Assassin’s Creed: Unity

Arno Dorian ei aivan hahmota käsitettä salamurha.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo

Aseisiin, veljet ja siskot! Yhdistykää, vallankumous on täällä!

Ensimmäinen Assassin’s Creed ilmestyi vuonna 2007. Sen jälkeen salamurhaajapelejä on puskettu ulos tasaista peli per vuosi -tahtia. Ainoa poikkeus on vuosi 2008, jolloin assassiinit pitivät taukoa. Kuinka ollakaan, seuraavana vuonna ilmestyi pelisarjan paras osa, Assassin’s Creed II. Kun näin Ezion, se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Toinen poikkeus on tämä vuosi. Marraskuussa ilmestyi peräti kaksi Assassin’s Creediä. Rogue vanhoille konsoleille, Unity uusille. Tapasin syyskuussa Pariisissa Alex Amancion, Ubisoftin luovan johtajan, joka hikoili toimittajajoukon kysymyksien ristitulessa. En rakastunut, vaan ihmettelin eikö kaksi Assassin’s Creediä vuodessa ole jo liikaa.

”Roguella haluamme palvella Assassin’s Creed -faneja, jotka eivät ole vielä hankkineet uutta konsolia. Unity on puolestaan ensimmäinen assassiinipeli, joka on suunniteltu alusta asti uusille laitteille.”

Unity näytti testitilaisuudessa kahdet kasvonsa. Pariisi oli komea ja pääjuonitehtävät vaikuttivat kiinnostavilta, toisaalta testiversio oli selvästi keskeneräinen. Kun pelasin neljän hengen kimppatehtävää tanskalaistoimittajan ja kahden Ubisoftin työntekijän kanssa, ryöstökeikkamme meinasi kaatua takassa jumittaneeseen vartijaan, jota ei saanut hengiltä. Tehtävä sujahti lopulta läpi, mutta epäilyksen liekki jäi kytemään mieleeni.

Ehtisikö Ubisoft korjata ongelmat marraskuun julkaisuun?

Pariisin varpunen

Unity sijoittuu herkulliseen ajankohtaan, sillä tarinassa eletään Ranskan vallankumouksen vuosia. 1790-luvun Pariisi on toteutettu upeasti: kuuluisat rakennukset, kuten Notre Dame ja Bastilji, säväyttävät yksityiskohdillaan ja valtavalla koollaan, kaupungissa kuohuva valtataistelu ja kansalaisten harrastamat raakuudet aiheuttavat surrealistisen olon. Ihminen on eläimistä julmin.

Kuohuvassa Pariisissa omaa paikkaansa etsii myös tarinan päähenkilö. Arno Dorian on levoton sielu, joka ei siedä epäoikeudenmukaisuutta. Nuoressa kapinallisessa on paljon samaa kuin Eziossa, vaikka Arno on välillä pöyristyttävän naiivi. Kosto ja rakkaus ovat itsekkäästi ajattelevan nuorukaisen elämän tärkeimpiä asioita, assassiinien koodi ja Ranskan hyvinvointi ovat toissijaisia seikkoja.

Assassiiniksi kasvavan Arnon tarina tallaa tuttuja polkuja. Rakkaus, petturuus ja uskollisuus ovat juonen keskeisiä teemoja, taustalla myllertää valtataistelu. Arno työntää lusikkansa soppaan, jonka muita maustajia ovat muun muassa markiisi de Sade ja Napoleon. Tarina pysyttelee tiukasti menneisyydessä, nykypäivästä ja Animus-linkistä kertovat vain lyhyet välivideot ja juonen siirtymät, joissa Arnoa heitellään ympäri Pariisia eri aikakausina. Muun muassa Eiffel-torniin tutustutaan lähietäisyydeltä.

Pariisin pääjuonitehtävät hyödyntävät kekseliäästi ympäristöjä ja antavat erilaisia mahdollisuuksia kohteiden salamurhaamiseen. Aggressiivinen rynnäköinti on vaihtoehdoista heikoin, väkijoukkoihin soluttautuminen, hälytyskellojen sabotointi ja kapinallismielisten kansalaisten kiihottaminen on fiksumpaa. Kun Arno upottaa piiloterän kohteensa selkään, assassiini näkee välähdyksiä uhrinsa menneisyydestä ja uppoutuu syvemmälle temppeliherrojen salajuoniin.

