Doom - Duumipappa ja veri

Doom kertoo, miksi Mars on punainen planeetta.

22 vuotta ei muuta elämän perusasioita: Kun superhaulikko puhuu, demonit vaikenevat.

Ah, Doom! Wolfenstein 3D oli umpitylsä borefest, mutta Doom, Doom oli upea gorefest, jossa syke nousi riskirajalle, palkiten infarktiriskin ihanan väkivaltaisella, brutaalilla läträyksellä. Vaikka Doom 2:n loppupuolella tuli jo nähty fiilis, Doomin ensi-iskun muistan ikuisesti.

Tylsänpullean Doom kolmosen jälkeen en odottanut Doomin rebootilta juuri mitään. Sen moninpelibetat nakersivat uskoani, sillä Doomin ainoaksi tieksi lunastukseen jäi yksinpeli, eikä se ole idin ydinosaamista.

Käynnistin pelin. Doomguy repi kahleet ranteistaan, murskasi Riivatun pään pöydän reunaan (splort!), nappasi pistoolin, ja kivi putosi sydämeltäni. Id ei myynyt Doomin sielua Markkinavoimien Paholaiselle, alle 18-vuotiaille sallitulle kesyn turvalliselle perusräiskinnälle!

Lähdin matkalle joka vei minut Helvettiin ja takaisin, Helvettiin ja takaisin, nauttien uuden Doomin ihanan väkivaltaisesta, brutaalista läträyksestä. Muinaisen Doom! Doom! Doom! -hurmion esti vain se, että uusi Doom ei ole enää maailman ensimmäinen kunnon räiskintä.

Älä selitä, #mancubus!

Knee-Deep in the Red

Kun suuryhtiö UAC löytää helvetin, se keksii pumpata sieltä halpaa energiaa ihmiskunnan iloksi. Meneekö se pieleen, meneekö? Totta helvetissä menee.

Pian hengissä on enää tuo pysäyttämätön luonnonvoima, avaruusmariini Doomguy, joka aloittaa väkivaltaisen yhden miehen sodan Marsin vallanneita demonisia voimia vastaan. Aitojen demonien lisäksi vastassa ovat UAC:n tukikohdan entiset, ehkä pikkaisen muuttuneet työntekijät, apua Doomguy saa firman tekoälyltä ja robottirunkoiselta pomolta. Pistooli puhuu ja haulikko haukkuu, Heinzilla painetaan tuplavuoroa eikä pelissä juoni tule toiminnan tielle.

Grafiikka on sen verran näyttävää, että voi kun 90-luvun pikselidoomia vastaan taistelleet kukkahattutädit näkisivät tämän fotorealistisen verilöylyn! He jaksoivat huolestua, nykyiset korkeintaan pohtivat, ovatko Doomin demonit allegoria länsikapitalismin uhreista, joiden luonnonvaroja globaali jättiyritys riistää. Varmaan kukaan ei enää edes ajattele lapsia.

 

Mahtitappoja

Olen todella iloisen yllättynyt siitä, miten Id on hienosti uudistanut Doomin tuhoamatta sitä. Doomin ydin, nopea, raaka väkivalta toimii. Taktista, varovaista räiskintää voi harrastaa vain melko harvoin, hengissä pysyminen vaatii vikkeliä jalkoja, jatkuvaa liikettä ja tarkkaa ammuntaa.

Tuttuun kaavaan on pultattu Glory Kill -tekniikka. Kun demoni ottaa sopivasti vahinkoa, se lamaantuu, jolloin lähitaistelussa nopean tehokkaasti, pelin rytmiä yhtään katkomatta, siltä vaikka revitään käsi irti. Näin se teoriassa kuolee oman käden kautta, ehhehh! Kyllä, olen kehittymätön mieslapsi, joka vilpittömästi ilahtuu ylilyödystä videopeliväkivallasta. Jos se muuttuu, tulkaa joku vetämään piuha seinästä.

