Alien Isolation - Alienin ylösnousemus

2_182829-722x1024

Avaruudessa kukaan ei kuule kiroiluasi. Ei siksi, että Alien: Isolation olisi huono, vaan siksi, että se on oikeastaan vähän liiankin autenttinen Alien-peli.

Meillä jokaisella on omat syymme pelata tietokonepelejä, mutta pohjimmiltaan niiden viehätys perustuu kahteen asiaan: eskapismiin ja voimafantasiaan. Pelit ovat hätäuloskäynti tylsistä arkirutiineista, turvallinen varaventtiili, jossa vallan ja voiman tuntemukset voi purkaa vailla tunnontuskia. Tietokonepelit rentouttavat ja voimaannuttavat, kunnes kohdallemme osuu poikkeus, joka vahvistaa säännön. Alien: Isolation on sellainen poikkeus.

Ridley Scottin Alien-elokuvan visuaalisen tyylin täydellisesti vangitseva Alien: Isolation ansaitsee täydet pisteet eskapismistaan, mutta voimafantasiaa siinä ei ole rahtuakaan. Se on suorastaan masokistinen pelikokemus, jossa tallennuspaikat ovat harvassa ja kuolinruutu kummittelee jokaisen nurkan takana.

Eikä kyse ole edes siitä, että Alien: Isolation olisi poikkeuksellisen vaikea, se on ainoastaan häikäilemättömän epäreilu. Pelaajavihamielinen perusluonne olisi jossain muussa pelissä vakava suunnitteluvirhe, mutta ei Alienissa, jossa voimafantasian särkevä ankeuttaminen on täysin suunnitelmallista. Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi, Alien: Isolationissa kuulijoita ovat vain naapurisi.

Amanda Ripley vaatii vastauksia.

Äitinsä tyttö

Alien-elokuvan päätteeksi Ellen Ripley, rahtilaiva Nostromon ainoa eloonjäänyt, nukkuu ruususen unta avaruuden pimeydessä. Viimeisessä äänitallenteessaan Ripley haaveilee pikaisesta pelastautumisesta, mutta turhaan. Ripley uinuu pakokapselissaan pienen ikuisuuden. Samaan aikaan hänen Amanda-tyttärensä varttuu aikuiseksi piinaavassa epätietoisuudessa – mitä äidille oikein tapahtui?

Ripleyn ja muun miehistön kohtalo kiinnostaa myös rahtilaivan omistajayhtiö Weyland-Yutania. Yhtiö on viidentoista vuoden etsintöjen jälkeen paikantanut Nostromon mustan laatikon. Amanda kutsutaan kohteliaisuudesta mukaan noutamaan laatikkoa syrjäiseltä Sevastopolin avaruusasemalta. Weyland-Yutani voi olla kasvoton suuryhtiö, mutta ainakin yksi pomo malttaa ajatella asiaa säädyllisyyden kannalta: Amandalla on moraalinen oikeus kuulla äitinsä kohtalosta ensimmäisten joukossa.

Perillä retkikuntaa odottavat ongelmat. Kaasujättiläistä kiertävä avaruusasema näyttää vaurioituneelta, eikä lennonjohtoon saada radioyhteyttä. Oma tilannearvioni olisi ollut aseman ydinpommittaminen kiertoradalta, vaan ei, retkikunta painaa avaruuspuvut yllään eteenpäin. Se on helvetin huono idea.

Scifi-pelien parhaita traditioita noudattaen eristyksiin jääneellä avaruusasemalla vallitsee täysi kaaos. Tai vallitsi, sillä Amandan ja kumppanien saavuttua paikalle, Sevastopol on pelkkä aavekaupunki. Asemalle pesiytynyt vihamielinen elämänmuoto on tehnyt uhri kerrallaan selvää jälkeä lähes koko asujaimistosta. Epätoivon vallattua alaa ryöstely on riistäytynyt täysin käsistä, eikä harvojen eloonjääneiden apuun ole enää luottamista. Ihminen on ihmiselle susi.

Amanda Ripley ei pelkästään selvitä äitinsä kohtaloa, vaan saa elää sen uudelleen. Alien: Isolationin kekseliäälle premissille on pakko nostaa hattua.

