Eidolon - Maailma ilman meitä

Eidolon tarkoittaa elävän tai kuolleen henkilön aavekuvaa, eräänlaista henkistä kaksoisolentoa. Mitä tehdä, kun koko maailma on yksi iso eidolon?

Luonto on kaunis. Luonto on julma. Ja luonto vähät välittää, onko ihmiskunta voimissaan vai kuollut sukupuuttoon.

Eidolon sijoittuu Washingtonin osavaltioon, jossa kelloa on käännetty nelisensataa vuotta eteenpäin. Fallout-sarja oli väärässä, sillä postapokalyptinen maailma ei olekaan paljas ja riitaisa, vaan vehreä ja seesteinen. Kun ihmiset katoavat, luonto ottaa omansa takaisin. Niinpä pelissä paitsi ratkotaan homo sapiensin kohtaloa, myös samoillaan näyttävissä maisemissa. Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Eidolonin tähtitaivas vie ajatuksen ikuisuuteen.

Kävelemisen taito

Gone Homen kaltaisia tarinapelejä kutsutaan usein pilkallisesti kävelysimulaattoreiksi. Pilkassa on tietenkin puolet totta. Tai oli, sillä Eidolon näyttää, millainen on oikea kävelysimulaattori.

Peli alkaa kirjaimellisesti puskista ilman varusteita, taustajorinoita tai mitään käsitystä, mitä pitäisi tehdä. Kuvitelkaa Skyrimin alku ilman juoniprologia, teitä tai karttanuolta. Tai ihmisiä. Eidolon pudottaa keskelle metsää ja sanoo: mene. Kasarityylinen press start -aloitus on kamalien tutoriaalien aikakaudella aina yhtä piristävää.

Opasteiden puuttuessa ei voi muuta kuin lähteä kävelemään. Toivottavasti myös oikeaan suuntaan, jotta löytää ensimmäisen kartanpalan ja viestin, apuvälineistä puhumattakaan. Eidolonin laajaan, toistan caps lock päällä, LAAJAAN ympäristöön ripoteltujen kirjeiden, brosyyrien ja muiden lappusten keräily on pelin punainen lanka. Kun löytää yhden, saa yleensä pari summittaista suuntaa, joista löytyy lisää samaan aiheeseen liittyvää materiaalia. Joka hetki on useampi johtolanka, jota seurata.

Sitten kävellään, kävellään, kävellään. Pelissä on syystäkin auto walk -nappi. Jos Eidolon on jotakin, niin kävelemistä, loputonta kävelemistä.

Ikuisen vaeltajan täytyy toki välillä syödä ja nukkua, eikä isojen petoeläinten kanssa kannata haastaa riitaa. Kun karhu syleilee, damagea karttuu. Ikävä kyllä Eidolonin survivalismipuoli on hoidettu supersuoraviivaisesti. Travellaaja pysyy elämänsä kunnossa, kunhan santsaa marjoja ja käy välillä kalassa (ja löytää jotain, jolla sytyttää nuotion, jolla fisun voi paistaa). Niin, ja nukkuu, mutta sen voi tehdä turvallisesti missä vain. Höh. Satunnaisia riskitilanteita lukuun ottamatta selviytyminen on aivan liian helppoa, mikä on pelin selkein miinus.

Kartta ei ole alue

Edellisen perusteella Eidolon kuulostaa noin tylsimmältä peliltä ikinä. Nyt olisi hyvä hetki pelata perinteinen Manzos-gambiitti eli "mutku hyvä tarina". No, on siinä sellainenkin, mutta tarinan sijaan Eidolonin todellinen koukku on hyvä… metsä!

Menee minne tahansa, majesteettinen metsä vain jatkuu ja jatkuu. Yleensä peliympäristöt rajataan selviksi alueiksi tai annetaan käyttöön GPS-kartat, opasnuolet, NPC-kaverit ja muut sivilisaation hedelmät. Eidolonissa ei ole mitään. Jos löytää kartan, siitä voi yrittää etsiä olinpaikkaansa. Itsensä hukkaaminen on huomattavasti helpompaa. Eidolonissa itsensä tuntee pieneksi ihmiseksi suuren ja omapäisen luonnon keskellä. Meininki on välin uskomattoman rentouttava, välin uskomattoman ahdistava. Puita syleilee, kunnes ne alkavat (vertauskuvallisesti) kaatua päälle.

