PC-peleillä ei ole tulevaisuutta: konsolit ovat syöneet sen. PC-peleillä ei ole nykyisyyttä: piraatit ovat syöneet sen. Eikä PC-peleillä ole menneisyyttäkään. Elokuvilla on historia, rockilla on historia, tietokonepeleillä ei. Miksei?
Ehkäpä siksi, että pelit vanhenevat äärettömästi nopeammin kuin elokuvat tai musiikki. Edwin Laineen Tuntematon sotilas voi olla vanha ja mustavalkoinen, mutta toimii edelleen. Vanhoista 3D-räiskinnöistä pystyy pelaamaan vain Doomia, ja sitäkin nostalgian voimalla. Eri genret vanhenevat eri nopeudella, hitaimmin uupuvat ne, joissa porkkana ei ole tekninen toteutus.
Historian muodostumista haittaa sekin, etteivät pelit henkilöidy samalla lailla kuin musiikki tai elokuvat. Bob Dylanin, Lemmy Kilminsterin tai Dave Brockin tuntevat kaikki. Dungeon Master on ikiklassikko, josta kyllä tiedetään, että sen teki pelifirma FTL. Mutta ketkä oikeat henkilöt ovat Dungeon Masterin isiä? Kirjoittiko Lord of the Ringsin Bantam Books?
Ken sen osais?
Kunnollista, kattavaa tietokonepelien historiaa ei tietääkseni ole kirjoitettu, mikä on pieni ihme sinänsä. Kolikko- ja videopeleistä, Nintendosta, Atarista, jopa nousukas Sonysta, on tarjolla kattava historia, mutta yksikään Grimberg ei ole vääntänyt Pelien Historiaa.
Se olisi todella mielenkiintoista luettavaa, varsinkin jos kirjoittaja olisi alan veteraani. Henkilö, joka unohtaisi Omertan lain ja kertoisi asiallisesti myös peliteollisuudesta itsestään, ja perusmekanismien lisäksi valottaisi sen pimeää puolta kuten elättilehtiä, hyllytilan ostamista ja muuta kehittävää toimintaa.
Mistä sellaisia löytää? Musiikki- ja elokuvalehdissä on sekulikaman lisäksi kirjoittamassa oikeita asiantuntijoita, pelilehtiin tuntuvat päätyvän ne, jotka ovat liian tyhmiä musiikki- tai elokuvabisnekseen. Ja PC-lehtiin ne, jotka ovat liian rumia Pleikkarilehteen.
Sama tuplana
Käytännössä kirjoittajia vaadittaisiin vielä kaksi: toinen olisi jenkki ja toinen britti. Näin kaksi pelibisneksen tärkeintä aluetta olisivat mukana kumpikin.
Jenkkilehdissä oli monta pätevää miestä, jotka ovat vieläkin jollain tavalla alalla, kuten Alan Emrich, Master of Orion III -tiimin vetäjä. Eurooppalaista pätevyyttä onkin vaikeampi löytää. Alan vaihtuvuus on sitä luokkaa, että veteraaniksi pääsee muutamassa vuodessa, eikä oikeita asiantuntijoita ole. Jokaisen previkkavetoisen höpönassulehden kirjoittaja kyllä esiintyy peliguruna, mutta jos huutoon pitää vastata, kuuluu vain vaimeaa muminaa.
Me puhumme maailmasta, jossa arvoisa uutistoimittajamme heittää samaan tilaisuuteen kokoontuneille pelijournoille jotta: "Kiva taas pelata Nethackia, kun siitä tuli uusi versio", mihin journolauma vastaa yhteen ääneen: "Mikä se Nethack on?"
