niistä pelejä, ja että Black & White oli ylihypetetty sontaläjä. Väärällä jalalla Black & White II lähtee arvosteluun sellaisella -20 pisteen tasoituksella. On vaikea myöntää itselleen erehtyneensä, mieluummin värittää pelin negatiivisesti. Kerran tyrmäsin yhden avaruuspelin esimulgasussa. Muistan, kuinka vaikea myöhemmin oli myöntää, että Project: Freespace oli aivan pirun hyvä avaruustaistelu.
Parempaa väkeä
Keskitysleireissä saksalaiset nostivat joitain vankeja apuvartijoiksi, kapoiksi. Pikkuinen valta riitti, ja nämä kapot olivat vielä herrojaan julmempia ja virkaintoisempia. Kapo-ilmiö elää vieläkin ja voi hyvin.
Jotkut arvostelijat kokevat virallisen arvostelijastatuksen ohella saavansa jumalallisen voitelun, jonka ansiosta he tietävät absoluuttisesti, mikä on totuus, paljon paremmin kuin tavallinen rahvas.
Toiset ottavat mallia elokuva-arvostelijoista ja elävät menneisyydessä. Olisi hyvä tajuta, ettei mennyt maailma enää palaa. Kun joku vakavalla naamalla kertoo, että Doom on parempi FPS kuin Half-Life 2, pitäisi jo itselläkin hälytyskellojen soida. Vanhat pelit tuntuvat paremmilta, koska niistä muistaa vain ne parhaat ja niistä muistaa sen tunnetilan. Nyt kun pelaa Doomia, pakostakin fiilistä muokkaa se suunnaton into, jolla sitä pelasi vuonna 1994.
Joukossa on voimaa
Oikeita mielipiteitä viljellään myös silloin, kun vasemmalla silmällä on katseltu elokuvaa ja oikealla pelattu jotain huikaisevaa eeposta, samalla mäyssäten zipsejä ja golaa. Varmimmin mielipiteestä tulee väärä, kun katsoo tai pelaa jotain joukolla.
Mielipide, joka on muodostettu joukon kanssa, ei ole kelvollinen mielipide. Pannaan testijoukko katsomaan vaikka Kummisetää. Joukko "ulvoo naurusta" katsoessaan "kuluneita mafiakliseitä" ja "paperisia henkilöhahmoja, jotka eivät osaa näytellä". Vastaavasti pierufilmi kokee ansiottoman arvonousun, sillä porukassa naurattaa enemmän, koska Läbi ja Jarze nauraa kanssa.
Vastaavasti joukko muuttaa kanonisoidun hyvän pelin tai klassikkoelokuvan hyväksi väkisin. Pahimmassa tapauksessa jo yksi kaveri riittää vääristämään mielipiteen. Kyllä Tarkovskin Solaris vaan hakkaa amerikkalaisen saastan, sanoo vakaumuksellinen elokuvafani vastaheränneen utuisella äänellä.
Voi ehkä olla näin tai ei
Tietysti tärkeintä on, että on mielipide, vieläpä oma. Jos arvostelija on pehmeä nössö, hän kirjoittaa liirumlaarumia, jossa on piljoona pehmennyssanaa ja joka yrittää ottaa jokaisen mielipiteen huomioon. "Peli ei ehkä ole ihan parasta mahdollista laatua, mutta lajityypin ystävät voivat saada siitä jotain irti. Ehkä." Vielä pahempaa on yleisessä käytössä oleva arvaustelu, jossa arvostelut ja niiden pisteet sovitetaan kuvitellun kohderyhmän arvattuun makuun.
Hyvä arvostelu on henkilökohtainen, ottaa kantaa mutta ei ota itseään totuutena. Hyvä arvostelu hallitsee muitakin arvosanoja kuin "uskomatonta jöötiä" tai "parasta ikinä!", se löytää mieluummin sonnasta kehuttavaa kuin kaikesta sontaa.
Internet lisäsi arvostelusaasteen määrää ja laski laatua. Pelin saaman kritiikin lukemiseen menee helposti enemmän aikaa kuin pelin pelaamiseen, ja selkeästi huonot arvostelut kelpaavat Metacriticiin siinä missä ne muutamat, joissa on edes joku roti.
Onneksi verkon loppumiseen on enää kaksi vuotta. Kun internet tuhoutuu, on kuin maksimivolyymille juuttunut Kiss FM:ää tauotta soittava radio hajoaisi. Vallitsee enää siunattu, rauhaisa hiljaisuus.