Kunniamurha palkitaan terveydellä. Ilmeisesti Glory Kill leikkaa ripauksen aseiden tehoista, koska hirviökanta kestää pikkaisen liian hyvin osumaa, jotta se ei kuole liian helposti. Kallistuisin enemmän laajempaan, heikompaan vihollispeltoon, jota vaivattomasti niittäisin vaikka chaingunin tapaisella tehokkaalla työkalulla. Kerrasta poikki -tappoja edustaa Doomissa kunnialla vain moottorisaha, mahtavan superhaulikon heikkous on tulinopeus.

Peli kestää noin 15 tuntia, mikä on tarpeeksi siihen, että pelin rakenteellinen heikkous alkaa näkyä. Kas näin kulkee Doom: käytävä-areena-käytävä-areena-käytävä-areena, eli käytävällä vastaan tulee hirviöitä harvoin tai ei koskaan. Areena tarkoittaa hillitöntä lahtausta, jossa ovet vedetään kiinni ja uutta yrittäjää sikiää koko ajan. Usein alueella on demonigeneraattori, joka pitää tuhota, säilyä verilöyly hengissä ja sitten jatkaa avautuvista ovista uusiin seikkailuihin.

Superhaulikko vastaan Revenant.

Isoja Pahuksen aseita!

Doomissa säväyttäneet aseet ovat nyt tuttua peruskamaa. Aseissa ei keksitä pyörää uudestaan, ei edes lipasta, joten reloadia ei Doomissa tarvita. Piupiupistoolissa on loputtomat ammukset, ja haulikko, niin, sitä tuskin tarvitsee esitellä. Eikä sen isosiskoa, superhaulikkoa, josta tulee pelin perustyökalu. Plasmapyssy, rynnäkkökivääri ja chaingun tarjoavat sarjatulta, sinko räjähtävää lisävoimaa, ja gausskivääri taikoo tehokkaan valoilmiön.

Ne tutut Doom-aseet ovat mukana. Ikonisen moottorisahan edessä nöyrtyy joka demoni, mutta mitä isompi demoni, sen enemmän löpöä se vaatii, eli Baron of Hellejä tappaa yhden ja bosseja ei lainkaan. Saha on työkaluksi susi, koska se tankataan pipetillä, vaan haittaako tuo, ei Marsissa ole puitakaan.

BFG 3000 on se tuttu ruotsinlaivan kokoinen kaikenpysäyttäjä, ehkäpä koko pelin ylivoimaisesti tylsin ja epätyydyttävin ase. Se oikeastaan alleviivaa idin designtoimiston suurimman ongelman: aseet näyttävät tyhmiltä. Verrattuna oikean maailman sulaviin, funktionaalisiin tappotyökaluihin, Doomin pyssyt ovat kuin Kiinassa valmistettuna kolhoja SuperSoakereita, ilman räikeitä karamellivärejä.

Joka aseeseen saa kaksi ominaisuusmodia, mikä istuu peliin yllättävän hyvin, koska modit ovat hyviä ja käyttökelpoisia. Esimerkiksi rynkkyyn saa kiikaritähtäimen ja/tai mikro-ohjukset.

Asedroidilta hakattuun peruspäivityspakkaukseen lisätään kierrettä keräämällä asepäivitysplätkiä. Lopullinen teho avataan suorittamalla aseen taitotappamista vaativat Master-tason reunaehdot.

Taisteluhaarniskaa päivitetään samalla tekniikalla, ja itse Doomguykin päivittyy Argent-energialla. Sellaista löytämällä Marsin-miehemme terveys, lisäpanssari ja ammuskapasiteetti kasvavat 25 prossan askelin. Ilahduttavasti kaikki päätökset ovat pelaajan käsissä, eikä minulla ole tunnetta, että seuraan suunnittelijan tarkkaan laskemaa edistymiskäyrää. Se pätee peliin muutenkin.


