Castle of Illusion Starring Mickey Mouse HD (PC) – Hiiriä ja ninjakilpikonnia

Illuusiolinnan kenttädesignissa on käytetty kiitettävästi mielikuvitusta.

Hei herra siinä, ostaisitko taas palasia lapsuudestasi? Erikoishinta juuri sinulle, ystäväni!

Nostalgian vienoja sulosointuja säestää kassakoneen kilkatus. Pelifirmojen pukumiehet ovat selvästi ymmärtäneet, että ysärilapsien viikkorahat ovat muuttuneet vuosituloiksi ja mei..heidän hinku takaisin kakaravuosiin on kova.

Tuskin ankrooniset ilonkyyneleeni ehtivät kuivua, kun uusretrokoneisto sylkäisi ulos uusia ysärin popkulttuuri-ikoneita. Lapsuuteni Mikki Hiiri ja ninjakilpikonnat tekevät paluun pelinäyttämölle, mutta vain toinen hivelee nostalgiahermoani. Hinnalla niitä sentään ei ole pilattu.

Saako näistä aineksista yhtä timanttisen aikamatkan kuin äärilegendaarisesta Ankronikasta?

Castle of Illusion HD:ssä graafinen ilme on kohdallaan.

Segaa mul’ei, hiiuli hei!

Seuraavan sukupolven konsoleilla olisi ollut lapsuudessani vaikeaa.  Edellisessä lama-Suomessa nimittäin pelikonsoli kannatti valita sen mukaan, pystyikö pelejä lainaamaan kavereilta. Pelit maksoivat tolkuttomia summia, ja vanhemmille oli vaikea perustella, miksi heidän pitäisi sijoittaa yli viisisataa markkaa uuteen peliin, kun vanhakin vielä toimii.

Kotikylässäni taisi 90-luvulla olla tasan yksi Mega Drive, kaikki muut kakarat pelasivat joko Amigalla tai Nintendon matolaatikolla. Keskinäinen vaihdantatalous kukoisti, mutta pitäjän ainokainen Segakäyttäjä oli valuuttansa kanssa yksin.

Toki Mega Driven pelit olivat komeita, mutta Mikki Hiiri oli ainoa seikkailu, jonka meidän kylän peliharrastajat tiesivät. Polvenkorkuinen Juho oli suorastaan yllättynyt, kun hänelle myöhemmin selvisi, että Mega Drivelle on muitakin pelejä kuin Castle of Illusion.

Nyt muutkin kuin Mega Driven omistajat pääsevät Mikin kanssa loikkaretkelle alkuperäispelille uskollisessa HD-painoksessa. Ankronikan vanavedessä julkaistu hiirihyppely ei ponnista yhtä korkealle kuin Roope, mutta honottavan siimahännän tuorestus on varsin pätevä lisä uusintakäsittelyn saaneiden pelivanhusten kasvavaan joukkoon.

Graafisesti Kikki Hiiren uusi tuleminen on todella komeaa katsottavaa, 16-bittinen satumaailma on kääntynyt tämän sukupolven päätelaitteille kerrassaan komeasti. Näkymiä tulee ihasteltua tämän tästä. Samalla myös kolmas ulottuvuus on päässyt mukaan kemuihin, kun toisinaan kamera vääntyy sivulta hiirulaisen niskavilloihin.

Tuotokseen on apinoitu rooliseikkailu Bastionista kertojaääni, mutta kolmen pennin kopio tekee esikuvaansa nähden hävyttömän huonoa työtä. Audiovisuaalinen estetiikka on aina ollut Disney-peleissä kunnossa, joten onkin erikoista, että isoimpaan ääninäyttelyrooliin ei ole saatu houkuteltua kunnon talenttia.

Vaikeustasoltaan hiiripompinta ei ole kovin kaksinen. Loikintansa tunteva tallustelee seikkailun lopputeksteihin helposti parissa tunnissa, me hieman taitamattomammat saamme pompinnan päätökseen parin ehtoon aikana. Ison maailman osaamattomat loikkajournot ovat vuodattaneet kyyneleitä pelin ohjaustuntumasta, mutta omat näppini kuljettavat Mikkiä juuri sinne, minne pitääkin. Etenkin hypyistä on nassutettu, mutta me olemme ilmeisesti pelanneet eri pelejä. Mikin pomppiessa pikkujalka toisinaan pilkahtaa, mutta yleensä syy on ohjaimen ja ruudun välissä.

Mikin seikkailu illuusiolinnassa julkaistiin uudelleen varsin erikoisena ajankohtana. Eroa Ankronikan paluuseen on kuukauden verran, eikä kyyninen mieleni voi uskoa, että kyse on sattumasta. Capcomin tasoittamalla tiellä kelpaa Segankin tassutella, kun lisenssivarastosta löytyy pölyinen tuotemerkkisopimus saman Disney-konsernin hahmoihin.

Castle of Illusions ei ole Ducktalesia, sillä itselleni Mikin seikkailuista puuttuu melkein kokonaan nostalgiabuusti. Juuri nostalgia nosti Ankronikan osastensa summan yläpuolelle, mutta Walt-sedän siimahäntä on omissa taskukirjoissani se kakkossankari, jonka paikka on vasta toisessa tarinassa.

Tarinaa edistetään sarjakuvaruutujen kautta.

Cowabunga?

