Komediapelit

 

Lääkkeitä kaamosmasennukseen

Itkeminen pelien äärellä on yliarvostettua. Kerronnan oikea kuningaslaji ei ole draama, vaan komedia.

The Walking Dead, The Last of Us, Wasteland 2, The Evil Within… Miksi kaikki on aina täynnä kuolemaa, kauhua, maailmanloppua? Syksyn ja synkistelyn vastapainoksi on hyvä tarttua peleihin, joilla on hauskempaa sanottavaa.

Tarjolla on kotikutoista muovailuvahamusikaalia, slapstickiä ja perinteisen kerronnan parodiaa. Jos kimppapelit ovat tulleet takaisin, niin samaa voi varovaisesti sanoa peliksi puetuista komedioista. Mitä indie-sektori edellä, sitä isot toimijat perässä?

 

Aleksandr Manzoz

Puhtaan järjen kritiikki

Jazz on improvisaatiota, punk kapinaa. Kun ne yhdistetään, saadaan peli, joka hyökkää järjenkäyttöä vastaan tavoilla, joita on mahdoton ennakoida.

Jazzpunk paljastaa kyntensä vähitellen. Alussa kyse vaikuttaa olevan hirtehisestä agenttiparodiasta. Salaisten tehtävien suorittamista salaisen Työnantajan piikkiin? Sopii. Tärkeiden tietojen varastamista neukkujen vartioidusta rakennuksesta? Onnistuu. Mutta sankarimme ei matkustakaan kohteeseensa Aston Martinilla, vaan nappaamalla pillerin. Pelissäkin esiintyvää gonzojournalismin isää Hunter S. Thompsonia lainaten, this is bat country!

Agenttijuoni on vain tekosyy, jolla saada toiminta käyntiin. Jos se ei tule heti selväksi, niin jo ensimmäisen tehtävän eka yhteyshenkilö kyselee McGuffinin perään. (McGuffin tai MacGuffin on tarinankerronnan apuväline, joka motivoi henkilöitä ja liikuttaa tarinaa. -toimhuom)

Oikeasti Jazzpunkin ideana on totaalinen häröpalloilu ja kaikkien vitsien löytäminen. Esimerkki: erehdyin avaamaan roskiksessa olleen pizzalaatikon, jolloin laatikosta kuoriutui esiin tietokone, joka imaisi sisäänsä kauhuleffamaiseen metsään, jonka maaperä muistutti pizzantäytettä,  ja jossa joutui taistelemaan mustia palikkaukkoja vastaan lapiolla, jotta pääsisi pieneen mökkiin, jossa huonekalut nauraa räkättävät kuin siinä yhdessä Sam Raimin rainassa. Ja sitten teleporttaus takaisin.

Mitä pidemmälle pelissä etenee, sitä vähemmän merkitystä on "hyvällä" pelaamisella. Huumorin käydessä yhä absurdimmaksi myös pelin asettamien tavoitteiden syy-seuraus-suhteet rakoilevat. Loppupuolella osallistutaan minigolf-matsiin, jossa tietokone aivan avoimesti huijaa. Voittaminen on mahdotonta, mutta pallo on silti kopisutettava reikään. Jazzpunkista ei pysty nauttimaan, jollei relaa ja pelaa peliä sen omilla säännöillä.

Alkuhämmennyksen jälkeen Jazzpunkin logiikkaa vailla olevaan logiikkaan alkaa päästä sisälle. Kun nettosin eräästä sivutehtävästä kärpäslätkän (tehtävässä läiskittiin kärpäsiä posliinikaupassa, seuraukset arvannee), pakkohan sitä oli kokeilla ohikulkijoihin. Tuntui suorastaan järkevältä, että lätkän läimäisystä ihmiset paljastuivat iljettäviksi kaksisiipisiksi ja lensivät pois. Onneksi lopussa käynnistyy sen luokan andalusialainen hulluusvorteksi, ettei kaikkia käänteitä taatusti arvaa etukäteen. Jazzpunk yllättää jatkuvasti.

Vaikka genre on eri, Jazzpunkissa on jotain samaa kuin Hotline Miamissa. Molemmat pelit tietävät täysin, mitä haluavat olla. Molemmat ovat myös täydellisen tietoisia omasta estetiikastaan. Jazzpunkin musiikit, siirtymät kohtauksesta toiseen, alku- ja lopputekstit kielivät kaikki siitä, että nyt on imetty vaikutteita muualtakin kuin listahiteistä tai vanhoista Nintendo-peleistä. Tai peleistä ylipäätänsä.

"Surrealistinen" on sana, jota käytetään usein liian kevyesti. Jazzpunkin jälkeen sen väärinkäyttö vihlaisee entistä enemmän. Tässä on peli, joka on oikeasti perillä järjettömyydestä, ja on vielä sen lisäksi hauska ja kekseliäs.

