Graafisesti riisutut taskuversiot isojen pelikoneiden hittipeleistä ovat mitä suurinta turhuutta. Miksi haaskata aikaa kaikesta silmäkarkista riisuttuun pelitorsoon, kun käsikonsoleille on saatavilla aidosti niiden ehdoilla suunniteltuja pelejä? Minä en ymmärrä.
Assassin’s Creed: Altair’s Chronicles on malliesimerkki siitä, mikä pienennöksissä on vikana. Assassin’s Creedin alkuperäisversio on yksi kauneimpia koskaan julkaistuja pelejä. Kun Altair’s Chronicles riisuu konseptista lumoavan grafiikan, kiehtovan sokkeloiset keskiaikaiset kaupungit ja melkoisen osan miekkataisteluiden näyttävyydestä, mitä jää jäljelle? Rujoa käsikonsoligrafiikkaa, tympeää tasohyppelyä ja hyökkäysnapin naputteluksi yksinkertaistettua taistelusysteemiä. Pelikelvottomaksi haukkuminen olisi liioittelua, mutta taika on auttamattomasti kadoksissa.
Nykyään lienee mahdotonta julkaista Nintendo DS -peliä ilman kynäohjausta hyödyntäviä temppuruutuja. Altair’s Chroniclesissa kuulustelu on rytmipeliä muistuttavaa tahdissa naputtelua ja taskuvarkaudet esineiden siirtelyä kohti ruudun reunassa ammottavaa pussinsuuta. Minä en tällaisille minipeleille oikein lämpene.
Muutamassa tunnissa läpäistävä Altair’s Chronicles on tarkoitettu pääteosta täydentäväksi esipuheeksi. Altaïrin ja assassiinien kultin taustoja valaistaan kuitenkin niin pintapuolisesti, että puheen olisi yhtä hyvin voinut jättää pitämättä.
64
