Aaveet kaatuu

Se alkoi kuin mikä tahansa päivä. Sitten taivas löi tulta. Tämä ei ole katastrofielokuvaa, tämä on Call of Duty: Ghosts.

On taiteellisia pelejä, älyllisesti haastavia pelejä, teknisesti edistyksellisiä pelejä ja sitten on Call of Duty. Se ei yritä olla mitään edellisistä, vaan maailman maskuliinisin viihde-elämys, joka saapuu joka vuosi yhtä varmasti kuin joulu. Toisin kuin joululahjoihin, Call of Dutyyn ei tarvitse ikinä pettyä. ”Codit” ovat aina samanlaisia.

Vastusteltuani Call of Dutyn rahvaanomaista vetovoimaa vuosikaudet jouduin viimeistään Modern Warfare 2:n kohdalla myöntämään itselleni, että nämähän ovat oikeastaan aika hauskoja pelejä. Juonessa ei ole päätä eikä häntää, saati yrmeissä valiosotilaissa huumorintajun häivääkään. Hauskuus perustuu siihen, että toiminta on vedetty absurdille tasolle. Mikään hirmuteko, summittainen joukkotuho tai kaikkia todennäköisyyksiä uhmaava pelastautuminen ei ole liian äärimmäinen Call of Dutylle.

Todistettuamme sarjan aiemmissa osissa ydinräjähdyksen jos toisenkin, Call of Duty: Ghosts suo pelaajille viimein mahdollisuuden syöstä jumalaista vihaa taivaalta. Lähitulevaisuuden selviytymissodassa ei oteta vankeja, ei käytetä univormuja, eikä anneta armoa.

Joku voisi verrata Call of Duty: Ghostsia suuren rahan toimintaelokuvaan, mutta en minä vain muista nähneeni näin raadollista ja panoksiltaan äärimmäistä Hollywood-actioneria. Ghosts näyttää minkälaisia toimintaelokuvat voisivat parhaimmillaan olla.

Iso jytky poikineen

Call of Duty: Ghosts ja Battlefield 4 ovat näennäisesti samanlaisia pelejä amerikkalaisista eliittisotilaista lähitulevaisuuden taisteluissa. Ne ovat sitä kuitenkin vain pinnalta. Pintaa rapsuttamalla ne paljastuvat toistensa vastakohdiksi. Yhden heikkoudet ovat toisen vahvuuksia ja päinvastoin. Yksinpelinä Battlefield 4 on hyvä yritys, mutta sillä ei ole kahta sanaa Ghostsin hyperkineettistä toimintamyrskyä vastaan. Mitä sitten, vaikka Battlefield 4 taistelee maalla, merellä ja ilmassa, Ghostsissa taistellaan avaruudessa! Painoton taistelu on toteutettu vieläpä yllättävän hienosti.

Molempien yksinpelien kantavana teemana on amerikkalaisten suurvalta-aseman murtuminen. Bäfässä sitä uhkaa Kiina, Ghostsissa eteläamerikkalainen liittovaltio, joka on onnistunut tuhoamaan avaruuteen sijoitetuilla joukkotuhoaseilla koko Yhdysvaltain länsirannikon. Espanjaa puhuvia ei rinnasteta pahoiksi ensimmäistä kertaa Call of Dutyn historiassa, mutta Ghostsissa pahuuden symboliikka viedään vielä pidemmälle. Vihollisen tunnus on tähtilippu, joka muistuttaa erehdyttävästi Euroopan Unionin lippua. Kukas se sanoikaan, että missä EU, siellä ongelma?

Yllätysiskusta heikentynyt Yhdysvallat on auttamattomasti puolustuskannalla, muttei sentään täysin lyöty. Tärkein ase eteläistä vihollista vastaan ovat erikoisjoukot, jotka ovat valmiita iskemään niin syvälle kuin tarvitaan, vaikka pimeyden valtakunnan ytimeen, Venezuelan Caracasiin. Erikoisjoukoista parhaat käyttävät pääkallonaamioita ja heidän maineensa on legendaarinen. Vihollinen kutsuu heitä aaveiksi, tarttuva nimi, vai mitä? San Diegon tuhonnutta ensi-iskua omin silmin todistaneet veljekset Hesh ja Logan eivät aloita yksinpelikampanjaa aaveina, mutta he kasvavat sellaisiksi. Ennen sitä aseveljien on tehtävä tiliä maanpetturiksi kääntyneen menneisyyden haamun kanssa.

