Joskus keskiajalla rahvas oli sekä tyhmää että yksinkertaista, mutta se kuului ajan henkeen. Ei ollut lehtiä, ei televisiota, ja tieto levisi hitaasti. Oppineita osattiin kunnioittaa.

Nyt elämme muka tiedon aikakautta. Tai niin luulin, kunnes kohtasin vanhan koulukaverini. Kun hän kuuli mitä teen työkseni, hän sanoi: "Mutta pelithän ovat lasten hömpötyksiä." Tunsin, kuinka pelialan viime vuosien saavutukset haihtuivat savuna ilmaan.

Kaikkiin pelaaminen ei iske, eikä tarvitsekaan. Omista ystävistäni moni ei pelaa, mutta yksikään ei nokka pystyssä jorise lasten ja teinien puuhastelusta. Normaali-ihmisen korvaan on jotain kautta tarttunut, kuinka merkittävä viihteen ala pelit ovat ja kuinka pelaajat ovat pikemminkin aikuisia kuin lapsia.

Sony poltti kiljoonia euroja nostaakseen pelaamisen profiilia ja onnistui. Kautta maailman rivijournot leikkaa-liimasivat Sonyn lehdistötiedotteita kritiikittömästi, ja pelaaminen oli äkkiä yhtä hip kuin pop ja tuplasti trendikästä. Olihan asiassa tiettyjä lieveilmiöitä, ja kivien alta tuli esiin joitain Oikean Pelaamisen Evankeliumia änkyttäviä joutosetiä, mutta kokonaisuutena PlayStation-kampanjointi teki pelaamisesta aikuisten hommaa.

Eihän sitä voi myöntää, että peleissä hallitaan kokonaisuuksia ja ratkotaan puzzleja, joita "lasten puuhastelua" halveksiva keskari ei pysty ymmärtämään. Joku IL-2 Sturmovik on tietysti itsestään selvyys, mutta Jax & Daxterin satumaailma saa taviksen rattaat tilttiin, kun aivot eivät osaa sopeutua uuden oudon maailman uusiin outoihin sääntöihin.

Siksi pelitiedoton poimii erikseen ainoan ymmärtämänsä asian, joka peleissä on väkivalta. Koska pelaaminen verbinä tuo mieleen leikkiin pohjautuvan toiminnan, seuraavaksi se tuo mieleen lapset. Jolloin "lapset" ja "väkivalta" kohtaavat aivolohkojen välissä, ja soppa on valmis.

Pelitietoisuus kasvaa sukupolvi sukupolvelta. Silti olen varma, että (toivottavasti) kaukaisissa hautajaisissani joku valopää sanoo kaffeen ja paakelsin välissä, että kumma kun aikuinen mies haaskasi elämänsä lastenleikkien kanssa pelleilyyn, vaikka olisi voinut tehdä oikeitakin töitä. Silloin kannattaa pitää kamera valmiina, jotta saa kuvan saakelin vihaisesta kummituksesta.

Nelisilmäolmi

Jokainen omakotitalossa asuva tietää, ettei tutulle sähkömiehelle sanota "tules tapsimatti asentamaan pistoke". Sillä kun seuraavan kerran kotiteatterin vahvarin ja sähköpatterin välissä on sunnuntaina valokaari, apu ei vastaa puhelimeen. Sama pätee tietysti tuttuun putkimieheen (matelua), ja kaikkiin ammattimiehiin.

Paitsi tietotekniikan epävirallisiin ammattilaisiin. Niin kutsuttu naapurin nörtti esiintyy valtaväestöjen suosimissa medioissa melkoisessa osassa ratkaisuna tietotekniikan vaikeuksiin. Osta kone ja pyydä naapurin nördellö asentamaan se. Sitten voitkin naureskella elämätöntä reppanaa aina siihen asti, kun ruudulle tulee mystinen CHECK THAT MOUSE IS CONNECTED -virheilmoitus, ja pitää joko jonottaa maksulliseen tukipalveluun tai pyytää nörtti apuun.

