Jumalauta Draculat, kohta paukkuu pakarat.
Castlevaniassa on aika palata 2030-luvulta vuoteen 1944. Toisen maailmansodan veripalttu houkuttelee haaskalle vampyyrit ja pimeyden apurit. Pelaajalla on edessään pimeyden lapsien ojentaminen ja maailman pelastaminen. Onneksi mukana on edellisosasta unohtunut Castlevania-ruoska.
Vampyyrintappajana toimii Jonathan Morris, pelivanhus Castlevania Bloodlinesin sankarin poika. Mukana on myös teinityttö Charlotte. Taistelija-Jouni on 18-vuotias yksioikoinen androgyyni ja Maagi-Karoliina nokkela 16-vuotias, jolla on Bambin silmät. Likaiset japanilaiset sedät voisivat keksiä joskus jotain muuta.
Portrait of Ruin on tuttua 2D-Metroidvaniaa eli keitos, jossa yhdistyvät perinteinen epäkuolleiden pätkintä ja Super Metroidin tutkimusmatkailu. Lisämausteena oli hahmojen ja varusteiden roolipelimäinen kehittyminen. Kaava on ollut sama kymmenen vuotta pleikkarin Castlevania: Symphony of the Nightista lähtien. Nyt soppaa maustetaan kahdella samanaikaisesti pelattavalla hahmolla. Lisäksi seikkailualue on laajentunut.
Kimpassa on kivempaa, mutta suurimman osan ajasta toinen hahmo pysyy piilossa. Sankaria voi kuitenkin vaihtaa milloin vain. Hahmot voivat olla samaan aikaan ruudulla, jolloin toisen ohjauksen voi jättää tietokoneelle tai ohjastaa itse kynällä. Aisaparin tärkein tehtävä on ongelmanratkaisussa, kuten painolaatan päällä seisominen, jotta toinen pääsee aukeavasta ovesta. Mensan testeihin ongelmanratkaisulla ei siis treenata, mutta parempi näin kuin ilman. Tyttöenergia on myös hyödyllistä pomoja vastaan. Pääosin peliä tulee kuitenkin pelattua pelkällä Jonathanilla.
Anteeksi, hampaanne ovat niskassani
Kun peli kerran sijoittuu toiseen maailmansotaan, olisi natseista ja vampyyreistä saanut kutkuttavan yhdistelmän. Mitään sota-aikaan viittaavaa ei valitettavasti kuitenkaan ole. Vaihtelua riittää silti, sillä Draculan linna ei ole enää ainoa seikkailupaikka. Linnanherra on sitonut osan voimistaan muihin maailmoihin johtaviin tauluihin. Maailmat, kuten muinainen Egypti, ovat piristävää vaihtelua tutuille kellotorneille, kirjastoille ja katakombeille.
Vaihtelua päämäärätietoiseen etenemiseen tuovat pikkutehtävät, joissa pelaajan täytyy löytää esimerkiksi tavaroita tai tiettyjä vihollisia. Pelin ulkoasu on tuttua leikkikauhua. Edellisestä osasta on siirrytty hiukan pelkistetympään tyyliin, joskin taustoissa on käytetty enemmän kolmiulotteisuutta.
Vihollisista valtaosa on tuttuja, mutta uusiakin löytyy. Loppuviholliset ovat jälleen näyttäviä. Ne ovat ihan uusia, omaperäisiä ja usein myös vaikeita. Onnistuneen paluun tekee SOTN:n ikimuistoinen ruumispallo. Mahtipontinen musiikki pönkittää tunnelmaa. Tunnelma on kuitenkin helppo latistaa. Jutustelukohtausten lapselliset animepäät eivät istu kauhuteemaan nyt, kuten eivät aiemminkaan. Tunnelmaa pilaa ennestään paikoin typerä dialogi.
Edellisessä Castlevaniassa oli yksi typerä teinisankari, nyt niitä on kaksin kappalein. Osittain jutustelu toimii, mutta tuskanhiki nousee pintaan, kun teinityttö ottaa pultit ikänsä pilkkaamisesta. Alucardia tulee todella ikävä. Keskinkertainenkin Castlevania tarkoittaa hyvää toimintaseikkailua ja POR on Castlevania paremmasta päästä. Uutta olisi voinut olla enemmän ja kakkoshahmoideaa olisi voinut viedä pidemmälle, mutta silti arvostelupelin pelaaminen ei tuntunut hetkeäkään työltä. Tutkimista riittää, toiminta on monipuolista, kontrollit ovat kunnossa ja vaikeustaso on kohdallaan.
70
