Dark Souls III - Jäähyväiset sieluille

Lohikäärmeet taisivat hävitä.

Hello Dark Souls, my old friend,
I’ve come to fight with you once again.

Kun avasin silmäni Lothricin tuhkanpeittämässä maastossa ja ensimmäinen epäkuollut kääntyi kohti, silmäni kostuivat. Lopun alku on koittanut.  Aikamme parhaan toimintaroolipelisarjan päätösosa Dark Souls III on kevyesti yksi parhaita koskaan pelaamiani pelejä. Onko se paras Souls, en tiedä enkä välitä. 
Dark Souls -leskien ja muiden sieluttomien on vierestä seuraamalla vaikea ymmärtää, miksi näihin seotaan. Tuo tyyppi juoksee ja hakkaa miekalla noita rumia monsuja, missä se pihvi on?  
Jaa-a. Olisiko se hahmonrakentelussa, joka voisi olla melkein tiedettä? Unenomaisen kiehtovassa, silti logiikalla toimivassa pelimaailmassa? Joka ei selitä mitään, mutta antaa niin paljon vihjeitä, että souls-mytologian tutkiminen on melkein tiedettä? Terästä ja taikaa sekoittavassa taistelussa, joka on just eikä melkein? Vai ehkä pelaajan fiksuuden arvostamisesta? Kiehtovassa mutta täysin vapaaehtoisessa moninpelissä? Myriaadeissa salaisuuksissa ja tempuissa? 
Valitsen kaikki.

Se oikea Sipuliritari.

Hiiliä ja ihmisiä 

Maan nimi on nyt Lothric, aika joskus edellisiä pelejä paljon myöhemmin. Valon ja pimeyden syklit valmistautuvat loppupeliin, ja tehtäväni, jos sen hyväksyn, on tuoda takaisin viisi kekäleen herraa. 
Uusien pelaajien iloksi kolmonen alkaa pehmeästi kuin hyvä viski, puraisu tulee vasta myöhemmin. Suosittelen koko sarjan pelaamista, sillä Dark Souls III on hyvästijättö. 
Fanservicen määrä on huikea, oma deja vuni purskahti itkuun ja musertui työtaakan alla. Tuttuja paikkoja, henkilöitä, esineitä ja teemoja riittää. Sain nostalgisia kauhun väreitä, kun käytävän päässä seisoi aito Musta Ritari. ”Tules Niko tänne, saat turpaasi niin kuin silloin ennen!” Tulin myöhemmin.  

Nuotio lämmittää sielua

Opettavaisena tarinana en uskonut omia opetuksiani vaan ennakkotilasin pelin. Siksi en voinut vastaanottaa arvosteluversiota ja pääsin pelaamaan vasta rahvaan kanssa. Aivan sama, ainakin multiversumi oli elossa, ja linjoilla oli muitakin kuin muutama pelikirjoittelija.  
Lähdin liikkeelle perushahmollani, voima/ketteryys-pohjaisella lähitaistelijalla. Koska ritari oli tarpeeksi lähellä näkemystäni ja kamatkin olivat kivat, sillä lähdettiin. Olin taas niin ruosteessa, että ensimmäinen pomo kaatui vasta viidennellä yrityksellä. Ja sitten pääsin Firelink Shrineen, pelin keskushubiin tai siis uuteen kotiini. Sieltä löytyvät pelin palvelut, kuten eri kauppiaat ja opettajat, sekä seppäystäväni Andre. Ja tietysti Fire Keeper, joka sieluja vastaan nostaa tasoja. Kun ymmärsin työntää miekan kiveen, maailma aukeni. 
Praise the Sun! Löysin pian suosikkimiekkani claymoren, kunhan hätistin yhden lohikäärmeen pois. Soulasin rohkeasti uusille alueille, kohtasin tuntemattomia uhkia, taistelin pelko persiissä, kunnes taas näin sen, näyistä ihanimman, bonfiren. Leirinuotio tarkoittaa kotia kaukana kotoa, se mahdollistaa teleporttauksen toisiin nuotioihin, parantaa ruumiin ja varusteet sekä täyttää estus- eli terveyspullot. Ja palauttaa hirviöt.
Aika kun herään bonfirellä, kuoleman tai levon takia, Souls panee nappulat takaisin pöydälle. Löydetyt kamat saa pitää ja pomot pysyvät kuolleina, mutta rivihirviöt pitää taas nitistää, esimerkiksi matkalla kuolinpaikalle keräämään tippuneet sieluni. 

