Irrational Gamesin joutsenlaulu huipentaa hienon pelisarjan.
Kesäinen Pariisi. Aurinko hellii ihoasi, linnut laulavat kauniisti, ihmiset ja ranskalaiset tervehtivät toisiaan iloisesti. Lapset leikkivät, Edith Piafin ”La Vie en Rose” soi idyllisen kaupungin kaduilla, taustalla häämöttää Eiffel-torni. Elämä on ihanaa.
Pam! Paluu todellisuuteen. Booker on kuollut, Elizabeth on menettänyt voimansa. Hän on edelleen jumissa Rapturessa, jossa sen suurmiehet Frank Fontaine ja Andrew Ryan nokittelevat keskenään. Elizabeth on vain varjo entisestään, mutta hän ajautuu pelinappulaksi kaksikon valtataistelun keskelle. Elizabeth käy mielikuvituskeskustelua Bookerin kanssa, mutta onko hänestä vielä sankariksi?
Kysymykset, epäilykset ja ristiriitaiset ajatukset pyörivät Elizabethin päässä, mutta naisen on tehtävä mitä naisen on tehtävä.
Voimaton nainen
Minun on pakko tunnustaa: Minä en pitänyt Bioshock Infiniteä erinomaisena pelinä. Mielenkiintoisesti kynäilty tarina, hienosti pohjustettu dystooppinen Kolumbia ja moniulotteiset päähenkilöt olisivat ansainneet tuekseen paremman taistelujärjestelmän ja vapaamman etenemisen.
Suurin ongelma oli kuitenkin se, että en kyennyt uppoutumaan tarpeeksi Infiten maailmaan. Immersio rikkoutui vähän väliä kun Booker dyykkasi ruokaa ja rahaa Kolumbian roskiksista. Kolmannen maailman ongelmat ulottuivat unelmien pilvikaupunkiin asti. Bioshock Infinitellä oli kaikki edellytykset olla ikimuistoinen mestariteos, sen sijaan se oli vain tasoa ”ihan ok”.
Yllätyin iloisesti, sillä Burial at Sea ja etenkin sen päätösepisodi on toista maata. Lisäri pitää toiminnan tiiviinä ja keskittyy taistelun sijaan hiiviskelyyn ja tunnelmointiin. Elizabeth on Bookeria heikompi taistelija, joten hän keskittyy kolkkaamaan vastustajansa takaapäin ja ampumaan tainnutus- ja kaasunuolia. Hätätilanteita varten naisen takataskusta löytyy myös pistooli ja haulikko.
Splicerit ovat Elizabethille todellinen uhka. Sekavia höpöttelevät ihmisrauniot liikkuvat ennalta-arvaamattomasti ja isoissa laumoissa. Hiipiessä on oltava varovainen, sillä vesilammikot, rikkoutunut lasi ja juoksuaskeleet paljastavat Elizabethin sijainnin nopeasti. Silloin on piilouduttava ja ripeästi. Etenkin jos vastaan astelee Big Daddy. Elizabethin aseistuksella ei pärjää jättiä vastaan.
Plasmidivoimat helpottavat selviytymistä ja ympäristön tarkkailua. Peeping Tomin avulla näkee hetken verran seinien läpi ja pystyy jopa muuttumaan näkymättömäksi. Kun Old Man Winteriin saa päivityksen, jäädytetyt viholliset unohtavat nähneensä Elizabethin. Hiiviskely ja vihollisten napsiminen yksi kerrallaan tuo mielihyvää, ja toisin kuin Burial at Sean ykkösepisodissa, edes vihollisten uudelleensyntyminen ei häiritse pelikokemusta. Halutessaan lisärin voi läpäistä tappamatta ainuttakaan vihollista.
Is this reality?
Burial at Sea sitoo Bioshock-saagan langat yhteen ja vastaa avoimiin kysymyksiin. Ensimmäisen Bioshockin tapahtumat näkee uudessa valossa, kun on läpäissyt lisäosan. Burial at Seasta saa sitä enemmän irti, mitä paremmin Bioshockin taustatarina on hallussa. Elizabethin seikkailu pitää tiukasti otteessaan koko viisituntisen kestonsa ajan. Tarinan päätös ei varmasti jätä kaikille hyvää makua suuhun, mutta lopetusta on mahdoton moittia kunnianhimon puutteesta.
Burial at Sean kakkosepisodi on viimein sitä Bioshock Infiniteä, jota odotin jo emopeliltä. Taistelu on tyydyttävää, rytmitys toimii ja jännitystä rakennetaan onnistuneesti. Ympäristöissäkin riittää tutkittavaa ja ne ovat tarpeeksi vaihtelevia. Ennen kaikkea lisäosaa kannattelee vahva tunnelma ja onnistunut tarinankerronta.
Irrational Gamesin viimeinen työ on erinomainen päätös Bioshock-saagalle. Ainakin tässä todellisuudessa.
Xbox 360, saatavilla PC, PS3
Irrational Games /2K Games
Versio: myynti
Moninpeli: ei
Ikäraja: 18
90