Vaikka hiirenpotka ei ole lapsuuteni ykkösherkkua, nostalgia tuoksuu vahvana kilpikonnasopassa. En voi edes puhua Turtlesista ilman, että ääneni hieman värisee nostalgiasta. Kaksijalkaiset ninjakilpikonnat ovat minulle heittämällä ysärin kovimpia popkulttuuri-ikoneita. Kilpparit ovat viettäneet pitkään hiljaiseloa, mitä nyt takavuosien animaatioleffa yritti potkustartata brändin, mutta turhaan.

Angry Birdsin veroisella oheistuotearmadalla ysärilasten sydämet valloittaneet ninjakilpparit hoitivat myös lisenssipelileiviskänsä erinomaisesti, sillä Konamin työstämät mätkintäpelit olivat ihan sitä ensimmäistä Turtles-viritelmää lukuun ottamatta mitä mainiointa mättöviihdettä. Ikävä kyllä niiden uudelleen julkaisua en saa nyt tippa silmässä hehkuttaa.

Ninjakilpikonnille sopivalla salakavaluudella kimppuuni yllätyshyökkäsi Nickelodeonin kakarakanavalla pyörivään uus-Turtlesiin perustuva toimintaseikkailu. Kuvankaappauksissa se näyttää upealta. Konnat muistuttavat piirrossarjaesikuviensa sijaan oikeita kilppareita ja graafinen ilme on just eikä melkein meille ysärilapsille tehty. Kun peli käynnistyy ensimmäisen kerran, fiilis on välittömästi kohdallaan: Leo, Mike, Raffe ja Don ovat kasvaneet kanssani aikuisiksi!

Seilaan valikkomerellä peliin asti, ja illuusio paluusta lapsuusvuosiin särkyy välittömästi. Tarjolla on komealla grafiikalla ryyditettyä mätkintää sokkeloisissa kentissä. Varsinainen lähitaistelu on turhauttavaa nappionanointia, josta taitopelaaminen on kaukana. Tekijät eivät ole osanneet päättää toimintaseikkailun ja mätkintäpelin välillä, joten lopputulos jää roikkumaan ikävään rajatilaan eikä toimi kummassakaan lajityypissä.

Vaikka mukana on hahmonkehitystä, ostettavia erikoisliikkeitä, tehtävien välillä kehitettäviä aseita ja rentoa läpyskää sankareiden kesken, en osaa itsekään päättää, mikä on uus-Turtlesin vahvuus. Kilkettä ja ominaisuutta on viskottu peliin todennäköisesti siksi, että se kilpikonnan kuoren tavoin peittäisi mahdollisimman hyvin ankean ja kankean selkärangan.

Kenttädesign luottaa sokkeloihin. Käytännössä jokaisessa kentässä suuntavaisto heittää häränpyllyä useammin kuin kerran. Epäloogisesta etenemisestä nipottaminen ei ole joutavanpäiväistä valitusta, sillä pelikelloon tulee arviolta noin neljännes ekstraa ylimääräisen tutkimusmatkailun vuoksi.

Mätkinnästä puuttuu sielu. Perusniitit irtoavat rämpyttämällä painikkeita, väistöliikkeille ja suojauksen murtavalle potkulle on omat nappulansa. Erikoisiskut suoritetaan, kun kombomittarissa on riittävästi täytettä liipasimien ja nappuloiden yhteistyöllä. Osa erikoisniiteistä on kätketty erikoisesti toisen analogisauvan taakse. Ratkaisu ei millään iskostu luontevaksi osaseksi ohjattavuutta.

Lopullisesti pelin selkärangan katkaisevat lukemattomat bugit, jotka tekevät taistelusta Silppuria vastaan tervanjuontia. Aloitettua liikesarjaa ei voi keskeyttää, toisinaan hahmot vajoavat lattian sisälle ja tyhjästä rinnalle spawnaavat tekoälyturtlesit torppaavat ahtaissa käytävissä etenemisen totaalisesti.  Etenkin muutamissa aikarajoitetuissa pakomatkoissa violetin sienipilven mukanaan tuoma kilpikonna tukkii reitit niin tehokkaasti, että naiset ja lapset on evakuoitava kirosanatulvan alta.

Ninjakilppareiden ja Disneyn pallokorvan keskinäisessä kamppailussa Hiiri vie ja mutantit vikisevät.  Castle of Illusion ei ole yhtään hassumpi viritelmä, harmi vain, ettei hiiressä ole samanlaista vetovoimaa kuin ankoissa. Joku lapsuusaikansa Mega Driver saa vapaasti olla eri mieltä.

Turtleseissa tilanne on hämmentävämpi, sillä julkaisulle ei ole mitään varsinaista syytä. Se ei perustu Konamin peleihin eivätkä kilpparit täytä pyöreitä vuosia. Elokuvateattereissa ei edes pyöri elokuvaa, johon peli voisi pohjautua ja jota voisi käyttää myynnin kainalosauvana.

Wayforward siirsi Ducktalesin nykyaikaan sydämellä, Sega nuorensi Mikin ihan hyvin, mutta minkä George Lucas aloitti, sen Activision lopettaa. Rakkaimmat lapsuusmuistoni ovat nyt totaalisesti pilalla.

Juho Kuorikoski

Nujakointi on tympeää napinhakkaamista.

The new adaptation of Castle of Illusion is extremely beautiful platformer and it’s nice to play too, but Sega clearly tries to take advantage of the Capcom’s neo-DuckTales. Mickey Mouse isn’t as memorable main character than Scrooge McDuck and this game is just grabbing the fruits of the neo-retro craze.

 

Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows:

Come on, let the dead be. This is utterly pointless, crappy beat’em’up, which shouldn’t have been produced. The game tries to take Konami’s 8-bit games to this millennia, but fails completely. This is crap, plain and simple.

 

80