Beyond: Two Souls (PS3) – Sielu, kas

David Cage saa toisen mahdollisuuden.

Tapahtui viime numerossa: Tuomas Honkala lyttäsi Beyond: Two Soulsin 68 pisteen arvoiseksi. Tämä on kertomus siitä, miksi Honkala oli väärässä.

David Cagen ohjaamissa peleissä keskiössä ovat ihmiset. Pelimekaniikat soittavat toista viulua, kun vahva tarinankerronta nostetaan kaiken muun sisällön yläpuolelle. Samalla pelimäinen vapaus ja haaste kärsivät. Cagen pelejä voisikin kuvata interaktiivisiksi elokuviksi, joissa passiivisten välianimaatioiden sijaan pelaaja osallistuu kaikkeen toimintaan, arkisesta ruoanlaitosta toimintakohtauksiin.

Cagen tähänastinen tuotanto on ollut epätasaista, mutta puhuttelevaa ja keskivertopeleistä poikkeavaa. Hienosti alkanut Fahrenheit sortui lopulta epäonnistuneisiin scifi-elementteihinsä, Heavy Rain unohti scifi-hötön ja sen inhimillinen tarina kantoi hienosti alusta loppuun. Minulle Heavy Rain oli tarpeeksi painava syy hankkia PlayStation 3.

Walking Dead ja Heavy Rain eivät ole pelimekaniikoiltaan erityisen monipuolisia tai haastavia, mutta niiden tarina kaappaa mukaansa. Kypsästi kirjoitetut tarinat ovat peleissä valitettavan harvinaisia. Beyond: Two Souls on tarinavetoisten pelien parhaimmistoa.

Jodie Holmes, CIA

Beyond: Two Soulsin suurimmat vahvuudet ovat nimenomaan elävät hahmot, tarinankerronta ja vahva osallistumisen tunne. Juoneen uppoutuu aivan eri tavalla, kun toimintakohtaukset pelaa itse ja joutuu tekemään tarinan kannalta keskeiset päätökset. Toimintakohtausten reaktionäpyttelykään ei häiritse, sillä ne on toteutettu loogisesti. Lyökö vastustaja sinua oikealle? Väistä vasemmalle. Sitooko vastustaja sinua selästä? Riuhdo itsesi irti.

Kahden sielun kerronta ei yllä Heavy Rainin tasolle, mutta tarina on tästä huolimatta mielenkiintoinen. Kahdeksanvuotias Jodie Holmes ei ole tavallinen lapsi. Kun hiljainen tyttö keskittyy tarpeeksi, hän pystyy näkemään viereisiin huoneisiin ja kuulemaan vanhempiensa keskustelun alakerrassa. Jodie tuntee jatkuvasti toisen sielun läsnäolon, olennon, jota hän kutsuu Aideniksi. Tyttö pystyy kommunikoimaan Aidenin kanssa ja voi pyytää tätä tekemään asioita, esimerkiksi avaamaan oven huoneen ulkopuolelta.

Jodien kyvyt eivät jää vanhemmilta huomaamatta. Peloissaan nämä vievät tytön valtion paranormaalien ilmiöiden tutkimuslaitokseen. Vanhempiensa hylkäämästä tytöstä kasvaa lopulta CIA:n agentti, kun hän oppii hallitsemaan voimiaan paremmin. Apuna tässä ovat tutkijat Nathan Dawkins ja Cole Freeman, jotka ovat Jodielle läheisempiä kuin hänen vanhempansa koskaan olivat.

Beyond: Two Soulsin teknologia herättää näyttelijät komeasti henkiin. Jodieta tulkitseva Ellen Page ja Nathania näyttelevä Willem Dafoe näyttävät hämmästyttävän paljon itseltään ilmeitä ja eleitä myöten. Hollywood-näyttelijät selviytyvät urakastaan hyvin, erityisesti Willem Dafoen roolista huokuu lämpö ja läsnäolo. Myös Cole ja aavikolla tavattava navajo-perhe jäävät mieleen sympaattisina tuttavuuksina.

Ikävä kyllä muista tarinan kannalta keskeisistä hahmoista ei voi sanoa samaa. Jodien CIA-työkaverit ovat lapsellisia ja kiroilevia typeryksiä, jotka eivät kyseenalaista mitään esimiehiltä kuulemaansa. Lisäksi CIA-työparin Jodien ja Ryanin välille viritellään Alias-henkistä työpaikkaromanssia, vaikka Ryanille antaisi pakit joka käänteessä.

Beyond: Two Souls on parhaimmillaan koskettavaa ja inhimillistä draamaa. Nälkiintynyt ja paleleva Jodie otetaan lämpimästi vastaan kodittomien yhteisössä, vaikka elämän kolhimilla ihmisillä ei ole varaa edes ruokaan. Perheensä menettäneen Nathanin ja yksinäisen Jodien yhteiset hetket henkivät myös aidosta välittämisestä. Jodien kasvaminen yksinäisestä lapsesta epävarmaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi on esitetty muutenkin hyvin.

Kolikolla on kaksi puolta

Tarinan hyppelevä rakenne kummastuttaa aluksi, mutta on loppujen lopuksi perusteltu. Sirpalemainen esitystapa antaa pelaajan asetella tarinan palaset omille paikoilleen ja täydellinen kuva juonen tapahtumista rakentuu pikku hiljaa. Vihjeitä Aidenin ja Jodien suhteen alkuperästä saa jo pelin alkuvaiheessa, jos pitää silmänsä auki.

Rauhallisia hetkiä seuraavat yleensä toimintajaksot, joiden toteutus on vähän niin ja näin. Lähitaistelut ja pakeneminen on toteutettu hyvin, mutta Jodien ohjaaminen ja kameran hallinta voisivat olla huomattavasti sujuvampaa. Erityisen selvästi ohjattavuusongelmat näkyvät hiiviskelykohtauksissa, sillä Jodie etenee suojasta suojaan kankeasti ja typerännäköisesti kyyristellen. Kerrankin olin tyytyväinen siitä, että vihollisilla on putkinäkö.

Kontrolleja suurempi ongelma on immersion ajoittainen täydellinen rikkoutuminen. Hiippailukeikalla olevat agentit juttelevat näkymättömälle Aidenille ääneen, vaikka vartija olisi aivan heidän vieressään, ja juuri meressä pulikoineet puolialastomat agentit jäävät istumaan ja keskustelemaan jäälautalle. Lisäksi superagentti Jodien käyttämät lukotus- ja kuristustekniikat näyttävät koomisilta. Nämä tekniikat eivät toimisi edes alakoulussa.

Aidenin voimat suorastaan yllyttävät väkivaltaan, mutta tarinan alussa siviiliuhreja pystyy myös välttelemään. Tyrmistys onkin suuri, kun tarinan tietyssä vaiheessa pelaaja pakotetaan teurastamaan lauma Jodien kimppuun ryntääviä poliiseja. Näissä tilanteissa huomaa erityisen selvästi pelin rajoitukset: ongelmanratkaisussa ei ole keksimisen iloa, sillä Aidenilla voi vaikuttaa ainoastaan harvoihin ennalta määrättyihin kohteisiin.

Vaikka Beyond: Two Souls ei ole täysosuma, se yltää puutteistaan huolimatta plussan puolelle. Tarina pysyy kasassa, vaikka Cagen ohjaama ja käsikirjoittama scifi ei vieläkään täysin vakuuta. Yliluonnollinen kiehtoo ranskalaista, mutta hän hallitsee arkisen realismin ja draaman selvästi scifiä paremmin.

David, pysy lestissäsi. Sinä myös, Tuomas.

Markus Lukkarinen

82