Vahvistuksia kutsuva Summoner on tappolistan ykkönen.

 

Mars Helvettiin!

Pelkäsin, että Doom vesitetään vaativan nykypelaajan laadukkaaseen makuun sovitetuksi suoraviivaiseksi käytäväjuoksuksi, jossa voi vilkuilla kännykkää juostessaan reittimarkerin osoittamaan suuntaan.

Kunnon reittimarkeria tuli välillä jopa ikävä. Doom nostaa varsinkin alussa hattua 90-luvun sokkelokentille, joten reittiä eteen päin saa välillä jopa etsiä, pelin kartta kun aika suurpiirteinen. UACin tukikohdan sisätilat ovat sitä geneerisen tuttua avaruustukikohtadesigniä, kymmenissä peleissä nähtyä. Hiilidioksidihyppelyllä ulkona kelpaa ihailla aika autenttisen näköistä Marsin pintaa. Helvetti sentään on kivasti surrealistinen, joskaan se ei näytä syntisten rangaistuslaitokselta.

Sitten ysärin avaruusmariinien koulutusta on parannettu. Kun entinen Doomguy osasi vain juosta ja ampua, uusiGuy osaa lisäksi hyppiä ja kiivetä, kumpaakin aika maltillisesti. Kiipeämiseen sopivat kohdat on jollain tavalla hienovaraisesti ilmoitettu. Yhdessä kohdassa kiipeilin ylöspäin valtavaa tornia Mario-tyyliin. Kun Doomguy tipahti kuolemaansa, merkitsin muistikirjaani että massan tunne kaipaisi säätöä ja kengänpohjat liukuesteitä.

Codihuohotusta ei ole opetettu, mystisen itseparantumisen asemasta kerätään tuttuja terveyspaketteja, joita myös huomaavaiset viholliset tajuavat jättää. Kädenojennuksena kädettömille, kuten sille legendaariselle Polgygonin padivammaiselle ohiampujalle, kuolema ei vie jo kerättyjä ammuksia.

Kentät on tungettu täyteen salapaikkoja, joita löysin huomattavan niukasti, koska en jaksanut hirveästi panostaa nuohoamiseen. Eniten harmittivat ne, joilla klassisen Doomin kentät olisivat auenneet pelattaviksi. Vähän turhaa ovat vain riimuhaasteet, joissa erillisessä kentässä pitää vaikka eliminoida 20 vihollista haulikolla tiukan aikarajan sisällä. Immersion rikkomisesta saa palkinnoksi jonkun käytökelpoisen riimun, joka vaikka antaa DoomGuylle enemmän loottia tapetuista vihollisista.

Ja mitäpä olisi Doom ilman sinisiä, punaisia ja keltaisia avainkortteja?

 

Hirviöt keskuudessamme

Kaikki vanhat tutut palaavat, jopa ne nolot eli lentävät pääkallot ja cacodemonit. Pari vuosikymmentä rapistaa fyysisen kauneuden, joten demoniset vastavoimat ovat käyneet plastiikkakirurgilla. Kuten yleensä käy, lopputulos on entistä epäinhimillisemmän näköinen.

Kevyempää tappolinjaa edustavat entiset ihmispolot, jotka vaihtelevat harmittomista hidaszombeista Haloista karanneisiin energiakilpiäijiin. Impit ovat entistäkin raivostuttavampia, ne loikkivat ja kiipeilevät kuin apinat, Niiden tavoin ne myös nakkelevat kakkaa, siis liekkipalleroita.

Pikku hiljaa esitellään kaikki ysärin tappokohteet: lähiruhjovat Hell Knightit ja Baron of Hellit, tultasyöksevät cacodemonit, ja rynnivät pinkyt, parinakin versiona. Revenantit jotenkin rikkovat demonihierarkiaa, kuka valmistaa alihankintana singot, jotka asennetaan niiden olkapäihin? Tekniikan miehiä ovat myös mancubukset, joita saa vapaasti haukkua raketteja ampuviksi läskeiksi eikä kukaan loukkaannu. Paitsi Doomguy, ja hänkin niistä raketeista.