Vihreää vain pimeänäkölaseissa

Hollywood-käsikirjoittaja Stephen Gaghanin ja kehitystiimi Infinity Wardin visualistien välistä synergiaa ei käy kiistäminen. Hardened-vaikeustasolla reilut kuusi tuntia kestävä Call of Duty: Ghosts ei ole pitkä, mutta se on alusta loppuun huikean vetovoimainen elämys.

Traffic- ja Syriana-elokuvilla mainetta niittäneen Gaghanin kirjoittamaa tarinaa ei voi moittia kuin turhan hitaasta viholliskuvan rakentamisesta. Pahuus personoituu maansa myyneen Rorken hahmossa, josta kehkeytyy kampanjan kuluessa todella varteenotettava vastustaja. Pelin loppusuora on Call of Dutya parhaimmillaan. Päätös on synkkä mutta säväyttävä.

Hyökkäys napa-alueella sijaitsevalle öljynporauslautalle sai purkan putoamaan suusta. Amerikkalaisille sankareille kyse ei ole potentiaalisesta ympäristökatastrofista, vaan strategisesta iskusta, jolla rampautetaan vihollisen energiatalous. Kohtauksen voi halutessaan nähdä silkkana vinoiluna Greenpeacea ja sen hengenheimolaisia kohtaan tai muistutuksena sodankäynnin karmeista ekologisista realiteeteista.

Inhimillinen valonpilkahdus totisen toiminnan ja luontoäidin raiskaamisen keskellä on susikoira Roi (englanniksi ”Riley”). Sotakoira ei saa pelissä suuren suurta roolia, mutta vihollisten läheisyyden vaistoava elikko luo kiintoisaa dynamiikkaa hiiviskelytehtäviin. Ihmisen purijaa pääsee kertaluonteisesti ohjaamaan myös itse. Onhan se vaihtelua tankkeihin, helikoptereihin ja kauko-ohjattaviin ilmaiskuihin, joita toki löytyy pelistä niitäkin.

Juokse ja ammu -peruskaavaa rikkovista erikoisjaksoistaan huolimatta Call of Duty: Ghosts on umpilineaarinen räiskintäpeli. Kenttäarkkitehtuuri on näyttävää, mutta siinä ei liiemmin kikkailla. Ainoa suunta on eteenpäin. Ainoa kokemani valintatilanne on alati toistuva tapa tai tule tapetuksi. Ghosts turvautuu silloin tällöin loputtomasti hyökkääviin vihollisiin. Näissä ennalta varoittamatta käynnistyvissä kohdissa on vain puskettava eteenpäin. Se on halpamainen tehokeino, josta en ole ikinä tykännyt.

Hardenedilla ja sitä korkeammilla vaikeustasoilla ärsytystä aiheuttaa myös se, että kaikki viholliset muuttuvat mestariampujiksi. Kun kerran joutuu jyvälle, se on äkkiä henki pois. Hidas hivuttautuminen ja jokaisen mahdollisen suojan taakse piiloutuminen on elinehto. Automaattinen nurkkien takaa kurkistaminen helpottaa sentään elämää edes hitusen. Kunnollinen haaste on silti parempi kuin ei haastetta lainkaan. Kuten tunnettua, normaalilla pelattuna Call of Duty on pelkkää päiväkävelyä.

Botteja ja ötököitä

Mainittuani Battlefield 4:n ja Ghostsin vastakohtaisuuden monet teistä jo varmaan arvasivat, mitä aion kirjoittaa jälkimmäisen moninpelistä. Kiinnostukseni Black Ops II:n moninpeliä kohtaan kuoli parissa viikossa, eikä kyse ollut vähempää kuin totaalisesta taisteluväsymyksestä Call of Duty -tyyppistä moninpeliä kohtaan.

Salaa toivoin, että Ghosts olisi aloittanut puhtaalta pöydältä. Ihan turhaan, sillä maailman suosituimmalta sotilasräiskinnältä ei voi odottaa moista siviilirohkeutta. Ghostsin moninpeli on sitä samaa iänikuista lihamyllyä, jossa juostaan paljon ja kuollaan hengästyneinä.

