Tarjoa zombille auttavaa kättä ja se on kylläinen päivän. Tarjoa zombille kättä pidempää ja se suorastaan halkeaa onnesta. Dead Rising 3:ssa tehdään zombeja onnellisiksi oikein tuhatmäärin.
Etsivä löytää Wikipediasta luettelon kaikista koskaan julkaistuista zombipeleistä. Vaikka luettelo oli luultavasti vaillinainen, se oli silti pitkä kuin nälkävuosi. Videopelien suurista viholliskuvista natseilla, terroristeilla ja avaruusmuukalaisilla ei ole mitään jakoa zombeja vastaan, joihin törmää nykyään melkein joka pelissä. Paradigma on totisesti eläviin kuolleisiin päin kallellaan, kun Pelit-lehden lukijaäänestyksen vuoden peli on jo toista kertaa peräkkäin zombipeli.
Olen suoraan sanottuna ihmeissäni, että markkinat vielä vetävät uusia zombipelejä. Jonkun Dead Rising 3:n kohdalla on ihan turha puhua omaleimaisuudesta, sillä zombipelinä ja selviytymiskauhuna sen on tosiasiallisesti mahdotonta erottua massasta.
Jopa tarinan lähtöasetelmat ovat täysin geneeriset: neuvokas automekaanikko ja kourallinen muita eloonjääneitä sinnittelee karanteeniin julistetussa suurkaupungissa. Tikittävä aikapommi saadaan kenraalien julistamasta viikon armonajasta. Sen jälkeen vitsaus kitketään mattopommittamalla koko Los Perdidos tasaiseksi. Nightmare-moodissa deadline hiipii aidosti niskaan, eikä vain juonenkäänteiden sanelemassa tahdissa.
Jos on virittänyt itsensä sellaiseen mielentilaan, että haluaa vielä sadannen kerran kokea pelkoa ja inhoa keskellä zombiepidemiaa, niin mikäs siinä. Dead Rising 3 on lajityyppinsä parhaimmistoa – yllätyksetön, mutta kiistattoman viihdyttävä.
Tuunaus on kodin onni
Dead Rising 3 ei ole täysin mielikuvitukseton, sillä se vetoaa ennen kaikkea likaiseen mielikuvitukseen. Ehdin jo toisaalla tässä numerossa taivastella Ryse: Son of Romen väkivaltaisuutta, mutta pakko se on myöntää, että Dead Rising 3 heittäytyy vielä pykälää pahemmaksi.
Pelin oman laskurin mukaan olin kampanjan lopussa ampunut, silponut, räjäyttänyt ja yliajanut reilut viisitoistatuhatta epäkuollutta. Laskuri on koko ajan näkyvillä, eikä se ainakaan silmämääräisesti arvioiden tainnut valehdella.
Vimmaista joukkotuhontaa pehmitetään vinolla huumorilla. Hullut, improvisoidut aseet ovat puolet hauskuudesta, valinnanvaran ulottuessa järjenvastaisista (dildo, vesipyssy, lehtipuhallin, kokonainen miekkakala) ja tarpeettoman julmiin (kallistettu ruohonleikkuri, kaiken alleen lanaava katujyrä). Harva ase on niin vaatimaton, ettei mätä zombiliha lopulta kunnioittaisi tarmokasta rusikointia. No okei, hiustenkuivaimen kanssa oli aika toivonta yrittää.
Dead Rising 3:n parhaat aseet on rakennettava itse. Vähän rakkautta ja jeesusteippiä kehiin, niin katanasta ja viidakkoveitsestä syntyy kuuluisa kaksiteräinen miekka. Peli ulottaa tee itse parempi -ideologiansa tuliaseisiin ja ajoneuvoihin asti.
Vaikka uusien rakennusohjeiden (ne ovat kuin reseptejä) keräily on koukuttavaa, minulla oli vaikeuksia hyväksyä, että tavallinen rynnäkkökivääri tai moottorisaha ei ole tässä pelissä oikeastaan ase eikä mikään.
Rakennustarvikkeista ei ole koskaan pulaa, kiitos poikkeuksellisen hyvin varusteltujen turvatalojen. Turvatalojen taikakaapeista löytyy rajattomasti jokaista esinettä, joka on edes kertaalleen käväissyt sankarimekaanikkomme kätösissä. Jotta pelitasapaino ei olisi täysin pilalla, päähenkilön taskuissa on tilaa vain muutamille aseille kerrallaan. Aseet vieläpä kuluvat käytössä, mistä seuraa, että nälkäisestä vihollisesta ei voi ottaa kuin hetkellisiä voittoja. Terät tylsyvät ja panokset loppuvat kauan ennen zombeja.
Satiiria satiirista
Dead Rising 3:ssa on suoraan sanottuna aika omituinen tunnelma. Hulluine aseineen ja perversseine välipomoineen se on kuin satiiri klassisista zombielokuvista. Satiiri on kaukana hienovaraisesta: tissivitsejä, läskivitsejä, haarusväliin kiinnitettäviä leikinheittimiä ja enemmän ristiinpukeutumista kuin Rocky Horror Picture Showssa. Jos sankarin nöyryyttäminen mahdollisimman dorkilla asuilla on sinusta hauskaa, niin Dead Rising 3 on oikea huutonaururäjähdys.
Pääjuonessa tapahtumat voi vielä niellä suunnilleen vakavalla naamalla, mutta sivutehtävissä homma lyödään ihan lekkeriksi. Eräskin avuntarvitsija osoittautui ”kuumista” zombeista innostuneeksi pornotuottajaksi, jonka oli ihan pakko löytää kolme ”kuumaa” zombikundia kameroiden eteen. Mitäpä sitä ei tekisi ylimääräisten kokemuspisteiden eteen...