Kun oikea maailma ei riitä 

Seikkailumatkailijalle Lothric on taas upea, vaikuttava, mutta lohduton pelimaailma. Se tuntuu elävän omaa elämäänsä, jossa pelaaja on vain vieras eikä kaiken keskipiste, mikä on hienoa. 
Lothricia asuttavat surkeannäköiset epäkuolleet, jotka usein puuhastelevat omiaan minusta välittämättä. Niitä käy lähinnä sääliksi. Kun yksi onneton pyysi minua päästämään hänet maallisista kahleista, tottelin. Hups, se olikin tärkeä NPC, joka olisi opettanut minulle hollowoinnin salat. Koska Souls ei tunne sääliä, tapahtunutta ei voi perua. Kaikkea ei siis kannata aina tappaa, ei vaikka ne pyytäisivät.
Hollowiksi muuttuminen on nyt oma valinta, muuten sankari pysyy ihmisenä. Entistä ihmismuotoa edustaa ember-muoto, jossa hipareita tulee melkein puolet lisää ja, pelaaja näkee muiden pelaajien summon-merkit. Tosin samalla muuttuu sallituksi kohteeksi muiden maailmojen hyökkääjille. Itse vedin emberin päähän vain pomomatseja varten.

Rapier vai Zweihänder?

Kuten aina saarnaan, sekä Soulsien taistelusta ja kontrolleista pitäisi tehdä toimintaroolipelien WASD eli globaali vakio. Käytin hiirtä jousiammuntaan, mutta muuten pelasin suosiolla Xbox One -padilla. Kombojen opettelun asemasta padin hartianapit ja liipaisimet vastaavat suoraan käsiä, ja taistelu riippuu siitä mitä on kädessä. Perinteisesti kilpi nostetaan torjunta-asentoon ja sillä parrytaan, aseella nappien toiminnot ovat normaali ja raskas lyönti.  Taikaesineellä lyödään tai heitetään loitsu.
Eri aseilla on erilaiset ominaisuudet, mutta Dark Soulissa melkein jokainen ase on käyttökelpoinen, tikari on ihan yhtä vaarallinen kuin giganttinen greatsword. Aseet skaalaavat eri ominaisuuksien mukaan, ja niitä voi parannella useilla eri tavoilla riippuen mitä hakee. Kolmosessa uutuus ovat gemit, joilla aseiden perusskaalausta voi muuttaa. 
Taistelu on tempoltaan edeltäjiään nopeampaa, joskaan ei Bloodborne-nopeaa, mutta muuten täysin tuttua edellisistä Souleista. Uutuus on taito: miekoissa on erikoislyönnit, jotka (kuten taiat) syövät sinisestä palkista öh, ”manaa”.  Asetaito ei ole yhtään pöllömpi lisäys, se luo yhden ylimääräisen mutta selkeän tason lisää. 
Taistelu perustuu oman suosikkiaseen liikeratoihin, sen käytön nopeuteen ja ajoitukseen sekä väistelyyn ja staminan hallintaan. Taistelu on kuin sipuli: kun näennäisesti simppeliä mättöä kuorii, alta paljastuu vain lisää, sellaisia käsitteitä kuin item load, poise ja staggerointi. Taistelussa on niin paljon pro-kikkoja, että pelaajien keskinäisestä taistelusta tulee ihan oma maailmansa, ihan omine hahmobuildeineen.
Yksi juttu kaipaa korjausta: Bloodbornessa osuma näkyi veriroiskeina, kolkissa ei näy yhtään mitään. Varsinkin moninpelissä on välillä tosi paha sanoa menikö isku perille.

Paras pomo on kuollut pomo

Dark Souls III pohjautuu Bloodbornen pelimoottoriin, ja näyttää aika jumalaiselta, samaan aikaan selkeän pelimäiseltä, mutta kuitenkin realistiselta. Katakombeista en hirveästi pitänyt, mutta muuten Lothric oli hieno vierailupaikka, aina vaarallisia asukkaitaan ja niiden upeita pomoja myöten. Toistaiseksi pomoissa on kyllä ollut jyvä kohdallaan, ne ovat olleet kivan kekseliästä voitettavaa.  
Nyt väännössä on kaksi vaihetta. Pomo vaihtaa kesken matsin taktiikkaa, yleensä pelaajan kannalta huonompaan suuntaan. Keskinkertaisena pelaajana lähestyn pomomatseja aina pelko persiissä, tietyn tyyppiset pomot ovat minulle hankalia koska panikoin helposti padin kanssa. Esimerkiksi iso miekka rapistaa moraalini jo etukäteen. No, toistaiseksi on mennyt suorastaan yllättävän hyvin, ja valtaistuimet täyttyvät.  Tosin poikani sanoo että en ikinä tule voittamaan loppubossia. Kiva kun jotain jota odottaa...
Fantasiasta kun on kysymys, pomoilla on sielu. Siitä saa teetettyä käyttökelpoista tavaraa.

Siniset vartijat ja Aurinkoveljet vastaan inha invaasiomies.