Pariisi on tutkittavissa kokonaisuudessaan tarinan alusta alkaen. Mikä parasta, immersiota eivät riko tyhjyydestä esteeksi nousevat virtuaaliseinät. Pariisi ei ole älyttömän suuri, mutta tekemistä riittää. Arno on yhden miehen tukijärjestö: kaupunkilaiset tarvitsevat suojelua, rikolliset pitää taltuttaa ja kerjäläiset kaipaavat almuja. Arno hankkii myös omistukseensa Café Theatren, jonka laajentaminen ja parantelu tuo mukavasti rahaa assassiinien kirstuun. Uusien kahviloiden avaaminen ja kaupunginosien vapauttaminen lisää tulovirtoja.

Temppeliherrojen suunnitelmien kaatamisen lisäksi Bruce W... Arno Dorian ratkaisee paikallisia murhamysteerejä ja arvoituksia. Rikospaikat skannataan kotkankatseella ja oikeat rikolliset päätellään johtolankojen avulla. Pulmanratkaisussa auttaa Pariisin tuntemus, sillä salamyhkäiset runot vinkkaavat yleensä kohti jotain tunnettua maamerkkiä. Arvoitukset on suunniteltu hyvin, sillä monet pulmista vaativat runsaasti pähkäilyä ja kaupungin tutkimista.

Rakkauden pääkaupunki on tarinassa kurjassa kunnossa.

Kimpassa kivempaa?

Ennakolta Unityn suurimmaksi koukuksi hehkutetaan co-opia. Kilpailullinen moninpeli on kuopattu, tilalla ovat kahden ja neljän hengen kimppatehtävät. Missioita ei ole sidottu tarinaan, vaan ne ovat pääjuonesta irrallisia lyhyempiä vetoja. Yksinkertaisimmillaan tehtävät ovat suoraviivaisia ryöstöjä, jotkut keikoista ovat moniosaisia minitarinoita.

Moninpeli toimi ensimmäisinä viikkoina heikosti, sillä peliseuraa joutui odottamaan pahimmillaan kymmeniä minuutteja. Tämä siitä huolimatta, että en ollut rajannut hakua tiettyyn tehtävään. Kun seuraa lopulta löytyi, saatoin pelata kolmen jenkin kanssa. Yhtäaikaisten tappojen koordinoiminen on varsin hankalaa, jos tiimikaveri liikkuu parin sekunnin viiveellä. Sooloilu, typerä rynniminen ja kesken tehtävän poistuminen olivat myös yleisiä toimintatapoja.

Parhaimmillaan kimppapelaaminen on kelpo hupia, etenkin jos pelaa tutussa porukassa. Rauhallinen eteneminen, tappokohteiden merkitseminen ja saumaton yhteistyö tuottavat onnistumisen tunteita. Jos löytää hyviä pelikavereita, kannattaa perustaa yhteinen salamurhaajaseura. Arnon piilopaikassa on jopa tätä tarkoitusta varten tehty seurahuone.

Ubisoft panosti voimakkaasti kimppatehtäviin mutta pommi jää suutariksi. Tehtävät on sinänsä suunniteltu kelvollisesti ja peleihin liittyminen on teoriassa helppoa, mutta käytännössä pelasin suurimman osan ajasta Unityn yksinpeliä. Moninpelin tekninen toteutus takkusi pahasti, eivätkä kimppatehtävien palkinnot olleet riittävän kiinnostavia. Etenkin kun yksinpelissä avatut aseet ja varusteet toimivat myös moninpelissä.

Helix, herkkuja ruokapöytään

Arnon ohjaaminen poikkeaa jonkin verran aiemmista Assassin’s Creed -sankareista. Hiipiminen tapahtuu nyt vasemmalla liipaisimella ja esteiden taakse piiloutuminen vaatii napin painallusta. Suurin muutos on tapahtunut kiipeilyssä: Arno kapuaa ylöspäin juoksunapin ja A:n avulla, alaspäin kiipeillään juoksunapilla ja B:llä. Muutos on tervetullut, sillä se eliminoi vahingossa tehdyt kuolemanloikat.

Taisteleminen vihollisjoukkoja vastaan on aiempaa hankalampaa, sillä vastustajat ampuvat Arnoa säälimättä selkään. Päivitysten myötä Arno muuttuu kuitenkin tutun tehokkaaksi tappajaksi. Savupommien, tyrmäyskranaattien ja lääkkeiden voimalla selviää taistelusta kuin taistelusta. Superhahmojen takia moninpelistä tulee liian helposti mättöpainotteista.