5 / 5

 

Jazzpunk

Necrophone Games / Adult Swim Games

Saatavilla PC, Mac

 

Sopivasti nuotin vierestä

Kuka kumma antaa pelilleen nimen Dominique Pamplemousse in "It's All Over Once The Fat Lady Sings!"? Sellainen, jonka mielestä on hyvä idea tehdä mustavalkoinen, muovailuvahalla toteutettu musikaali sukupuoleltaan määrittelemättömästä yksityisetsivästä. Ainakin lopputulos on hyvin persoonallinen pienoisseikkailu.

Dominiquella on ongelmia: hänen tieteellinen uransa lauluteknologian parissa sabotoitiin, hänen etsiväbisneksensä ei tuota rahaa ja hänen sukunimensä tarkoittaa ranskaksi greippiä. Noir-perinteiden mukaisesti synkimmällä hetkellä toimistoon astuu… nainen. Eikä mikä tahansa chika, vaan paikallisen levy-yhtiön pomotar, joka on kadottanut tähtiartistinsa.

Dominique Pamplemousse on osoittelua & klikkaamista alkeellisimmillaan. Tutkittavana on pieni kourallinen ruutuja, joissa pääosin puhutaan eri hahmojen kanssa ja ratkotaan ohessa pari superhelppoa ongelmaa. Mutta kun muovailuvahapällit avaavat suunsa, suu kääntyy virneeseen. Nehän laulavat! Taustamusiikin päälle!

Jos jokin tässä universumissa on subjektiivista, niin huumorintaju. Tässä se on sitä erityisesti, sillä peliin valittu (päätynyt?) laulutyyli on, sanoisinko, jännä: toisaalta puheenomainen, toisaalta ylettömän dramaattinen. Eikä nuottiin osuta aina prikulleen. Minulle "hassu" ääninäyttely on usein armadan kynsiä mielen liitutaululla, mutta DP:n kotikutoinen lauleskelu hymyilytti. Ehkä sitä antaa vähän liekaa, kun tietää pelintekijä Deirdra Kiain vetävän yksin kaikki roolit. Siihen nähden suoritus on kunnioitettava.

Peli valloittaa ennen kaikkea yksilöllisenä hengentuotteena. Dominique Pamplemoussen pelaa läpi tunnissa ilman kummempaa haastetta, sen juoni on yksinkertainen, eikä hahmoja ole animoitu lähes lainkaan. DP on sanalla sanoen aika käppänen peli, mutta se on Kiain ikioma käppää, joka ei muistuta mitään muuta. Tätä komppaa pelin tarinakin. Miksi lauluääntä autotunetetaan? Miksi sukupuoli on binäärinen? Miksi kaiken pitää olla niin turkasen täydellistä ja helposti lokeroitavaa? Kysymysten herättäminen on aina onnistuneen komedian merkki.

Dominique Pamplemoussen toteutus on amatööriluokkaa, mutta omaleimainen musikaalimeininki ja hyvät teemat tekevät paljon. Suositellaan varauksella.

3 / 5

 

Dominique Pamplemousse

Deidra Kiai Productions

Saatavilla PC, iOS

 

Kahdeksanjalkainen katastrofi

Visuaalinen ja verbaalinen huumori on helppoa, mutta miten tehdä kunnolla interaktiivista komediaa? Octodad: Dadliest Catchin ratkaisu on mahdottomat kontrollit, jotka muuttavat kohtauksen kuin kohtauksen kaoottiseksi slapstickiksi.

Pelin päävitsi on Octodad itse, tavallinen keskiluokkainen perheenisä, joka sattuu olemaan mustekala. Kukaan muu ei sitä syystä tai toisesta rekisteröi, mikä hyvä onkin, sillä paljastuminen on Octodadin pelko numero yksi. Epäilyjä välttääkseen mustekalaisukin tulee käyttäytyä mahdollisimman ihmismäisesti.

Sepä onkin hankalaa, sillä Octodadin ohjaus on vedetty tarkoituksella päin berberosta. Liukkaan mustekalan lonkeroita ohjataan erikseen, mikä tekee jo pelkästä kävelemisestä joka suuntaan leviävää venkoilua. Yhdistettynä liioiteltuun fysiikkaan se tarkoittaa, että kun Octodaddy lähtee liikkeelle, paikat hajoavat kuin vanhoissa mykkäfarsseissa. Pyöröovista on kuulemma vaikea hiihtää, mutta kokeilkaapa viedä niistä isoa merenelävää...

Pelin komiikasta puolet on siinä, että kukaan ei reagoi mustekalamiehen törttöilyyn olankohautusta kummemmin. Operaatio aamukahvi jättää jälkeensä tuhotun keittiön, mutta vaimo vain jatkaa lörpöttelyään. Kaupassa käydessään Octodad pudottaa alas puolet hyllytavarasta, vaan eipä siinäkään mitään. Ihmiset tuijottavat ja toisinaan esittävät paheksuvia kommentteja, mutta keneltäkään ei irtoa kunnon reaktiota. Haloo, se on vaatetettu mustekala, joka sotkee kaikki paikat!

