Ankrooninen loikkakuume paranee uusvanhalla täsmälääkityksellä, joka sisältää puhdasta millamagiaa.
Jos lapsuudesta pitäisi nostaa yksi tasoloikkamuisto ylitse muiden, minulle se olisi Capcomin DuckTales. Ducktales eli suomeksi Ankronikka oli Disney-korporaation animaatiosarja, jossa ankat tuotiin nykyaikaan. Aku hylättiin, tarinoissa seikkailivat Roope, Hupu, Tupu ja Lupu sekä lentäjä Heimo Huima.
Äärimmäisen helppo loikkapeli vangitsi kasari-ysäri-vaihteessa meilläkin pyörineen animaatiosarjan tunnelman niin hyvin, että Konamin Turtles-pelitkin jäivät kakkosiksi, vaikka omissa kirjoissani ninjakilpparit olivat kovempia kuin Roope.
Voin valehtelematta kertoa seikkailleeni matolaatikollani Roopen kanssa ympäri maailman satoja kertoja. Äärimmäisen helpossa loikkapelissä oli yritettävä läpipeluuennätystä sekuntikellon avulla. Usein pelisessiot venyivät koko päivän mittaisiksi, vaikka peli itse oli lyhyt. Muistaakseni oma huippuaikani seikkailun selättämisessä oli kolme varttia ja rapiat päälle, mutta todella kovat loikkakeisarit hoitavat aarrejahdin kotiin alle puolessa tunnissa.
Vielä vanhemmallakin iällä minulla oli tapana palata Ankkalinnaan tasaisin väliajoin emulaattorin avustuksella. Enää ei tarvitse, sillä vuoden kulttuuriteon tehnyt Capcom elvyttää pelilegendan uudelle vuosituhannelle. Mikä parasta, vain vähän on muuttunut. Botoksia on tungettu strategisille alueille, mutta juuri sopivasti.
Kun tuttu tunnusmusiikki tärähti ruutuun, palasin tippa linssissä ja alahuuli väpättäen takaisin lapsuuteeni. Tällaisten hetkien vuoksi pelejä harrastetaan.
Kultaa ja kalavelkoja
Alkuperäinen DuckTales oli viiden kentän mittainen loikkakomennus, jossa jahdattiin aarteita ympäri maailmaa. Pääosassa oli itseoikeutetusti Roope-setä, joka pani vastarinnan ojennukseen kävelykeppinsä avustuksella. Japanilaiset tosin sovelsivat Disney-kuvastoa, sillä Roopen kävelytuki muuttui kätevästi pomppukepiksi, jolla vanha visukinttu pääsi loikkaamaan korkeammalle ja teilaamaan vihollisia.
Uusversio ei muuta pelin perusluonnetta miksikään. Roope loikkii edelleen keppinsä varassa, mutta grafiikka on kertaluokkaa parempaa, ja nyt sekalaiset aarrejahdit sidotaan yhteen näppärällä taustatarinalla, joka sopii kuin nakutettu Ankronikka-kaanoniin.
Fyllinkiä on lisätty pelin alkuun ja loppuun. Tarina alustetaan tutoriaalilla, joka sijoittuu Roopen legendaariseen rahasäiliöön, jossa Karhukopla aiheuttaa hämminkiä. Tuttu naamiojengi jahtaa rahojen sijaan vanhaa maalausta, jonka takapuolelta paljastuu aarrekartta.
Roope ei voi vaistoilleen mitään, joten aarrejahti kutsuu, kun Karhukopla on kukistettu. Tästä alkaa viiden NES-version tason mittainen loikkaseikkailu, joka vie miljardööriä ympäri maailmankarttaa aina Transylvaniasta Kuun kamaralle.
Matolaatikkoesikuvan vaikeustasoon on jonkin verran puututtu. Kenttien varrelle on lisätty sekä juonenkuljetusta että pientä lisäsisältöä. Roope heittää läpyskää muiden ankkalinnalaisten kanssa ja kenttien varrelle ympätyt lisäkohtaukset sopivat peliin oikein mainiosti.
Esimerkiksi Himalajalla Roopen on hankkiuduttava eroon kaksitasolla lentävästä Kulta-Into Piistä lyömällä ammutut tykinkuulat takaisin lähettäjälle. Amazonin viidakoissa taas metsästetään kolikkoarmadaa, jotta reitti kadonneeseen kaupunkiin paljastuisi.