Oikean tyylin haltijat

Soulien vahvuuksia ovat pelityylit sekä buildit joilla sen voi läpäistä. Ne vaihtelevat pikajuoksusta huolelliseen yligrindaukseen, lähitaistelijasta juustomaagiin. Joillekin pelit ovat tunnelmallinen PvE-seikkailu, toisille raaka PvP-mättö. 
Soulsissa omalla taidolla on valtava merkitys. Lahjakas tappaa pomon lannevaatteessa tikarilla, kun huonompi vaatii kunnon releet, tuplasti tasoja ja triplasti yrityksiä. Mitä taitavampi Souls-pelaaja on, sen varmemmin hän voi olla Ass Shoul, tylsä puritaani joka määrittelee mikä on Se Ainoa Oikea Tapa Pelata. Alastomana paljain nyrkein ilman jousta ja magiaa, niin sankarit pelaavat. Vain nynnyliini kutsuu pomotaistoihin apua.
Itse kuulun Cheese Covenantiin, jossa kaikki keinot ovat sallittuja. NPC-summonit ovat täysin OK, ja jos jonkun ihmisen sattuu vahingossa kutsumaan, niin mikä ettei. Kunhan ensin on vain yrittänyt itse. Juustotaktiikat ovat vain out of the bow… eikun box -ajattelua, ja glitchit satunnainen lahja pelaamisen jumalalta. 
Kun Stray Demon oli pari kertaa istunut naamalleni, se taisi päätellä, ettei minusta oikeasti ole mihinkään. Niinpä se jäi tuijottamaan synkkänä seinää, vaikka olin jousenkantaman sisällä. Pian se koki Kymmenien Nuolien Kuoleman, eikä omatuntoni soimannut yhtään. 

Matkalla planeetta Dyynille hiekkamatto kääntyi vahingossa vasempaan.

Matka on tärkeämpi kuin päämäärä

Dark Soulsit ovat kirjaimellisesti jeesuspelejä: niitä seurataan, kuunnellaan ja opitaan ymmärtämään, kunnes valo iskee ja opetuslapsien määrä kasvaa. 
Muistan vielä, millä asenteella itse tartuin ensimmäiseen Dark Soulsiin. Kirosin padilla räveltämistä, ylivaikeaa tutoriaalia ja pomoa, joka, kiitos kameran, käytännössä oli demonin pylly. Pääsin jotenkin läpi, maailma avautui ja pikku hiljaa aloin innostua.  Arvostelussani näkyy, että olin jo niellyt koukun, mutta siinä ei näy vielä sitä humaushetkeä, kun Dark Souls lopullisesti vei sieluni.
Minulle nämä pelit  (ja ‘Borne) ovat vaihtoehtomaailmoja, joihin eläydyn ihan täysillä enkä millään malttaisi tulla pois. Siksi hieron Dark Souls kolkkia kuin jäätikkö Etelä-Suomea, hitaasti ja tunkien nokkaani joka nurkkaan. Vaikka pelissä onkin tuttuun tapaan New Game plussat, ne eivät ole koskaan vedonneet minuun. Mieluummin uusi peli uudella buildilla.
Matka on ollut upea ja Dark Souls III päättää sen hienolla tavalla. Hidetaka Miyazaki, kiitos näistä peleistä. 

Tuhkia tutkimassa

Soulsveteraanina, joka on upottanut sarjan peleihin yhteensä 2000 tuntia, olen odottanut kolmosta siitä alkaen kun päihitin Dark Souls 2:n. No oliko se odotuksen arvoinen?
Kun ensimmäinen läpipeluuni 22 tuntia 37 minuuttia oli ohi, sanon vain että voi kyllä, ja vielä enemmänkin. Kaikki on tehty niin oikein: uskomattoman hienot maisemat, aivan loistava maailma ja kunnioitusta herättävät bossit, joita on selvästi mietitty. Jokaikisen bossitapon jälkeen nousee ihana “Ei ole totta, se on kuollut!” -fiilis, jota olenkin kaivannut, sillä vanhoja Soulseja vetelen jo autopilotilla, bossien kaikki liikkeet tuntien. Uudet manaa vievät erikoisliikkeet ovat aivan loistava lisäys Soulsien tappelumekaniikkaan. 
Dork Sauls saa nostalgiapisteitä viitteistään ei vain Dark Souleihin vaan myös Demons Souliin, Bloodbornekin paistaa läpi aika voimakkaasti. Pelissä on omaan makuuni jo hieman liikaakin fanserviceä, jotkut hahmot tuntuvat olevan mukana vain, koska pelaajat rakastivat niitä entisissä osissa. 
Dark Souls 3 on From Softwaren toiseksi paras peli ikinä.
Jnirvi

 

Dark Souls III

Arvosteltu: PC
Saatavilla: PS4, Xbox One 
From Software/
Namco Bandai
Versio: 1.04
Suositus: Intel Core i7-3770/AMD FX-8350, 8 Gb Ram, GeForce 970/Radeon R9
Testattu: Intel Quad Core i7-4710HQ @ 2.50 GHz, 16 Gb RAM, GeForce GTX 860 M
Ikäraja: 16

94