Avaruusasema Sevastopol ei ole varsinaisesti avoin ympäristö, mutta kentät noudattavat hub-tyyppistä rakennetta, minkä ansiosta tuttuihin paikkoihin pääsee palaamaan. Kiertoreittejäkin löytyy, kun vähän etsii.

Kaunein ääni maailmassa

Siinä missä edellinen Alien-peli Colonial Marines kertoi sotilaista, Amanda Ripley on siviili. Ensimmäisen persoonan kuvakulma voi viedä mielikuvat kohti räiskintäpelejä, mutta uskokaa huviksenne, ammuskelu on tässä pelissä harvinaisen epätyydyttävää ja hedelmätöntä. Siviilistä ei ole taistelijaksi, Amandan ylivoimaisesti paras selviytymismahdollisuus on hiipiä ääneti ja herättää mahdollisimman vähän huomiota.

Amandan suurimpia huolia eivät tietenkään ole ryöstelijät, vaan aseman rakenteissa arvaamattomasti vaaniva alien, eikä mikään houkuttele alienia enempää kuin ylenmääräinen räiskintä ja metelöinti. Kohtaaminen alienin kanssa johtaa aina kyyneliin, sillä täydellistä organismia ei kerta kaikkiaan saa hengiltä. Ja jos olentoa yrittää juosta karkuun, kuolee hengästyneenä. Onni onnettomuudessa, että alienille maistuvat myös ryöstelijät. Yksi parhaita harhautuksia onkin jättää tappaminen melonipään hommaksi ja piiloutua lähimmän pöydän alle.

Komerossa kyhjöttämisen piinaan tiivistyy oikeastaan koko Alien: Isolationin syvin olemus. Alienin huohottaessa niskaan pelissä ei voi usein tehdä muuta kuin jännittää voimattomana, huomattiinko Amanda ja pääsenkö taas hengestäni. Ahdistusta lisää, että ennen pitkää alien löytää jokaisen piilopaikan. Paikoilleen jähmettyminen on yhtä kuin kuolema.

Pelissä on uskomattoman helppoa kävellä vaaratilanteisiin, joista on lähes mahdoton perääntyä. Vallan ja voiman tunteen rippeet riistetään epäkiitollisilla äkkikuolemilla, kun alien marssii nurkan takaa vastaan tai loikkaa kattoluukusta suoraan Amandan niskaan. Kuolinruudussa hampaat napsahtavat ilkeästi päin ruutua ja sitten ikuinen pimeys. Sama näky toistuu pelin aikana kymmeniä ellei satoja kertoja.

Toistuvat kuolemat eivät rassaisi niin paljon, ellei Alien: Isolationissa olisi yksi viime vuosien ärsyttävimmistä tallennussysteemeistä. Pelitilannetta ei voi tallentaa vapaasti, vaan ainoastaan ympäri asemaa sijoitettujen kortinlukijalaitteiden kohdalla. Laitteita on monin paikoin liian harvassa, minkä seurauksena pelin vaikeimmissa kohdissa hakataan päätä seinään niin että soi. Kun pitkä hiiviskelyjakso päättyy hissin ovien kohdalla yllätyshyökkäykseen ja äkkikuolemaan, niin kyllähän se riepoo palata takaisin kentän alkuun.

En voi silti kiistää, etteikö tallennuksista pihtailu osaltaan korottaisi Alien: Isolationin panoksia. Peli ainakin ehdollistaa tehokkaasti, sillä olen yhä vakuuttunut, että kortinlukijalaitteesta kantautuva elektroninen piippaus on kaunein ääni maailmassa.

Liekinheitin on suunnilleen ainoa asia koko pelissä, jolla alienin saa karkoitettua.

Ei pakopaikkaa

Odotettuani Alien: Isolationilta suunnilleen yhden callofdutyllisen veroista kestoa (noin viittä-kuutta tuntia), olin ällikältä lyöty, kun Amanda Ripleyn kujanjuoksu jatkui jatkumistaan. Lopussa Steamin pelikello mittautti minulle reilun kahdenkymmenen tunnin peliaikaa (sisältäen toki reilun siivun samojen vaikeiden kohtien hinkkaamista).