Monissa vapaan maailman peleissä ympäristö otetaan tavalla tai toisella haltuun, tapahtui se sitten täydentämällä karttaa tai kehittämällä hahmoaan paremmaksi. Eidolonissa on sopeuduttava luontoon. Esimerkiksi yön koittaessa on pakko painua tutimaan, sillä ulkona ei yksinkertaisesti näe mitään. Auringon laskiessa tulee oikeasti pimeä.

Pelin alussa en ollut vielä tajunnut, että Eidolon pelaa omilla säännöillään ja astelin pimeydessä suoraan keskelle hyistä lampea. Luonnollinen päivärytmi kunniaan!

Maastosta löytyvät tekstit avaavat pelimaailman katastrofaalista historiaa.

Pelihistorian pisin silta

Päräyttävintä Eidolonin ympäristössä on mittasuhteiden tuntu. Koska kaikki matkustus tapahtuu ihmisen ikiomalla perusnopeudella, kävelyvauhdilla, maailman laajuudesta saa makean, todellisen kuvan. Kun onnistuu kiipeämään vuorelle ja näkee sieltä, kuinka hemmetinmoisen matkan onkaan taivaltanut, fiilis on mahtava. Jotenkin Eidolon onnistuu tekemään virtuaalisesta patikoimisesta palkitsevaa.

Etäisyydet kohteiden välillä tarkoittavat, että Eidolon on paitsi kaikkien kävelypelien äiti myös niiden turbolle väännetty tantraversio. Kun on tallustellut puoli tuntia jossain rämeessä, kaukaisuudessa siintävän valopilkun (merkki löydöksestä) vastaanottaa euforisin mielin. Tai se hetki, kun viimein törmää kaupunkien luurankomaisiin raunioihin... Vau! Eidolon on hitaiden nautintojen hidas peli.

Millään tällä ei olisi väliä, jos pelin maita ja mantuja ei jaksaisi tuijotella. Kulmikas, yksivärisillä pinnoilla leikkivä grafiikka jakaa varmasti mielipiteet, minusta se jättää sopivasti työnsarkaa mielikuvitusprosessorille. Visuaalisen toteutuksen kärki on kivasti toteutettu vuorokauden vaihtelu. Aamuisin on sumuisempaa kuin eräälläkin Hiljaisella kukkulalla, öisin uniin tuudittaa upea tähtitaivas.

Samoilua säestää täydellisesti akustisen kitaran ja hillityn synan varaan rakennettu folkkis. Hyvänä pikkuoivalluksena musa feidailee sisään ja ulos, jolloin pääsee vuoroin tunnelmoimaan, vuoroin hiljentymään yksin luonnon keskellä. Erilaisia luontoääniä olisi saanut olla enemmän.

Kaunis hautakivi

Okei, I get it. Metsä = jees. Entäs ne ihmiset, mihin ne jäivät?

Aikansa harhailtuaan ja vinkkejä etsittyään alkaa hahmottaa, mitä pelin maailmassa on oikein käynyt. Sen arvaa varmasti suunnilleen, jos on edes hieman tutustunut lajimme historiaan ja nykytilaan. Ihminen haluaa aina jotakin, mitä hänellä ei ole: lisää valtaa, lisää nautintoa, lisää elinvuosia. Hyvä paha teknologia tuo mukanaan näitä kaikkia, mutta kuinka pitkälle edistyksen voi viedä? Eidolon antaa kysymykseen yhden vastauksen, eikä se ole kovin positiivinen.

Tai no. Pelin ihana miljöö kertoo toisaalta omaa mykkää tarinaansa siitä, että ehkä näin onkin parempi. Kun ihminen ei enää mellasta ja meuhkaa, on taas olemassa mahdollisuus rauhaan. Kaikki on ohi, kaikki on hyvin.