Vaikka sivutehtävät ovat pelkkää hölmöilyä ja tavaroiden noutamista, niitä suorittaa ihan mielellään, kiitos anteliaiden kokemuspistepalkintojen. Päähenkilöä voi kehittää noin kymmenellä eri osa-alueella, jokaisen kokemustasojen realisoituessa kouriintuntuvina parannuksina. Ensimmäisenä kannattaa maksimoida terveys ja taskujen määrä.
Pelin ensimmäinen välipomo on muutaman kokemustason ikäisellä hahmolla aivan järkyttävän vaikea. Se on miltei ainoa kömmähdys pelitasapainossa, sillä myöhemmin, kun hahmo on paremmassa iskussa, pomot tuntuvat paljon tasavertaisemmilta olematta silti heittopusseja. Ilahduttavasti merkittävä osa pomotaisteluista on ulkoistettu vapaavalintaisiksi sivutehtäviksi.
Jos jotain, tekeminen ei ainakaan lopu Dead Rising 3:ssa kesken. Päällimmäisin tunne on oikeastaan se, etten pelaajana ehdi mitenkään tehdä kaikkea. Autettavilla on aikarajat, joiden umpeuduttua heitä ei voi enää pelastaa zombien kynsiltä. Se on pelimekaniikkana julma, mutta selviytymiskauhuun sopiva.
Kokemustasokatto on reilusti korkeammalla kuin normikampanjan puitteissa on saavutettavissa. Epäsuhta selittyy paitsi missatuilla tehtävillä, myös kampanjaan sisäänrakennetulla co-opilla, joka sallii kavereiden tai tuiki tuntemattomien peleissä vierailun. Apupelaaja saa apurin roolin, mutta kerää silti kokemusta oman kampanjansa päähenkilölle.
Perusasetuksilla co-op on koko ajan päällä ja vieraat tuppautuvat Xbox Livestä sisään lupaa kysymättä. Itse koin kutsumattoman peliseuran lähinnä häiriöksi. Katseltuani Borat-miesbikineissä häröilyä ja eksoottisilla loppupelin aseilla pätemistä aikani, päätin heittää co-op-seurani pellolle ja kytkeä kampanjani suljetuksi yksinpeliksi. Päätös osoittautui lopulliseksi.
Kun määrä voittaa laadun
Dead Rising 3 ei alkajaisiksi oikein näytä seuraavan sukupolven peliltä. Fiktiivisten Los Angelesien mittapuulla Los Perdidos jää auttamatta kakkoseksi Grand Theft Auton Los Santosille. Hiekkalaatikkona Los Perdidos on myös olennaisesti pienempi, välimatkojen ollessa nippa nappa sellaisia (kilometrin luokkaa), että ajoneuvoissa on vielä jotain järkeä.
Kestää hetki tajuta, että Dead Rising 3 on uhrannut next-gen-paukkunsa ennen näkemättömään tungokseen. Kun katu on mustanaan zombeista, populaa on ihan kirjaimellisesti niin paljon, ettei eteenpäin meinaa päästä. Tien voi räjäyttää auki vaikka karusti dynamiitilla, mutta viimeistään siinä vaiheessa iskee ahdistus, kun taskut ovat tyhjät ja lähimpään turvataloon on vielä parin korttelin matka.
Hengähdystauon voi ostaa kapuamalla kadulle jämähtäneen pakettiauton tai jonkun muun riittävän korkean rakenteen päälle. Kävelevästä lounaasta riehaantuneet zombit ympäröivät paikan hetkessä, mutta ovat liian tyhmiä tekemään asialle mitään.
Vaikka kadut ovat täynnä romuautoja, ajokelpoisetkaan eivät ole mitenkään harvinaisia. Ratin takana sankari on kuin herran kukkarossa. Kunhan vauhtia on vain riittävästi, zombit suorastaan lakoavat tieltä. Kokemuspisteiden kannalta autolla jyrätyt zombit eivät ole juuri minkään arvoisia, mutta tärkeintä on liike. Erityisesti päätehtävissä Dead Rising 3 suorastaan rakastaa kartan yhdestä laidasta toiseen juoksuttamista. Ilman ajoneuvoja edestakaisin ravaamisessa menisi hermot.
Noin muuten Dead Rising 3 tekee kaikkensa säästääkseen pelaajan hermoja. Kuten jo todettua, tarvikkeiden metsästämistä ei tarvitse harrastaa ensimmäistä yksilöä pidemmälle. Yksi katana riittää koko lopun pelin ajaksi, hajonneen voi aina korvata turvatalossa uudella.
Merkittävänä parannuksena aikaisempiin Dead Risingeihin sankarin ei enää tarvitse rampata vessassa tallentaakseen peliä tai sorvin ääressä rakentaakseen erikoisaseita (molemmat onnistuvat missä vain). Puristit voivat kiusata itseään Nightmare-moodissa, jossa kaikki vanhat ärsyttävyydet ovat tallella, jopa pääjuonen aikarajat.
Mitä sitä kieltämäänkään, vajaa parikymmentuntinen kului Dead Rising 3:n parissa kuin siivillä. Matkan puolivälissä juonenkuljetus vähän yskähtelee, mutta lopussa peli innostuu sitomaan Dead Rising -sarjan juonilankoja sangen kunnioitettavalla vimmalla. Nautin, vaikka minusta tuntui kaiken aikaa siltä, että olin pelannut tätä peliä ennenkin.
Dead Rising 3 lienee Xbox Onen paras lanseerauspeli.
Xbox One
Capcom Vancouver/Capcom
Versio: myynti
Moninpeli: 2 pelaajan co-op Xbox Livessä
Ikäraja: 18
87