Pomotaistelut on vedetty kokonaan uusiksi. Kun NES-versiossa riitti, että päävihun päälle loikkasi muutaman kerran, nyt puhaltavat uudet tuulet. Himalajalla vastaan asettui ennen vain hieman Roopea suurempi lumimies, mutta nyt jeti on koko ruudun kokoinen ja niskaan hyppimisen sijaan lumimiehen niskaan on tiputettava katossa roikkuvia jääpalkkeja, jotta jätti antautuu kuritukselle.
Pelin haastavin pomotaistelu sijoittuu kokonaan uusiksi tehtyyn viimeiseen kenttään, jossa vastaan asettuu Dracula-Ankka. Kun Roope ennen palasi Transylvaniaan lopulliseen välienselvittelyyn, nyt matkataan Vesuviukselle. Vaikka peli ei vaikeustasollaan juhli, viimeinen vastustaja vaatii jo perustason loikkakonventioiden hallintaa.
Roopen ohjattavuus on edelleen ensiluokkaista, mutta hyvä ristiohjain pitää olla. Xboxin padin analogitatti ja ristiohjaimen irvikuva eivät tarkkuudella juhli, joten ikävän usein Roope ottaa muutaman turhan niitin nokkaansa.
Moon voimissain
Seikkailun varrella tallustelee vastaan koko Ankronikan hahmokatras Turbo-Ankasta Pelle Pelottomaan ja Heimo Huimaan. Veljenpojat Tepa-tyttösellä vahvistettuna ovat puolestaan edustettuina lähes jokaisessa tehtävässä. Mukana ovat myös Ankronikasta tutut karhukoplan jäsenet Koljatista Keksi-Keijoon. Viholliskatraassa on Kulta-Into Piin lisäksi Milla Magia.
Grafiikkaa on uudistettu tyylillä. Uuden vuosituhannen tuotos on kuin piirrossarjaa seuraisi, ja myös pelin viholliskattauksen tunnistaa välittömästi tutuksi. Ainoastaan Amazonin gorillat kalpenevat esikuvilleen, muuten Wayforward on hoitanut hommansa erinomaisesti.
Ääninäyttely sujuu kerrassaan erinomaisesti. Ihmekös tuo, kun peliin on rekrytoitu ääninäyttelijöiksi alkuperäisen televisiosarjan dubbaajat. Roope murtaa syvällä skottiaksentilla ja veljenpojat honottavat tuttua kurkunpäämokellustaan. Aikamatka lapsuuteen on välitön, sillä tuotoksen tunnistaa Ankronikan perilliseksi noin sekunnissa.
Puheääniä lukuun ottamatta pyhään äänimaailmaan ei ole kajottu. Vanhat nostalgiset taustamusiikit on älytty säilyttää ja etenkin kuukentän taustarallatus nostaa edelleen hyvällä tavalla karvat pystyyn. Rohkenen väittää, että DuckTalesin musiikkiraita oli matolaatikko-Nintendon parasta a-ryhmää eikä perillinen jää pekkaa pahemmaksi.
DuckTales Remastered on juuri sitä, mitä nimi lupaa: vanha tuttu peli muutamalla lisäjipolla ja tehtävät yhteen sitovalla tarinalla maustettuna. Minulle peli tarjosi äärimmäisen hienon nostalgiatripin lapsuuteeni ja peliin lisätty materiaali täydentää vanhaa sotaratsua komeasti.
Uusversiota ei enää pysty veivaamaan alusta loppuun puolessa tunnissa, mutta peli kestää helposti useita läpipeluukertoja, etenkin jos esikuvapelin muistelu saa aikaan lämpimiä tunteita. Kiitän sydämestäni nykyistä uusretrobuumia, sillä tällaiset aikamatkat menneisyyden populaarikulttuurihelmiin eivät ole aikaisemmin olleet mahdollisia. Apinasaaret, Larry, Giana Sisters ja nyt Roope-setä! Jos vielä saan toivoa, niin Capcomin meriittilistalla löytyy monta kasibittihelmeä, jotka soisi ankronikoitavan.
DuckTales Remastered on kohdennettu sisältäni vielä löytyvälle pojannassikalle, joka ysärillä nökötti Nintendon edessä. Tämän paremmin vanhaa visukinttua ei olisi voitu tuoda uudelle vuosituhannelle.
Juho Kuorikoski
90