Eidolon on penttilinkoloiden paratiisi, kaunis maailma, jota idiootit ihmiset eivät enää pilaa. Pienenä toivonpilkahduksena viimeisten eloonjääneiden raapustukset kertovat siitä, että aina on fiksuja yksilöitä, jotka näkevät umpikujaan johtavan tien ennalta. Onko heillä saumaa ihmiskunnan kollektiivista tyhmyyttä ja itsekkyyttä vastaan, onkin sitten eri juttu.

Peli kannustaa kivasti pohtimaan, voisiko elämää viettää hieman rauhallisemmin, luontoa mukaillen ja vähempään tyytyen. Kelpo sanomaa välittää mielenkiintoisten ministoorien ohella koko pelin perusrunko. Kävely on meditatiivista ja auttaa hiljentymään kaiken hässäkän keskellä.

Metsästäminen on vaikeaa, sillä nuolilla on tapana lentää vähän minne sattuu,eikä eläimiä näy kuin satunnaisesti.

Elämää metsässä

Eidolon on hienon viipyilevä, tulkintaa ja kärsivällisyyttä vaativa elämys. Ja sama nurin: Eidolon on usein tapahtumaköyhä ja edellyttää silmien ummistamista puutteiltaan. Pelin todellinen kauneus/kauheus on lopulta jokaisen korvien välissä.

Tämä tarkoittaa, että tunnelma on Eidolonille kaikki kaikessa ja kun eläytymiskyky loppuu, pelin viehätys väistämättä rapisee. Fiilistelin samoilusimulaattoria kympillä, kunnes siinä viidentoista pelitunnin kohdalla jalat alkoivat väsyä. Olin löytänyt kolmasosan maastoon ripotelluista muistiinpanoista, seurannut pari pidempää juonenpätkää loppuun ja makustellut muita. Mitään järisyttäviä paljastuksia ei tullut enää vastaan. Luonnon rikkumaton majesteettisuus alkoi tuntua monotoniselta ja välimatkat entistä pidemmiltä. Olin ammentanut Eidolonin tyhjiin. Oli aika lopettaa.

Hetkeäkään en kadu, sillä parhaimmillaan Eidolon tarjosi siivut vuoden parasta pelaamista. Loppuun asti peli ei kuitenkaan kanna, kokeneempien metsänkävijöiden juttujen perusteella sellaista ei edes ole. Ihmiselämän merkkien etsiskelykin on pelin päämäärä vain nimellisesti. Tärkeintä on kokemus siitä, että on pohjattoman yksin valtakunnassa, joka oli olemassa ennen meitä ja tulee olemaan vielä meidän jälkeenkin.

Jos tuntuu, että tämä teksti haahuili vähän laidasta laitaan, se johtuu siitä, että niin tekee Eidolonkin. Peli ei ole lähelläkään hiottua kokonaisuutta ja on paikoin pelkkää tallustelua keskellä ei mitään. Mutta joku taika siinä on, kun kirjasin pelaamisen aikana muistiin sivukaupalla ajatuksia ja huomioita. Eidolonia on vaikea summata yhteen lauseeseen ja vielä vaikeampi pisteyttää. Ehkä se onkin sen perimmäinen hienous.

Pidin Eidolonista. Voi olla, että sinäkin pitäisit siitä. Mennään metsään.

Aleksandr Manzos

 

 

Eidolon

Arvosteltu PC

Saatavilla Mac

Ice Water Games

Version: Päivitys 26.8.

Testattu: Athlon II X2 255 4,1 GHz, 4 Gt, Asus EAH5770 1Gt, Windows 7 32-bit

Moninpeli: Ei.

Muuta: Myynti Steam ja icewatergames.com, hinta noin 15 euroa.

 

81 + Thoreau suosittelee

Vähäeleinen, mutta koskettava kävelyretki ihmisistä putsattussa Washingtonissa.

81