Octodad: Dadliest Catchin huumori on pääosin hyväntuulista, mutta on pelissä surullinenkin puolensa. Vitsailen vain puoliksi sanoessani, että tämähän on päivänselvästi epäonnisen parisuhteen vertauskuva, jossa henkilö A näkee B:n aivan erilaisena kuin mitä tämä oikeasti on! Ja B tekee kaikkensa pitääkseen illuusion yllä, että A:han ei sattuisi. Tylsästi mukana on turvallinen happy end, ettei kenellekään jää paha mieli, höh! Peli muutenkin huononee loppua kohden, kun absurdi arki vaihtuu valmiiksi pureskeltuun Disney-seikkailuun. Nyrjähtäneisiin kontrolleihin perustuva läppä kantaa onneksi silloinkin, kun tunnelma väljähtää.

Jos viimeistä neljännestä ei lasketa, Octodadin pölhö mustekalateema toimii yllättävän hyvin. Ehkä parituntiseen tarinaan olisi mahtunut pari arkihaastetta (sukujuhlat?) lisää. Välillä myös raivosin suu vaahdossa, kun mustis ei millään totellut käskyjä. Mutta se on vaan sitä elämän snadia rapeutta, joka saa kokonaisuuden maistumaan.

Loppuun vielä peukku teemabiisille ("nobody suspects a thiiiing") ja Octodadin ääninäyttelijälle. Blbbrbrlbrlrbllrrrb.

4 / 5

 

Octodad: Dadliest Catch

Young Horses

Saatavilla PC, Mac, PS4

 

Reservoir Dogs sai jatkoa

Mehukkaan komedian ydintä on vaikea selittää pilaamatta sitä. Blendo Gamesin duologian Gravity Bone ja Thirty Flights of Lovingin kanssa on oltava erityisen varovainen, sillä molempien huumori perustuu konventioiden rikkomiseen. Kumpaakin yhdistää lisäksi palikkagrafiikka, jännärijuoni ja se, että superlyhyen kestonsa (vartti per peli) ajan ne ovat suunnilleen parasta ikinä.

Gravity Bone alkaa kuten pelin kuuluukin alkaa: esittelemällä mekaniikkansa osaset yksi kerrallaan. Ensimmäinen tehtävä on esimerkillisesti läpihuutojuttu, jossa lähinnä opetellaan kontrollit. Ahaa, suoritetuista tavoitteista saa rahapalkkion ja pikku hiljaa käyttöönsä saa uusia James Bond -vermeitä. Okei, alan päästä jyvälle tästä, ei muuta kuin lisää haastetta kehiin! Sitten tapahtuu jotain, mitä peleissä ei kuulu missään nimessä tapahtua. Hienon loppumontaasin aikana ei enää tiedä, pitäisikö nauraa vai itkeä liikutuksen kyyneleitä. Luultavasti molempia.

Thirty Flights of Loving tekee saman matto alta -tempun, mutta leffamaailmasta napatuin keinoin. Pelin alussa valmistaudutaan selvästi ryöstöön tai vastaavaan. Vaistomaisesti taskut täyttää aseilla ja ammuksilla ennen lähtöä tositoimiin. Ainoa vaan, että tällöin peli esittää kuningasideansa, äkkinäisen leikkauksen tilanteesta toiseen. "Ryöstö" alkaa ja loppuu, mutta sen kulkua ei missään vaiheessa näytetä. Loppupeli onkin tyylitajuista tykitystä, joka tuo mieleen Quentin Tarantinon varhaiset (ja parhaat) elokuvat.

Sekä Gravity Bone että Thirty Flights of Loving pilkkaavat tasaisen tylsää pelikerrontaa, jossa kaikki etenee aina samalla tavalla alusta loppuun. Parivaljakkoa voi toki kritisoida siitä, että sillä on helppo kohde ja että skriptattu putkikävely se vasta laiskaa pelikerrontaa onkin. Näinhän se, mutta kummasti nämä reikäjuustoiset minitarinat jäävät Hollywood-pastisseja sitkeämmin mieleen. Blendon parodiakaksikko on tasan yhtä fiksua ja viihdyttävää pelikommentointia kuin kaikkien kehuma The Stanley Parable, ja oli vielä paikalla aikaisemmin.

Naurettavinta koko kuviossa on kuitenkin se, että molemmat Blendo-komediat on rakennettu Quake 2:n rungon päälle... Repikääpä siitä huumoria!

4 / 5

 

Gravity Bone & Thirty Flights of Loving

Blendo Games

Saatavilla PC, Mac