Pelkkä alienilta pakoilu ei millään oikeuttaisi tällaista kestoa, minkä tekijät itsekin ovat onneksi tiedostaneet. Alien: Isolation ymmärtää rytminvaihdosten päälle, eikä peli ole alusta loppuun pelkkää sydän kurkussa pakoilua.

Suvantokohdat ovat jo kampanjan keston huomioon ottaen tärkeitä henkireikiä. Taustatarina saa mukavasti lihaa luittensa ympärille, kun malttaa lukea tietokoneille tallennettuja viestejä ja kuunnella asukkaiden jälkeensä jättämiä äänitallenteita. Paikkoja kannattaa penkoa myös tarvikkeiden toivossa, sillä Amanda kasaa niistä näppärästi putkipommeja ja polttopulloja. Eivät ne alienia pysäytä, mutta ainakin niillä ostaa tärkeitä sekunteja itselleen.

Alien: Isolationin hiiviskelymekanismit menevät alienin läsnäolosta oikeastaan rikki, sillä mielivaltaisesti ilmestyvään ja poistuvaan uhkaan on mahdoton reagoida taktisesti. Suvannon päättymistä ei tarvitse arvailla, sillä painostuskohdissa häntäheikki hengittää niskaan yliluonnollisella vimmalla. Vaikka kyttäisi liiketunnistinta silmänsä puhki ja hivuttautuisi eteenpäin niin huomaamattomasti kuin vain osaa, kertaalleen karistettu vainolainen rymyää takuuvarmasti heti seuraavalla hyttiosastolla.

Peli ei edes yritä keksiä alienin liikkeille hienovaraista selitystä - ilmastointikanaviin se katoaa ja sieltä se myös ponnistaa takaisin. Yritä siinä sitten hiipiä taktisesti! Sattuneesta syystä stealth on paljon tyydyttävämpää, kun vastassa on muita ihmisiä, väkivaltaisuuteen taipuvaisia androideja tai avaruusaseman turvajärjestelmiä. Ne sentään pelaavat reilusti, eivätkä pöllähdä tyhjästä (lue: ilmastointikanavista) päähenkilön kimppuun.

Aikakauslehtiä luetaan yhä 2100-luvulla.

Tekniikan ihmelapset

Alien: Isolationin hiiviskelymekanismeissa on paljon hyvää, kuten liiketunnistimen hyödyntäminen, esteiden takaa kurkistelu ja kyyristymisen ja ryömimisen yhdistäminen yhdeksi saumattomaksi toiminnoksi. Valitettavasti ylikorostamalla avaruusolion uhkaa, peli käytännöllisesti katsoen kusee hienojen hiiviskelymekanismiensa päälle. Se on pirun sääli, sillä sovittamattoman stealth-ristiriidan takia Alien: Isolation jää kirosanaryöpyn päähän täydellisestä Alien-pelistä.

Turhautuminen on tosiasia, kuten myös se, että Alien: Isolation hallitsee lähdemateriaalinsa mestarillisesti. Vähän kun siristelee silmiään, niin pelin kohtauksia katsoo kuin Ridley Scottin elokuvaa. Pelin suurin älynväläys on audiovisuaalinen uskollisuus Alien-elokuvan tuhnuiselle tieteisestetiikalle. Avaruusasema Sevastopolin teknologia on jämähtänyt iloisen anakronistisesti aikaan ennen Apple-vallankumousta, tarkoittaen rumia vaatteita, merkkigrafiikkaa ruksuttavia tietokoneterminaaleja ja selittämätöntä viehtymystä magneettinauhoihin.

Hakkerointiminipelejä varten Amanda Ripley kaivaa vyöltään kannettavan tietokoneen, joka näyttää ylikokoiselta taskulaskimelta. Häiriöille altis liiketunnistin on - jos mahdollista - vielä karumman näköinen tekninen reliikki. 1970-lukulaiset laitteet näyttävät robusteilta, mutta käytännössä teknologia on vain yksi vastoinkäyminen lisää Amanda Ripleyn kärsimysten tiellä. Avaruudessa mikään ei toimi niin kuin pitäisi ja kaiken joutuu korjaamaan itse.