Olettaen, että joku kirjoittaja löytyisikin, Pelikalevalaa kokoavaa Elias Lönnrotia odottaa giganttinen urakka nimeltään aineistonhankinta. Jos pelit unohdetaan, internetistä löytää materiaalia lähinnä sattuman kaupalla. Westwoodin omassa historiikissa Temple of Apshai Trilogy on ensimmäinen tosiaikastrategia ja Gamespotin Sid Meier -historiikissa unohdettiin pienempien yksityiskohtien lisäksi kokonaan sellainen pikkupeli kuin F-15 Strike Eagle. Eikä internetistä ole tietopankiksi: haun antama lupaava sivu on useimmiten PAGE NOT FOUND, kun Might & Magic -sivun ylläpitäjä on saanut tyttöystävän eikä enää jaksa nettihommia. Kaikki maailman tieto ei todellakaan ole netissä, ja nykyinenkin hupenee.
Vanhat pelit
Pelimuseona internet toimii: vanhoja pelejähän ei taatusti enää saa rehellisesti mistään. Eräs piraattipelien alamuoto on abandonware eli pelit, jotka ovat niin vanhoja, ettei niillä katsota olevan enää kaupallista arvoa. Lakia tuijottamalla abandonware ei eroa normaaleista piraattipeleistä mitenkään, etenkin kun jotkut waredudet tulkitsevat aika huolettomasti mikä on abandonwarea ja mikä ei (Rainbow Six ei ole). Minusta on hienoa, kun netissä on valtavia arkistoja edesmenneiden koneiden peliarkistoja ja emulaattoreita, joilla noita menneisyyden ihmeitä voi ihastella. Annan täyden tukeni ja kultamitalin Home of the Underdogsin tasoisille pelimuseoille.
Minusta on typerää, etteivät pelifirmat osaa hyödyntää vanhoja pelejään. Jonkun X-COM: Alliancen mainossivuilla viitsisi käydä, jos porkkanana olisi alkuperäinen X-COM. Ja vähintäänkin sen pitäisi olla pakattuna Alliancen pelirompulle mukaan, koko muutaman megan koossaan.
Pelifirmat metelöivät piratismia vastaan, mutta mitäpä jos ne vaihteeksi tulisivat pelaajia vastaan ja alkaisivat vapauttaa menneitä pelejään julkisille markkinoille? Vaikka korvauksena keskosina julkaistuista peleistä? "Työstämme Gunship!iin päivitystä. Valitamme odotusaikaa, ja tarjoamme odotusajan ratoksi Gunship 2000:n."
Onhan niitä jonkin verran: klassiset roolipelit Ultima IV ja Betrayl at Krondor, sekä ajan hampaan narskaisemat F-17 Flying Fortress ja Red Baron, plus aika paljon vanhojen kotimikrojen pelejä.
Kuka välittää?
Eihän tietokonepelien historiaa oikeasti tarvita. Ketä kiinnostaa lukea pölyisistä peleistä?
Useampaa kuin luuletkaan: pelaajat ovat onneksi journoja fiksumpia. 94 prosenttia Pelit Onlinen käyttäjistä vastasi "Totta maar" kysymykseen, jossa kysyttiin, pelaatko myös vanhempia pelejä.
Kun eri PC-peligenret vaipuvat Ruususen uneen ja tarjonta supistuu, historian tarve senkun kasvaa. On melko turha odottaa uusia seikkailupelejä, uusia lentosimuja, uusia sotastrategioita. Ehkä ne vielä nousevat Feeniksin tavoin kuten roolipelit, mutta toistaiseksi ne makaavat historian laareissa.
Pääpointti lienee kuitenkin se, miten pelit voidaan ikinä ottaa vakavasti edes jonkun näköisenä alakulttuurina, jollei niillä ole edes niin perusjuttua kuin kirjoitettua historiaa?
Historiaa, josta selviäisi että Dungeon Masterin tekivät Doug Bell, Dennis Walker, Mike Newton, Andy Faros, David Simon ja Wayne Holder, joiden myöhemmistä vaiheista ei ole tietoa. Sitä paitsi, miten edesmennyt Looking Glass voi jäädä historiaan, jollei sellaista ole?
Ettekö tienneet? Looking Glass oli pahoissa taloudellisissa vaikeuksissa. Eidoksen piti pelastaa tämä PC-pelien eräs legendaarisimmista kehitystiimeistä, mutta Eidos ilmoitti, ettei heillä ole enää rahaa.
Hyvästi, Looking Glass.