Mitä tekee keski-ikäinen raavas mies, kun kone tekee kummia eikä yhtään ymmärrä mitä tapahtuu? Vaikka kuinka paukuttaa näppistä ja huutaa "manual override", ei auta. Sitten tulee 14-kesäinen kölli, tekee jotain ja kone hyrrää taas kuin ihmisen mieli. Sitä ei ego kestä, guru täytyy vetää alas. Hän on siis nörtti, joka vastikkeeksi tieziggaskilzzeistään on elämätön olmi, puolimies ja vähän reppana.

Sana nörtti tarkoitti aikoinaan ihan muuta kuin tietokoneensa hallitsevaa nuorta, kunnes "virtanappi: mikä se on, mistä se löytyy ja miten sitä käytetään" -ATK-kursseilla osaamattomuutensa tiedostaneet rivijournalistit tekivät siitä halventavan ilmaisun itseään fiksuimmille.

Oikeasti asiat ovat niin, että jollei itse osaa, pitää turvan kiinni ja kunnioittaa ammattimiehiä.

Ihan siltä varalta, että joku luulee minun olevan Irti elämästä -liikkeen kannattajajäsen, liika on liikaa kaikessa. Jos ihmissuhteet ovat irkkailua ja elämä pelkkää pornon, pelien, musiikin ja elokuvien imuttamista netistä, hae apua.

Köyhät kyykkyyn

Ei oikeutta maassa saa ken ei sitä itse hanki. Passiivisesta, säälivästä silmienmuljauttelusta ja kiihtyneestä mutinasta furryhentai-kerhon kokouksessa on päästävä aktiiviseen vastarintaan. Mutta oikean tiedon jakaminen ja asiallinen argumentointi ovat kuin ampuisi ilmakolla norsua.

Faktakuormitustekniikassa pitää ensin hankkia luvut peliteollisuudesta ja opetella ne ulkoa. Tutummalle pelejä lasten pelleilynä pitävälle täytyy kertoa totuus, hämmästellen, miten tämä ei voi tietää näin merkittävää asiaa. Eikö asiaa todellakaan ole käsitelty Bumtsibumissa tai saippuaoopperoissa? Kun tiedollinen riittämättömyys loppuu, voi siirtyä taidolliseen. "Ai et osaa säätää Me-109:n lapakulmia? Lasten pelissä?"

Argumentointia jatketaan sitkeästi niin kauan, että kohteen silmät lasittuvat, ja sitten vielä vähän. Viesti pelien merkityksestä tärkeänä osana aikuistenkin populäärikulttuuria tuskin menee vieläkään perille, mutta ainakin turpa pysyy jatkossa kiinni.

Voisko johtaja asentaa mun netin?

Nörtismin kitkeminen on helpompaa. Ensinnäkin jokaisella tietokoneen peruskäytön hallitsevalla, siis nörtillä, on oikeus odottaa kunnioitusta, mielellään matelua niiltä, joille tietokone on yksi paholainen. Yksikin nörttiviittaus, ja taidoton saa jatkossa tulla toimeen oman osaamisensa varassa.

Propagandasodassa pitää kääntää käsitteet oikein päin. Tietotekniikkapedon varjossa kyyristelevälle bulkkirahvaalle pitää keksiä yhtä hauskan halventava haukkumasana kuin nörtti, ja sitä pitää alkaa käyttää aina kun mahdollista. "Bulkkirahvas" on muuten hyvä, mutta liian epämääräinen eikä tarpeeksi iskevä. "Spörtti" eli ylikiehuvaan penkkkiurheiluun tai kaiken vapaa-aikansa eri treeneihin haaskaava henkilö taas liian rajaava. Teknojästi? Konekäsi? Luolamies?

Onneksi suunta on oikea. Koko ajan, päivä päivältä, sukupolvi sukupolvelta, me uuden ajan haasteisiin tottuneet ihmiset vahvistumme. Tulee aika, jolloin tietokonerajoitteiset ovat oikeasti B-ihmisiä, ja pelaaminen on yhtä hyväksyttyä kuin elokuvissa käynti.

Siirtymäaikana me vuorovaikutuksellisen, uutta opettavan ja haasteellisen viihteen harrastajat sekä uuden ajan lukutaidon osaavat emme saa enää alistua tietämättömien ja osaamattomien tyranniaan. Kaikille ei riitä sauvakävely, julkkisten kyttäys ja pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan tehty tv-viihde.

Me olemme parempia ja meidän pitää tuntea siitä iloista ylpeyttä.