Amandan rooli Sevastopolin viimeisenä talkkarina saa pelin viimeisellä kolmanneksella suorastaan outoja sävyjä, kun juonenkäänteissä turvaudutaan klassiseen vedättämiseen. Vedätykset olisivat yksinään ihan toimivia, mutta liika on liikaa. Yksi valeloppu on "gotcha!", puolen tusinaa valeloppua koettelemus. Alien: Isolationin poikkeuksellisen pitkästä kestosta olisi aivan hyvin voinut saksia pari tuntia löysiä pois.

Tunsin Alien: Isolationin parissa suuria tunteita - jännitystä, epätoivoa, turhautumista, esteettistä nautintoa - ja haluaisin palkita pelin korkeammalla arvosanalla. Mutta kriitikkominäni sanoo, että en voi. Alien: Isolation on vuoden mieleenpainuvimpia pelikokemuksia, mutta myös ärsyttävimpiä. Olisin hyväksynyt epäreilun alienin tai tallennuspaikkojen pihtaamisen, mutta minun on vaikea hyväksyä samassa pelissä molempia.

Puutteineenkin Alien: Isolation on ylivoimaisesti paras Alien-peli sitten alkuperäisen Aliens vs Predatorin. Ei hullummin... ihmiseltä.

Alien: Isolation kaksi ensimmäistä latauslisäosaa (Crew Expendable ja Last Survivor) toistavat Alien - kahdeksas matkustaja -elokuvan avainkohtauksia. Mukana on oikea ääninäyttelijöiden tähtisikermä, sillä Iain Holmia (Ash) lukuun ottamatta koko Alien-kööri toistaa roolinsa. Lyhyissä delsuissa on vähän faniserviisin makua, mutta neljän euron kappalehintaa ei käy moittiminen.

 

Tuomas Honkala

 

Alien: Isolation

Arvosteltu: PC

Saatavilla: PS3, Xbox 360, PS4, Xbox One

Minimi: Intel Core 2 Duo E8500, 4 Gt keskusmuistia, GeForce GT 4300 1 Gt videomuistilla

Suositus: Intel Core 2 Quad Q9650, 8 Gt keskusmuistia, GeForce GTX 660

Testattu: Intel i7 2600, 8 Gt keskusmuistia, Nvidia GTX 760 2 Gt videomuistia

Muuta: Saatavilla maksullisia latauslisäosia (toistaiseksi kaksi), jotka voi ostaa joko erikseen tai "kausiboksina".

Ikäraja: 18

 

Alien: Isolation on ajoittain turhauttava, mutta johdonmukaisesti vaikutuksen tekevä selviytymiskauhupeli. Se on myös yksi näyttävimmistä PC-peleistä markkinoilla.

 

Alien virtuaalilaseissasi

Oculus Rift -virtuaalilasien avulla voi siirtää itsensä Amanda Ripleyn vartaloon. Pikkuruiset jalat ja ympärilläni juoksentelevat noin metrin mittaiset hobitit kielivät siitä, että Alien: Isolationin muuten erinomaisessa toteutuksessa ainakaan hahmojen skaala ei ollut täysin Oculus Riftille kalibroitu.

Pelin tunnelma oli silti piinaava. Oculuksen toisen version eli DK2:n mahdollistama pään liikkeitä seuraava kamera avaa peliin aivan uusia ulottuvuuksia, kun toljottelin esineitä läheltä, luin jokaisen seinässä olevan tarralapun sisällön ja pelkäsin kuollakseni alienia. Nopeille 3D-peleille ominaista Oculus-matkapahoinvointia en juurikaan testisessiosta kokenut. Matkapahoinvointia lievittävän katselupisteen etäisyyden säätäminen peliin kovakoodattuna ominaisuutena oli kieltämättä hämmentävää. Hiipimisen kannalta on hieman ongelmallista, että virtuaalitodellisuusmoodissa Alien: Isolation sitoo sankarittaren liikkumisen katseen suuntaan.

Alien: Isolationin konfigurointi Oculus Rift DK2:lle ei onnistu heittämällä, vaikka peli on monilta osin selvästi optimoitu Oculus-käyttöön. Valikot ja välianimaatiot toimivat Oculuksella hyvin ja on todennäköistä, että viimeistään Oculuksen kuluttajamallien saapuessa kauppoihin peliin päivitetään valikko, josta voi kytkeä virtuaaliominaisuudet päälle ilman sen kummempaa modaamista.

 

 

Olli Sinerma

 

 

87