Pääjuonitehtävistä ja moninpelistä ansaitaan hahmopisteitä, joilla sankarin ominaisuuksia voi päivittää. Noviisina Arno ei osaa tehdä edes perinteistä tuplasalamurhaa tai tiirikoida lukkoja. Jotkut ominaisuuksista on suunniteltu moninpeliä silmällä pitäen: parannuskyky, naamioituminen, kotkankatseen jakaminen ja varustearkku ovat yksinpelissä turhia, mutta kimppapelissä tärkeitä.

Unityssa käytetään peräti kolmea erilaista valuuttaa. Café Theatre ja tehtävät tuottavat frangeja, assassiinitoimista ansaitaan creed-pisteitä ja moninpelistä saa Helix-krediittejä. Frangeja käytetään uusien aseiden, varusteiden ja kahvilalaajennusten hankkimiseen, creed-pisteillä puolestaan päivitetään aseita ja varustusta. Valuutoista kummallisin on moninpelistä ansaittava yleispätevä Helix-valuutta, jota voi ostaa myös oikealla rahalla. Nuuh, ilmassa leijailee mieto rahastuksen tuoksu.

Nature-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa löydettiin pelisarjan nimikkovirus CrAssFag.

Kompasteleva startti

Olen pitänyt tähän mennessä kaikista Assassin’s Creedeistä, jopa hieman heikosta kolmosesta, mutta Unity on pettymys. Pinnalta kaikki näyttää hyvältä: Pariisi ja sen rakennukset ovat upeita, animaatio on ensiluokkaista, piirtoetäisyys on aiempaa suurempi ja kaduilla mieltään osoittavat valtavat väkijoukot hätkähdyttävät. Asuinrakennuksiin pääsee sisälle ja Pariisin taustalla häämöttää maaseutu.

Komea teknologia ei kuitenkaan toimi kunnolla. Latausajat ovat pitkiä, hahmojen huulisynkka on toisinaan pielessä, ruudunpäivitys takeltelee, katolta alas hyppäävä Arno putoaa suoraan maan läpi tai peli kaatuu moninpeliin liittyessä. Tekoälyssäkään ei ole kehumista. Vartijat ihmettelevät kaverinsa kuolemaa kaksi sekuntia ja jatkavat sitten normaalia partiointia, juhlavieraat vähät välittävät kartanossa hiipivästä huppupäästä ja tappotöistä. Ubisoft julkaisi Unityyn pikavauhtia kaksi päivitystä, jotka vähensivät ongelmia, mutta tekemistä riittää edelleen.

Ärsyttävyyden puroista kasvaa joki. Pariisin kartta on ammuttu täyteen arkkuja, joista osa on sinisiä ja kultaisia. Sinisten arkkujen avaaminen vaatii Unityn mobiilisovelluksen lataamista ja minipelien pelaamista, kultaiset arkut saa auki uPlay-tilin linkkaamalla. Jonka minipelit eivät kirjoitushetkellä vielä edes toimineet.

Pitkästä kehitysajasta huolimatta Unityssa on välityön makua. Pääjuoni on ihan kelvollinen ja Arnon tarinaa seuraa mielellään, mutta esimerkiksi Black Flagin tasosta jäädään kauas. Moninpelissä on yritystä ja ideaa, sitä ei vain ole toteutettu tarpeeksi sujuvasti. Unity olisi huomattavasti parempi peli, jos sitä olisi maltettu hioa pitempään. Tai jos viimeistelylle olisi annettu enemmän aikaa.

Kuten kuusi vuotta sitten, pieni tauko voisi tehdä Assassin’s Creedille hyvää. Unityn teknologiassa on potentiaalia ja Arnosta voi saada vielä paljon irti. Moninpelissä vähemmän on toisinaan enemmän, esimerkiksi kahden pelaajan lyhyt kimppakampanja voisi toimia nykymallia paremmin.

Aina saa haaveilla. Todennäköisesti Ubisoft julkaisee ensi vuonna kolme Assassin’s Creediä.

 

Markus Lukkarinen

 

Assassin’s Creed: Unity

Ubisoft Montreal

Arvosteltu: Xbox One

Saatavilla: PS4, PC

Versio: Arvostelu

Moninpeli: 2-4 verkossa

Ikäraja: 18

 

Unityn pinta on korea ja moninpelissä on yritystä, mutta kokonaisuus jää Assassin’s Creed -standardeilla vaisuksi.

82