Osaatko tehdä tiimityötä itsesi kanssa?
Siinä missä hyvät elokuvat ja kirjat kutittelevat hermoston sopukoista esiin tarpeen tullen koko tunne-elämän värikkään skaalan, peleissä yleensä valitaan joko pakene- tai taistelerefleksi. Tukholmalaisen Starbreeze Studiosin ja elokuvaohjaaja Josef Faresin toimintaseikkailu Brothers: a Tale Two Sons onnistuu koskettamaan pelitunnerekisterin harvinaisempaa päätä: surua.
Nimettömien veljeksillä menee huonosti. Vuosi sitten äiti hukkui ja nyt isä on sairastunut vakavasti. Ainoa tehoava lääke on kaukana vuorten takana sijaitsevan elämänpuun vesi, jota pojat lähtevät hakemaan. Mollivoittoisesta alusta veljekset etenevät kohti ilonaiheita, mikä tekee synkkiin syövereihin sukeltavasta finaalista hyvin tehokkaan.
Veljekset kuin ilvekset
Yläviistosta kuvatun Brothersin omaperäisin pelillinen oivallus on veljesten kontrollointi samaan aikaan, mutta erikseen. Vasen tatti ohjaa isoveljeä, oikea nuorempaa. Kummankin oma liipaisin hoitaa interaktion, jonka tulokset riippuvat kohteen ohella veljestä. Vettä pelkäävän pikkubroidin reaktiot ovat leikkisämpiä tai ilkikurisempia kuin asiassa pysyvällä isoveljellä. Käytännön ongelmissa pitää muistaa, että isoveljellä on enemmän habaa ja pikkuhemmo pääsee läpi ahtaista koloista.
Peikkoja, jättiläisiä ja muita kummajaisia veljesten tielle marssittavan fantasiamaailman ongelmat koostuvat pääasiassa samanaikaisesta toiminnasta, eivät niinkään aivosolujen kiusaamisesta. Lineaaristen miljöiden kompaktit pulmat ovat loogisia: isoveli nostaa ylös pikkuveljen, joka laskee köyden alas ja vastaavia tilanteita. Pari pidempää paikkaa vaatii juoksentelua, ajoitusta ja tavaroiden kantamista, mutta näissäkin on kyse sormien koordinaatiosta pähkäilyn sijaan. Se passaa minulle vallan mainiosti, koska kahden hahmon ohjaaminen ei ole mikään läpihuutojuttu. Aivopuoliskoni menivät välillä solmuun arvattavin seurauksin.
Elämysjunarakenne ei ahdista, koska esteet ovat pääosin uskottavia ja kenttäsuunnittelussa ymmärretään jatkuvuuden merkitys: menneet ja tulevat kohteet ovat mahdollisuuksien mukaan jatkuvasti näkyvillä. Runsaasti hyppely- ja kiipeilypaikkoja tarjoavat jylhät vuoristo- ja luolastomaisemat välittävät avaran tilan tunteen hienosti. Periaatteessa kliseisistä aineksista huolimatta kentissä, kuten jättiläisten maassa, on käytetty roppakaupalla mielikuvitusta. Vaikuttavat miljööt ja tapahtumat kertovat pojista riippumatonta, kiehtovaa, tulkinnalle avointa tarinaa.
Paina penkkiä
Puuhastelua seurataan pitkälti ohjaajan valitsemista kuvakulmista. Avoimilla alueilla kameraa saa pyörittää vapaasti veljesten ympäri, maisemapenkeille istahtamalla lähialueista esitetään ihastuttavan ilmava postikorttinäkymä. Vietin aikaa maisemia ihaillen enemmän kuin oli tarpeen. Tai ei se olisi ollut tarpeen lainkaan, mutta tunnelman kiireetön imeminen on olennainen osa sisältöä.
Pysähdy ja haistele ruusuja -ilmapiiri tuo mieleen Icon, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Tunnetta toisista ajoista ja paikoista vahvistetaan tyylikkäillä, alueen luonnetta kuvaavilla ja täydentävillä musiikkiraidoilla, joihin poikien ja olentojen eloisa elämöinti nivoutuu saumattomasti. Rytmitys on rento, sillä Brothersissa ei ole oikeastaan lainkaan perinteisiä taisteluita, mitä nyt lopussa yksi tappeluksi luonnehdittava kohtaaminen. Veljekset törmäävät toki matkan varrella hirviöihin ja petoihin, mutta konfliktit ovat refleksimätön sijaan naksuseikkailumaisia pulmia – miten tavalliset pojat päihittävät pakettiauton kokoisen peikon ympäristöä hyödyntämällä?
Vaikka Brothersin kentät ovat putkimaisia, niihin sisältyy monia mysteerejä, jotka eivät liity mitenkään tarinan läpäisyyn. On outoja kojeita, paikkoja ja tilanteita. Kummalliset jutut kannattaa tutkailla ja testailla läpikotaisin, sillä Brothersilla on suorinta tietä läpi vedettynä pituutta vain noin viisi tuntia. Lisäksi kaikki gamerscore-tavoitteet liittyvät näihin reitin varrelle ripoteltuihin erikoisuuksiin. Pituus on puhdasta laatuaikaa, sillä Brothers ei toista mitään turhaan. Ratkaisemattomaksi jääneiden mysteerien setvimistä voi jatkaa valitsemalla läpäistyjä kappaleita uudestaan.
Ruotsalaisen tiimin Brothers: a Tale of Two Sons on surumielinen interaktiivinen satu. Ansaituista kehuista huolimatta pojot putoavat kasisektorille lyhyyden ja liiallisen suoraviivaisuuden takia. Näitä osittain budjettisidonnaisia puutteita ei kannata tuijottaa turhan tarkkaan, sillä hieno tunnelma ja tusinaratkaisuja välttelevä tarina vievät Brothersin reilusti plussan puolelle.
Petri Heikkinen
brothers2.jpg
Vedessä pikkuveljen täytyy roikkua isoveljen niskassa.
brothers5.jpg
Veljekset puhuvat keksittyä kieltä.
87
