Keräilykorttipeli Card Hunterissa hynä ei olekaan miekkaa mahtavampi, sillä free-to-play-peli välttää pay to win -ansan. Joka miekkaan tarttuu, se pakkaan hukkuu.
Card Hunter yhdistää pakanrakennuksen taktiseen roolipeliin, mikromaksuansaintalogiikkaan ja onnistuu ymppäämään mukaan jopa tarinantynkää. Huikeinta on, että taktisen vuoropohjaisen taistelun ja keräilykorttipelin yhdistelmää ei ole toista, sillä peli-idea on uusi ja uniikki.
Card Hunter olisi todennäköisesti painunut unholaan, jos tekijät olisivat jättäneet mestariteoksensa pelkäksi selainpeliksi. Steam-julkaisu muutti taas kaiken, myös minun päivärutiinini, johon tuli yksi peli lisää.
Taistelujärjestys
Card Hunter yhdistää samaan peliin lauta- ja korttipelin. Hahmot liikkuvat vuorotahtiin pelilaudalla, jossa huomioidaan maasto, näköesteet ja hahmojen suunta. Selkäänpuukotusta ei pysty torjumaan, mutta väistämään toki. Sankareita on laudalla vain kolme, mutta vihollisten määrää ei ole rajattu. Asetelma ei ole epäreilu, sillä tekoälyhahmot saavat hyökätä vain kerran kierroksen aikana, mutta pelaajahahmot useamman. Perustaktiikkana on murjoa alas jo hyökkäyksensä käyttäneet vastustajat.
Siirrot tehdään korteilla, jotka määräytyvät hahmojen päällä olevien varusteiden mukaan. Pakkoja ei rakenneta yksittäisen kortin tarkkuudella, vaan jokainen ase lisää pakkaan kuusi erilaista hyökkäyskorttia. Keihäissä on yleensä panssarinläpäiseviä pistokortteja, tapparoissa useampaan kohteeseen osuvia huitomisia ja tikareissa on usein puhtaiden hyökkäysten rinnalla liikkumista ja hyökkäystä yhdistäviä kortteja. Kun valitsee ukon päällä olevat varusteet, rakentaa samalla myös käytössä olevan pakan.
Ykköstason ruosteisessa kalvassa on yleensä muutama pakkaa pilaava turha, välillä jopa haitallinen läpyskä mukana, ja korkean tason kamojen mukana saa käytännössä vain yhtä korttia, jolloin pakan satunnaisuus laskee. Välillä varusteiden erojen arvioiminen vaatii lukiotason matematiikkaa, jos pitää arvioida eri haarniskojen eroja. Yksi suojaa vähän mutta varmasti, toinen pysäyttää enemmän vahinkoa, mutta pienemmällä onnistumisprosentilla. Yleensä isomman riskin haarniskalla saa todennäköisesti paremman suojan, mutta tilastofakta ei lohduta juuri sillä epäonnistuneella heitolla, kun jättiläinen sotkee soturini suohon.
Hahmoluokkia on kolme: soturi, maagi ja pappi. Maagit ovat ylivoimaisesti tehokkaimpia, sillä hahmot hallitsevat niin aluevahingon, täsmäiskut kuin vihollisten suunnitelmien sotkemisen esimerkiksi teleporteillaan. Maagit ovat nopeasti kaatuvia lasikanuunoita. Soturit kestävät eniten kuritusta ja ovat lähitaistelussa todella tehokkaita. Ongelmana on vain iskuetäisyydelle pääsy, mikä on tuttua Tinderistä. Papit ovat ominaisuuksiltaan maagien ja sotureiden risteyksiä mutta myös ainoa hahmoluokka, jonka pakasta löytyy parannustaikoja.
Kuten todellisuudessakin rotuvalinta (ihminen, haltia, kääpiö) on täysin kosmeettinen, sillä se vaikuttaa lähinnä default-liikekorttiin. Haltiat ovat nopeita ja rytmitajuisia, ihmiset keskivertoja ja kääpiöt hitaimpia. Lisäksi ihmisillä on yleensä koko ryhmään vaikuttavia komentokortteja, haltioilla liikkumista ja kääpiöiden erikoisuutena on rynnäkkö, joka kompensoi töppöjaloilla köpöttelyä.
Käynti- vai ravikortti?
Alun opetteluvaiheen jälkeen vaikeustaso on nykypeliksi passeli. Card Hunterissa tulee riittävän usein vihollisia, joiden pakka perustuu muutamaan todella vahvaan korttiin, kuten aluevahinkoon tai harvinaisen hyvään panssariin. Omia pakkojaan joutuu muokkaamaan tehtävien mukaan, mikä pitää mielenkiintoa yllä. Esimerkiksi peikkojen vahvan nahan läpäisemiseen on parikin vaihtoehtoista reittiä. Maagin voi varustaa vaikka Trog Melter -taikasauvalla, jonka hyökkäys sulattaa haarniskan lisäksi myös parkkiintuneen peikonnahan. Soturinsa voi myös aseistaa Trogsbane-keihäällä, jonka kaikissa hyökkäyskorteissa on panssariläpäisykyky.