Tapa vihollisia, kerää kokemusta, avaa uusia aseita ja taitoja – se on kaikki ihan kelvollisesti toteutettua, mutta myös ihan liian tuttua puolesta tusinasta Call of Duty -pelistä. Edes uuden konsolisukupolven kosketus ei tunnu moninpelissä millään tasolla. Mittakaava on yhtä pieni kuin ennen ja taisteluetäisyydet minimaalisen lyhyitä. Edes keksimällä keksityt uudet pelimuodot tai kokonaan uusittu hahmonkehitys eivät saa minua enää innostumaan tällaisesta.

Olin ymmälläni kokeiltuani Squads-otsakkeen alla pelattavia bottimatseja. Squads vastaa käytännössä normipeliä, mutta vastassa on tekoälyhahmoja, jotka ovat käyttäytyvinään kuin oikeat pelaajat. En suoraan sanottuna ihan ymmärtänyt, mitä virkaa bottimatseilla on maailman pelatuimmassa konsoliräiskintäpelissä. Feikkimoninpeliä feikki-ihmisiä vastaan?

Innottoman marinani vastapainoksi tykkäsin aika paljon neljän pelaajan Extraction-co-opista. Se on läheistä sukua Call of Duty: Zombiesille, korvaten zombit hellittämättä kimppuun parveilevilla ulkoavaruuden ötököillä. Extraction etenee zombeja sujuvammin, sillä kenttäarkkitehtuuri on yksinkertaisempaa ja tavoitteet selkeämpiä (pohjimmiltaan: tuhoa muukalaispesäke ja siirry seuraavalle alueelle). Extractionin alussa pelaajilla on aseinaan pelkät pistoolit, parempia aseita ostetaan matkan varrelta. Roskiksia dyykkaamalla aseisiin voi löytää lisävarusteita, kuten parempia tähtäimiä.

Varsin pitkiksi venyvien Extraction-istuntojen ainoa heikkous on, että pelattavana on vain yksi ainoa, joskin monesta segmentistä koostuva kenttä. Lienee turvallista olettaa, että Extraction kasvaa yhdellä lisäkentällä per maksullinen kenttäpaketti.

Matka sinne ja takaisin

Pirteä yksinpeli vastaan kaavamaisuuteensa väsähtänyt moninpeli, siinäpä Call of Duty: Ghosts nopeasti summattuna. Yksinpeli oli juuri niin hyvä, että odotan suorastaan innolla ensi vuoden fiksiäni. Moninpelinä Ghosts maistui freesiltä muutaman Extraction-seikkailun verran, mutta ei yhtään sen enempää.

Call of Duty: Ghosts oli toinen koskaan pelaamani uuden sukupolven konsolipeli. Edelliseen konsolisukupolveen verrattuna hyppäys visuaalisessa laadussa on näkyvä, mutta ei tajuntaa räjäyttävän suuri. Pelaamistani versioista (eikä PC kuulunut niihin) PlayStation 4 oli kaunein. Korkea ruudunpäivitysnopeus ansaitsee kiitosta. Grafiikan sahalaitaisuus ja häiritsevän epätarkkana piirtyvä horisontti kielivät, että uuden Plegen suorituskyvylläkin on rajansa. En kyennyt myöskään karistamaan tunnetta, että tämä ei voi olla aitoa, ylösskaalaamatonta Full-HD-grafiikkaa.

Kirjoitin tämän arvostelun hotellihuoneessa Heathrow’n lentokentän Hiltonissa. Activisionin PR-koneistolla on ainakin riittänyt hommaa, kun he ovat asentaneet 40 kotiteatterilla höystettyä pelikonsolia 40 hotellihuoneeseen 40 pelijournoa varten. Tällaiseen sirkukseen osallistuminen oli edellytyksenä sille, että arvostelu on jo tässä numerossa eikä vasta seuraavassa.

Pelattuani Battlefield 4:ää ja Call of Duty: Ghostsia peräjälkeen voin vain todeta, että täydellisessä maailmassa DICE ja Infinity Ward tekisivät yhteistyötä ja arvostelukappaleet saapuisivat rompulle poltettuna postissa…

 

Tuomas Honkala