Electroplankton on taiteellinen teos, johon lumoutuneena uppoaa helposti puoleksi tunniksi. Ja sitten herää kulttuurikokemuksesta todellisuuteen: onko tässä mitään järkeä ja kuka tämän kaiken maksaa?
Kulttisuunnittelija Toshio Iwain uusin taideteos Electroplankton koostuu kymmenestä minipelistä, joissa kultakaloja ja lumihiutaleita muistuttavat merenelävät toimittavat musiikkiohjelmien ja instrumenttien virkaa. Pelissä tökitään kasvavia aurinkoja, heitellään kultakaloja flipperin mailoina toimiville lehdille ja pyöritellään salaperäisesti hymiseviä donitseja. Kaikkia kohtia en edes kykene ymmärrettävästi kuvailemaan, mutta stylusta liikuttamalla syntyy musiikkia.
Kaikki planktonpelit ovat hyvin taidokkaita, mutta nopeasti läpikäytyjä, eikä niiden pariin tee ensi-ihastuksen jälkeen mieli palata. Musiikki on tärkeä osa pelaamista ja kyseessä on yhtä paljon musiikki- kuin ohjelmalelu. Onpa mukana Nintendon klassisia sävelmiä kuten Mario Brosin ja Kid Icaruksen tunnarit, mutta pelilliset kasaripimputukset rikkovat immersiota julmasti. Pääosa kappaleista tuo mieleen lähinnä Emilie Simonin kauniit melodiat.
Muutaman testipelin jälkeen kytkin DS:n stereoihin, laitoin fonduepannun liedelle ja avasin pullon halpaa mutta hyvää viiniä. Audience-moodissa satunnaiset sävelmät täyttivät huoneen kuin paras ambient-hälinä ja hieman stylusta liikuttamalla sai tahdin muuttumaan. Täysin musiikillisesti lahjattomalta ja rytmivammaiselta opiskelijaklopilta syntyi miellyttävää tunnelmamusiikkia, joka kosketti ja sai konsolimötikän avaamaan oven sieluunsa. Kunpa kikka olisi toiminut naiseenkin…
Electroplanktonin musiikki on hyvää ja aika kuluu vauhdilla ilman tuskasta vääristynyttä ilmettä naamalla. Katse on tiukasti ruudulla, ääni tinnittää korvissa ja ajatukset kulkevat jotakuinkin henkisessä nollapisteessä, eivätkä hermot rasitu lainkaan. Harmittavaa on, ettei parhaita tuotoksiaan voi tallentaa, vaan ne katoavat limboon kun DS suljetaan. Jokainen musisointikerta on uusi ja ainutkertainen eikä ohjelmassa ole tavotteita tai tapaa voittaa mitään.
Kaksi planktoneista on selvästi ylitse muiden. Edellä mainitsemani kalanheitto ja neljää valopalloa yhdistelevä nuolista koostuva piano ovat sekä hauskimmat että päästelevät parhaita ääniä. Selectiä hakkaamalla vaihtuu kentän ulkoasu ja rytmiä muutetaan ristiohjainta vitkuttamalla. Selkeästi heikoin osuus on mikrofonia käyttävät ominaisuudet. Oman äänensä muuntelu on huvittavaa, mutta se on putkimies-jumputusten kera selkeä harha-askel muutoin herkässä kokonaisuudessa. Yksi planktoneista reagoi (huonosti) käsien morse-taputukseen muodostaen kuvioita käyttäjän läpsyttelyn perusteella. Kovat jätkät pelaavat tätä paikallisjunassa.
Ylempi näyttö on käytännössä vain sähköä kuluttava elementti. Styluksen lähialueen zoomailu ei tuo lisäarvoa planktoneihin, koska kosketusnäytössä pyörii jo kaikki tarpeellinen. Tikulla pyöritetään, tökitään ja ohjastetaan planktoneita elämän virrassa. Kosketusruudun käyttö ei ole innovaation tähtihetkiä, mutta kuinka kauniita saundeja sillä luodaankaan! Planktoneiden melodiasta ei saa huonoa edes yrittämällä ja se on kappaleiden moninaisten vivahteiden määrässä yllättävää.
Kaunis, taidokas ja nerokas Electroplankton on, mutta viihdearvo jää marginaaliseksi. Jos takana olisi 20 tuntia töitä ja edessä vartti metroa ihmistungoksessa tämä voisi olla juuri sitä, mitä haluaisin tehdä. En lainkaan ihmettele Electroplanktonin menestystä nousevan auringon maassa. Minulle Electroplankton voisi olla hieno tekniikkademo tai mukava lisämauste johonkin pääpeliin, yksinään se on hieman raakile. Tosin, jos pelit halutaan nostaa taiteeksi, juuri tällaisia rajoja murtavia epäpelejä siihen tarvitaan. Electroplankton on yhtä paljon konemusiikkipeli kuin performanssi.
Olli Sinerma
* * * * *
Toshio Iwai - Omalaatuisen taiteen nero
Toshio Iwai olisi saanut monoa mistä tahansa länsimaisesta pelitalosta avattuaan suunsa ja idea-arkkunsa, mutta Japanissa mies on yksi Nintendon kekseliäimmistä luottomiehistä. Taiteilijaksi itsensä mieltävä Iwai on tuottanut musiikki-installaatioita, äänitaidenäyttelyitä ja futuristisia, tekniikalla leikkiviä soittimia. Miehen Resonance of 4 -näytöksen maailman ensi-ilta hämmensi suomalaisia Espoossa vuonna 1994.
Suunniteltuaan 90-luvun alussa virtuaalilavasteet ja hahmot Einstein TV- ja UgoUgo Lhuga -tv-ohjelmiin Iwai nousi Japanissa kulttihahmoksi. Iwain musiikkia ja liikkuvaa kuvaa yhdistelevät lelut tulivat kuvioihin jo vanhan cunnon NESin aikoihin, jolloin erikoinen Otocky näki päivänvalon. Iwai suunnitteli myös Super Nintendolle Sound Fantasyn, jota ei koskaan nähty konsolimaailmassa, mutta peli julkaistiin vastaanottavaisemmalle PC-maailmalle nimellä SimTunes. Nimestä johtuen Tunesia usein luullaan Sim-mies Will Wirghtin oivallukseksi.
Iwain "pelit" ovat, kuten hänen muutkin taideteoksena kauniita, mielikuvituksellisia, outoja ja länsimaissa tuntemattomia. Ne vangitsevat käyttäjänsä ja pakottavat hänet tutkimaan uusin työkaluin äänimaailmaa, jossa korvat jatkavat silmien tehtäviä. Iwain työt yhdistävät tiedettä ja taidetta, ja toisin kuin monen muun nykytaiteen ammattilaisen, teokset eivät ole roskaa.
78