Myös komboja voi rakentaa, mutta niiden onnistumistodennäköisyydet jäävät aika alas, johtuen säännöistä. Kädessä saa olla vuoron lopussa vain kaksi korttia, joten kombokortteja suojelemalla vain haittaa omaa peliään. Vuoron alussa nostetaan vain kaksi korttia, minkä lisäksi hahmon rodun default-liikekortin saa automaattisesti kouraan.
Yksinpeli etenee lineaarisesti. Yhden luolaston jälkeen avautuu seuraava ja ilmaispelaaja saa täsmälleen saman materiaalin kuin pelistään maksavakin. Ansaintalogiikka ei näy oikein missään, mikä on aina piristävää. Jos maksaa pelistään, saa premiumjäsenyydellään ilmaispelaajaa nopeammin saalista (yhden per taistelu). Maksamalla voi avata parempaa saalista pursuavat aarrejahtiluolastot auki heti, mutta ilmaispelaajat pääsevät samoihin paikkoihin, jos vain jaksavat grindata.
Aarreluolastojen teemat vaikuttavat korttivalikoimaan. Treasure Huntissa seikkaillaan atsteekkimaisemissa ja Citadel-setissä karahdetaan scifille, kun sankarijoukko tunkeutuu fantasiamaailmaan pudonneeseen avaruusalukseen. Pistoolit ja muut ampuma-aseet sekoittavat kivasti peruspelin lähitaistelijat vs. maagit -jakoa.
Yksinpeliseikkailun lisäksi Card Hunterissa on täysverinen nettipeli, jossa voitot palkitaan yllätys, yllätys: uusilla korteilla. Ranked-matseissa etsitään samantasoista vastusta vakioiduilla kentillä, mutta omatekoisilla pakoilla. Melkein samaa touhua kuin Hearthstonessa, joten pärjääminen vaatii hyvää korttivalikoimaa.
Aloittelijalla sopii paremmin pelikullalla maksettavat liigapelit. Koska pelkillä tappioillakin saa saalista, liigapelit ovat tehokkain tapa käyttää pelikultansa. Liigan säännöistä riippuen käytössä voivat olla omat pakat tai ennalta määrätyt pakat, mikä tasoittaa aloittelijoiden ja veteraanien tasoeroa.
Liigapelien säännöt vaihtelevat villisti. Oozeballissa koitetaan oma limaotus pitää mahdollisimman pitkään maalissa, Roll out the Barrelissa taas taistellaan tynnyreiden suojassa kuin parhaassakin konsoliräiskinnässä.
Kellarin kunkku
Tykkään erityisesti pelin neoretrosta ulkoasusta. Card Hunterin juoni on kehyskertomus, jossa Gary vetää takkahuoneessa yhden hengen Card Hunter -roolipeliporukkaa, ja Melvin-isoveli käy aina kettuilemassa. Mukana on romanssinpoikasta pizzalähetti-tyttö Karenin kanssa, intertekstuaalisia viittauksia 80-luvun roolipelimaailmaan ja isoveli on tietenkin puhdasverinen grognard eli ropeveteraani, joka tietää aina kaiken paremmin.
Card Hunter kuvaa hyvin kasariaikojen roolipelaamista, jossa taisteluvetoisuus oli kaiken a ja o. Tehtäväpuu on lineaarinen, joten jumipaikassa joutuu grindaamaan hetken vanhoista luolista parempaa kamaa tai hakemaan nettipelistä uutta rompetta ylle.
Card Hunterkin on käytännössä vain pitkä grindi, mutta veljesten konfliktin kehittyminen luo touhuun edes etäistä jatkumoa. Bonuksena pelissä tuntee koko ajan saavansa jotain, koska hahmojen varusteet ja pakat kehittyvät koko ajan. Taustarina selittää myös sujuvasti, miksi peli kierrättää samoja kenttiä ja hirviöitä: kysehän on lautapelistä, jossa pahvikenttäpohjia ja -hahmoja on vain rajallinen määrä.
Card Hunter on Blue Manchu -tiimin esikoispeli, mutta onnistuminen ei ollut onnenkantamoinen. Tiimin meriittilistalta löytyy sellaisia nimiä kuin Bioshock, System Shock, LucasArts, Looking Glass, Magic the Gathering ja jopa mikromaksumarkkinoita aikaan hallinnut PopCap Games. Nimekkäiden firmojen veteraanit perustivat tiimin, koska halusivat tehdä jotain uutta ja erilaista.
Lopputulos on todella raikas. Card Hunter ottaa haltuun trendien modernit tuulet, mutta ei silti pyllistä menneisyydelle, vaan suhtautuu pelihistoriaan jopa hellän rakastavasti. Turhan usein vuoropohjaisissa peleissä sorrutaan näennäistaktisuuteen, mutta Card Hunterin pelimekaniikassa piisaa lukuisia pikkukikkoja. Esimerkiksi heikolla huitaisulla voi koittaa pelata vastustajan torjuntakortteja pois tai kääntää hahmo selin soturin päähyökkäyksen edeltä.
Hearthstonen rinnalla ei hirveästi jää korttipeliaikaa, mutta Cardhunter onnistui varaamaan paikan vakiopelilistaltani. Jos en muuten pelaa, niin käyn hakemassa ainakin Saaliskeijun luolasta uudet ässät hihaani.
85