Koska helvetti vaatii kidutusta ja peliarvostelu Dark Souls -maininnan, kaivan esiin Doomin pomotaistelut. Pääosaa esittävät muistatte kyllä ketkä ja yksi uusi tuttavuus. Aika lailla parempiin pomotaisteluihin tottuneena tämä pienellä areenalla kiertely ja hillitön ammuskelu eivät olleet sitä parasta Doomia, eniten kismitti se olematon vahinko jota aseet tekevät.

Mutta valitan lähinnä vaikuttaakseni kriittiseltä, sillä Doom onnistuu siinä tärkeimmässä: se on Doom: nopea, verinen, tyylipuhdas väkivaltaooppera, jossa moottorisaha laulaa, demonikuoro vaikeroi ja taustaorkeskeri soittaa jykevää teknoheavyä.

Mitä sitä kesäpeliltä muuta kaipaakaan, painukaa kaikki helvettiin!

Helvetin paroni pöllähtää Helvetin päreiksi.

Ethän sahaa mua moottorisahalla? Enn ENNN ENNNNN ENNN

Doomin syntyessä jo sen kahden hengen “moninpeli” oli aikaansa edellä. Tosi onnelliset jäivät illaksi hyödyntämään työpaikan sisäistä Ethernet-verkkoa, jolloin uskomattomat neljä Doom-ukkelia pystyi iloisesti teurastamaan toisiaan. Voi meidän plebeijien kateuden määrää!

UusDoomin moninpeli on oikeastaan Quaken moninpeliä. Betojen pohjalta Steamissa vain vaivaiset 35 prosenttia antoi moninpelistä myönteisen arvion, enkä minä kuulunut heihin. Julkaisuversiossa on enemmän kenttiä ja pelimuotoja, mutta ei se mielipidettäni muuta: Doomin moninpeli on täysin turha. Se on tylsää, vanhanaikaista vipellystä omituisen tehottoman tuntuisilla aseilla, joista puuttuu kaikki mikä yksinpelissä on hauskaa. Ylivertaiseksi demoniksi muuttuminen on taitopelissä aika typerä idea.

Jos haluan pelata vaikka alueenvaltausta, siihen on pirusti parempia vaihtoehtoja kuin Doom. Varsinkin kun kaikkien näiden perusmenopelien ylle nousee pelottava, tukehduttava varjo, Blizzardin Overwatch. Pisteissä en ota huomioon moninpeliä suuntaan enkä toiseen, se on ilmainen bonus Doomin mainioon yksinpelikampanjaan. Mielenkiintoisesti Id ulkoisti moninpelin entisten bungielaisten firmalle Certain Affinity..

Toinen ulkoistettu bonus on SnapMap, yksinkertainen mutta vähän rajoittunut kartantekosysteemi Doom-yhteisön iloksi. Kartta, jossa sai puhua hirviöiden kanssa oli vitsinä ok, mutta kansan tekemät kartat kärsin jo ysärillä.

 

Arvosteltu: PC

Saatavilla : PS4,Xbox One

Bethesda

Minimi: Core i5-2400/ 8 Gt RAM, GTX 670 2Gt tai Radeon HD 7870 2Gt

Suositus: Intel Core i7-3770/ 8 Gt RAM, GTX 970 4GB tai Radeon R9 290 4GB

Moninpeli: 2-6

Testattu: Quad Core 2600k (3.5 Ghz), 8 Gt RAM, NVIDIA GeForce GTX770 2Gt VRAM

Ikäraja: 18

 

Klassikon uusversio on virkistävän väkivaltainen räiskintäpeli ysärin malliin mutta nykytoteutuksella.

+Pelit suosittelee

87